Länsirannan liittäminen Israeliin kiihtyy

Israelin politiikka miehitetyllä Länsirannalla on perustunut vähittäiseen haltuunottoon. Maa-alueita on vuosikymmeniä siirretty eri keinoin siirtokuntalaisten käyttöön. Parin viime vuoden aikana politiikka on muuttunut aggressiivisemmaksi sekä suhteessa palestiinalaisiin että maan haltuunottoon. Tämä kirjoitus käsittelee Israelin johdon uusimpia Länsirantaa koskevia päätöksiä ja niiden merkitystä.

Israel valtasi Jordanjoen länsirantana, tai yksinkertaisesti Länsirantana (al-Diffa al-gharbiyya), tunnetun alueen vuoden 1967 kesäkuun sodassa, jossa se valtasi myös Itä-Jerusalemin, Gazan, Golanin ja Siinain. Siinaita lukuun ottamatta nämä alueet ovat edelleen Israelin käytännössä pysyvän miehityksen alla. Kansainvälisen oikeuden päätös kesällä 2024 vahvisti Israelin läsnäolon ”miehitetyllä palestiinalaisalueella”, eli Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazassa, olevan laitonta.

Kesän 1967 sodassa Israel pyrki toistamaan vuoden 1948 sodan (ensimmäinen Palestiinan sota) lopputuloksen. Mahdollisimman suuri osa alueiden asukkaista tuli saada jättämään kotinsa ilman paluumahdollisuutta. Golanissa Israel olikin hyvin menestyksekäs: noin 95 % alueen sotaa edeltäneestä väestöstä (noin 128 000) pakeni tai karkotettiin eikä heidän paluutaan sallittu. Israelin mahdollisuudet kehittää hedelmällistä ylänköä vailla laajamittaista vastustusta ovatkin olleet erinomaiset. Länsirannan palestiinalaisista asukkaista noin 70 % jäi alueelle, ja alueesta on tullut pysyvä näyttämö Israelin kolonisaation ja alkuperäisasukkaiden väliselle konfliktille.

Taloudellisesta integraatiosta kurjistamiseen

Israelin Länsirantaa koskeva politiikka on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa, vaikka lähtökohtana on aina ollut halu saada haltuun mahdollisimman suuri osa maasta ja samalla olla tarjoamatta palestiinalaisväestölle kansalaisuutta. Myös Oslon rauhanprosessin vuosina, jolloin osa poliittisesta johdosta oli valmis vuonna 1967 valloitettujen alueiden osittaiseen palauttamiseen eli dekolonisaatioon, siirtokuntarakentaminen jatkui kiivaana. Miehityksen alkuvuosina Israel pyrki rauhoittamaan väestöä tarjoamalla pääsyn Israelin työmarkkinoille. ”Valistuneen miehityksen” tarjoama halpatyövoima ja uudet markkinat israelilaisille tuotteille hyödyttivät myös Israelin taloutta.

Nykyään Länsirannalla vallitsee monimutkainen apartheid-järjestelmän versio, jossa uusissa siirtokunnissa asuvat siirtokuntalaiset ovat Israelin lainsäädännön piirissä, kun taas palestiinalaisväestö on vuosikymmenestä toiseen sotilashallinnon alaisuudessa. Juuri tähän miehityksen de facto pysyvyyteen Kansainvälinen tuomioistuin kiinnitti huomiota, kun se arvioi Israelin miehityksen laillisuutta. 1990-luvun alkupuolen Oslon sopimuksista lähtien palestiinalaisväestö on periaatteessa ollut myös silloin perustetun itsehallintoelimen eli Palestiinalaishallinnon heikon autonomian piirissä, vaikka järjestelmän tuomat oikeudet ovat aina olleet hyvin rajallisia ja jo pitkään alati kapenevia.

Viime vuosina Israelin politiikka on monin tavoin muuttunut aggressiivisemmaksi: tavoitteena on rauhoittamisen sijaan pikemminkin vahvistaa väkivaltaista konfliktia, mikä puolestaan luo pohjaa aina uusille ja kovemmille otteille. Armeijan toimien ohella myös siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistamasta väkivallasta on tullut normaali osa miehitystä. Samalla siirtokuntarakentaminen ja pyrkimykset liittää alue muodollisestikin Israeliin ovat kiihtyneet. Tavoitteena on myös palestiinalaisväestön taloudellinen kurjistaminen integraation sijaan.

Israel aloittaa Länsirannan maa-alueiden rekisteröinnin

Hiljan Israelin konkreettiset toimet Länsirannan hallinnan sementoimiseksi ovat saaneet uusia muotoja. Kyse on toimista, jotka monet hankkeen puolustajat ja vastustajat näkevät alueen de facto liittämisenä Israeliin. Nyt tehdyt päätökset ovat jatkoa pitkäaikaiselle politiikalle siirtää Länsirannan maa(ta) juutalaiseen hallintaan. Nämä puolestaan ovat jatkoa vuonna 1948 alkaneelle palestiinalaisten pakolaisten ja kansalaisten maiden haltuunotolle Israelin alueella.

Israel on vuodesta 1967 lähtien hankkinut maata siirtokunnille pääosin julistamalla sen valtion maaksi. Siinä on taitavasti käytetty hyväksi muun muassa osmaniaikaista lainsäädäntöä, erityisesti vuoden 1858 maalakia. Yksi syy, joka mahdollisti suuren määrän maata julistamisen valtionmaaksi, oli se, että osmanivallan aikana moni ei ollut rekisteröinyt maaomaisuuttaan virallisesti. Osmanilaki ei nimittäin tunnistanut kylien perinteistä yhteisomistusta ja moni halusi vältellä myös veroja. Valtaosa siirtokunnista sijaitsee juuri näillä valtion omaisuudeksi (julkinen maa) määritellyillä alueilla.

Maata on hankittu myös vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin sekä julkiseen etuun. Jo 1967 Israel otti haltuunsa Jordanian valtion nimiin rekisteröidyn maan (25 % nykyisestä Länsirannan C-alueesta). Sen sijaan, että Israel olisi toiminut maa-alueiden valvojana, kunnes miehitys on ohi, maata alettiin antaa uusien siirtokuntalaisten käyttöön. Toisin sanoen miehittäjävalta käyttää julkisia alueita oman väestönsä asuttamiseen. Kaiken kaikkiaan Israelin hallintaan on eri tavoin siirtynyt noin 50 % koko Länsirannan maa-alasta. Lisäksi koko Itä-Jerusalem on liitetty Israeliin.

Hiljattain, 15.2. helmikuuta Israelin hallitus päätti konkreettisista askeleista niin sanotun turvallisuuskabinetin[1] jo viime toukokuussa hyväksymien päätösten toimeen panemiseksi. Kyse on Länsirannan niin sanotun C-alueen (n. 60 % Länsirannan alueesta) maa-alueiden virallisesta rekisteröinnistä joko yksityiseen omistukseen tai valtion omaisuudeksi. Länsirannan maa-alueen rekisteröinti alkoi brittimandaatin aikana (1920‒1948) ja jatkui hitaasti Jordanian vallan (1949‒1967) vuosina. Vuonna 1968 Israel keskeytti maa-alueiden omistajuuden vahvistavan rekisteröinnin Länsirannalla perustellen päätöstä tarpeella turvata poissaolevien asukkaiden oikeudet.

Nyt Israel aloittaa siis maa-alueiden virallisen rekisteröinnin, joka on tyypillisesti suvereenin valtion alueellaan tekemä hallinnollinen ja juridinen toimenpide. Se perustelee päätöstään virallisesti sillä, että Oslon sopimusten mukaisesti C-alueen siviilihallinta kuuluu sille. Israelin miehityspolitiikkaan on aina kuulunut se, että merkittävät poliittiset päätökset paketoidaan pelkkinä byrokraattisina toimenpiteinä. Itse asiassa vuoden 1995 Oslon II -sopimuksen mukaisesti kaavoitus ja maankäytön suunnittelu C-alueella tuli siirtyä Palestiinalaishallinnolle vuoden 1997 aikana. Tästä huolimatta Israel pitää Palestiinalaishallinon meneillään olevia “kilpailevia” toimenpiteitä rekisteröidä rekisteröimätön maalaittomina. Toukokuussa Israelin armeija sai tehtäväkseen estää palestiinalaisten pyrkimykset rekisteröidä maata.

Länsirannan C-alueen maasta noin 60 % on edelleen rekisteröimättä. Toisin sanoen niiden omistajuutta ei ole virallisesti kirjattu kiinteistörekisteriin. Nyt alkavalla prosessilla valtion maaksi jo julistettu alue (selvä enemmistö yllä mainitusta 60 %) voidaan virallisesti rekisteröidä. Olennaista on myös se, että rekisteröinti siirretään ensi kertaa miehityksestä vastaavalta Israelin armeijalta oikeusministeriölle, joka vastaa maan rekisteröinnistä Israelissa. Eli maan rekisteröinti tapahtuu Israelin viralliseen rekisteriin ikään kuin kyse olisi Israelin alueen maaomaisuudesta.

Se maa-alue, jonka yksityistä omistajuutta palestiinalaiset eivät pysty todistamaan, siirtyy Israelin valtion hallintaan. Monen asiantuntijan mukaan kyse on palestiinalaisen maan anastamisesta, minkä kansainvälinen laki miehittäjältä yksiselitteisesti kieltää. Kuten yllä on jo mainittu, Jordanian valtion nimiin rekisteröity osa Länsirantaa siirtyi Israelin hallintaan jo vuoden 1967 sodan jälkeen. Kuten päätöksestäkin ilmenee, kyse on pitkäaikaisesta prosessista; ensimmäisen viiden vuoden aikana on tarkoitus rekisteröidä 15 % toistaiseksi rekisteröimättömästä maasta.

Seuraavaksi huomio kohdistuu yksityiseen maahan

Länsirannan C-alueen maasta vajaa 20 % on rekisteröity yksityisomistuksessa olevaksi maaksi. Seuraavaksi huomio siirtyy myös tähän maahan. Edellä kuvatun rekisteröintipäätöksen lisäksi Israelin johto teki helmikuussa muitakin tärkeitä Länsirantaa koskevia päätöksiä, joista osa koskee nimenomaan maa-alueita. Ensinnäkin turvallisuuskabinetti kumosi Jordanian vallan aikaisen rajoituksen omistusoikeuteen Länsirannalla. Jordanian vuoden 1953 laki kiinteän omaisuuden myymisestä ja ostamista kieltää nimittäin ”ei-jordanialaista henkilöä” (šakhs ghayr urduni) hankkimasta omistukseensa kiinteää omaisuutta Jordaniassa kylien tai kaupunkien rajojen ulkopuolella (laki numero 40, 3 §). Kun Länsiranta siirtyi Israelin hallintaan, laki säilyi siellä voimassa. Israel kiersi lainsäädäntöä perustamalla yhtiöitä, joiden maanhankintaa Länsirannalla kyseinen laki ei rajoittanut.

Muutenkin yksityistä maanostamista helpotettiin turvallisuuskabinetin uusilla päätöksillä. On selvää, että siirtokuntajärjestöjen ja niiden ulkomaisten tukijoiden pyrkimykset hankkia yksityisten omistamaa maata Länsirannalla kasvavat jatkossa. Tilanne voi muistuttaa miehitetyn, mutta Israeliin virallisesti liitetyn, Itä-Jerusalemin tilannetta. Painostus ja mahdollisesti väärennettyjen maanomistusasiakirjojen käyttö lisääntyvät monien arvioiden mukaan.

Päätöksillä Israel lisäsi myös valtaansa Palestiinalaishallinnon siviilihallinnon piirissä Länsirannan A- ja B-alueilla. Muun muassa Hebronin rakennusoikeuksia koskevat päätökset annettiin Israelin miehityshallinnolle. Samoin Betlehemin alueella sijaitseva, eri uskonnoille pyhä Raakelin hauta siirrettiin Israelin hallintaan.

Vähittäinen haltuunotto

Israelin politiikka suhteessa Länsirantaan on pohjautunut vähittäisyyteen. Koska alueelle on suuri palestiinalaisväestö, se ei ole voinut toimia vapaasti kuten Golanin alueella. Jopa Donald Trump on torjunut Israelin aikeet alueen virallisesta liittämisestä. Siksi aluetta vallataan pala kerrallaan eri menetelmiä hyväksi käyttäen. Tämä ei ole saanut aikaan merkittävää kansainvälistä vastustusta. Kansainvälisen yhteisön reaktio Israelin toimiin on totuttuun tapaan ollut huomattavan salliva. Muiden mukana Suomikin tuomitsee Israelin uudet päätökset ”laittoman hallinnan” lisäämiseksi, mutta käytännön toimet jäävät aina puuttumaan. Israelin hallituksen tavoitteet estää palestiinalaisvaltion synty ovat ministereiden sanomisten perustella päivänselviä.

Yksi mielenkiintoinen elementti Israelin nykyisissä toimissa on 1990-luvun Oslon sopimusten valikoiva soveltaminen. Länsirannan jako A-, B- ja C-vyöhykkeisiin vuoden 1995 Oslo II -sopimuksella oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes vuonna 1999 myös laaja C-alue siirtyisi täyteen palestiinalaiseen hallintaan. Väliaikaiseksi tarkoitetut toimivaltuudet osoittautuivat erinomaiseksi keinoksi laajentaa siirtokuntia 1990-luvulla ja paljon sen jälkeen, kun sopimuksen määräaika oli mennyt. Väliaikaisesta oli tullut pysyvää. Israelin edustajien ja sen tukijoiden hasbarassa C-alueesta on tullut Israelin legitiimisti hallitsema alue. Samanaikaisesti ei ole mikään ongelma, että Oslon sopimuksia rikotaan muilta osin tarpeen mukaan. Näin tehtiin nyt helmikuussa tehdyillä päätöksillä, joilla Israelin valtaa (periaatteessa) Palestiinalaishallinnon siviilihallintaan kuuluvilla huomattavasti pienemmillä A- ja B-alueilla lisättiin.

[1] Turvallisuuskabinetti tai turvallisuuspoliittinen kabinetti (ha-Kabinet ha-medini-bithoni) on pääministerin johtama hallituksen sisäinen pienempi neuvosto, joka muotoilee keskeisiä turvallisuuspoliittisia päätöksiä.

Artikkelikuva: Graffiti Länsirannan turva-aidassa. Kuva: Hannu Juusola.

Hannu Juusola, 26 helmikuuta 2026

Israel, Länsiranta, Palestiina

---