Kuollut kansannousu

Ari Kerkkäsen katsaus Syyrian tilanteeseen ja kirja-arvostelu Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin kirjasta Syyrian sota. Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa (Tammi 2018).

Todennäköisesti al-Qaidasta irrottautuneet Hayat Tahrir al-Shamin islamistit murhasivat syyrialaisen kansalaisaktivisti Raed Faresin hänen kotikaupungissaan Kafr Nablessä Idlibin maakunnassa 23. marraskuuta 2018. Fares uskoi kansalaisaktivismin kukistavan niin sekulaarin kuin islamistisen vallan. Hänen elämänsä päättäneet luodit symboloivat Syyrian sotaa, jonka syyrialaiset ovat hävinneet. Sotaa ei ole voittanut myöskään presidentti Bashar al-Assadin hallinto sen enempää kuin sitä vastustaneet islamistit. Tämä siitä huolimatta, että viime vuodet ovat varmistaneet Assadin hallinnon jatkavan vallassa. Omalla verisellä tavallaan Faresin kuolema kiteyttää myös Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin kirjan Syyrian sota – demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa viestin: kansannousu jäi edellä mainittujen voimien ristituleen – ja kuoli.

Assadin hallinto kuvittelee sodan tulleen voitetuksi voimakeinoin. Se puhuu nyt normalisoinnista, jälleenrakennuksesta ja pakolaisten paluusta. Hallinto on muutaman vuoden haparoinnin jälkeen tukevasti kiinni vallassa Venäjän, Iranin ja Libanonin Hizbollah-liikkeen tukemana. Näiden ulkopuolisten toimijoiden tuki ei kuitenkaan yksin riitä selittämään autoritaarisen vallan jatkumista. Suhteellisen vähälle huomiolle on jäänyt se, että monet syyrialaiset kannattavat nykyistä hallintoa, kuka mistäkin syystä. Assad olisi ollut paljon suuremmissa, ehkäpä ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa ilman näiden turvallisuuskoneiston palveluksessa olevien, valtion virastoissa työskentelevien, liikemaailmaa edustavien ja ihan tavallisten syyrialaisten tukea. Tämä jää usein liian vähälle huomiolle, eikä sitä myöskään Bahmanin ja Jäntin kirjassa juuri huomioida. Autoritaarinen hallinto ei ole muusta yhteiskunnasta irrallinen tai erillinen, siitä riippumaton osa. Se ei pysty toimimaan pelkästään ulkopuolisen tuen turvin, vaan tarvitsee ihmisiä, kansalaisia toimiakseen. Näitä syyrialaisia, mukaan lukien enemmistöä edustavat sunnimuslimit, on ollut riittävästi läpi kansannousun ja sodan.

Korruptoitunutta hallintoa vastustamaan noussut oppositio ja kapinalliset eivät kyenneet vaihtamaan valtaa Damaskoksessa. Suurin osa maa-alueista on jo nyt palautettu hallinnon alaisuuteen ja pieniä askeleita on otettu niin jälleenrakennuksen kuin pakolaisten ja evakkojen paluumuuton suuntaan.  Suurin yhä auki oleva avoin kysymys koskee Idlibin maakuntaa, joka tätä kirjoittaessa on entistä lujemmin islamistisen Hayat Tahrir al-Shamin otteessa. Yhtälailla auki on Turkin ja Syyrian kurdien välinen tilanne – kurdien, jotka ovat olleet avainasemassa islamilaisen valtion kukistamisessa. Yhdysvaltojen ilmoitettua vetävänsä pois Syyriassa olleet sotilaansa kurdit vahvistanevat yhteyksiään Assadin hallintoon kyetäkseen puolustautumaan Turkin armeijaa vastaan.

Rauhaa ei voiteta sotimalla. Syyrian tilanne jatkuu kaikkea muuta kuin normaalina eikä hallinto näytä ottaneen opikseen mitään niistä syistä, jotka johtivat kansannousuun vuonna 2011. Mielivaltaiset pidätykset jatkuvat, eivätkä palaavat pakolaiset voi luottaa turvallisuuteen kotiseuduillaan. Korruptiokin vain pahenee. Monien pidätettyjen kohtalosta ei ole mitään tietoa. Heitä on edelleen paljon, eikä YK:n tavoittelema vankien vapautus tai hallinnon ja opposition välinen vankienvaihto ole edistynyt juuri lainkaan. Luottamusta, ja sitä myötä tulevaisuutta, ei rakenneta pidätyksillä, epätietoisuudella ja turvallisuuspoliisin äärimmäisen tiukalla valvonnalla.

Sota hajotti Syyrian sosiaalisen kudelman, joka muodostui perheistä, heimoista ja etnisistä ryhmistä. Erityisen harmoninen se ei ollut ennen sotaakaan, mutta paluu edes lähelle sotaa edeltävää tilannetta vienee ainakin sukupolven ajan. Televisiossa näytetään jo upeita kuvia jälleenrakennettavista kerrostaloista vihreine puistoineen ja nuorine onnellisine ihmisineen. Mikään ei ole kauempana todellisuudesta, vaikka niin mielellään tämän kaltaisen tulevaisuuden syyrialaisille soisikin.

Syyrian sunnimuslimit eivät ole unohtaneet Muslimiveljeskunnan kapinaa vuosina 1979–82 seuranneita vainoja, pidätyksiä ja kidutuksia. Joillekin vuonna 2011 alkanut kansannousu merkitsi jatkoa kolmekymmentä vuotta aiemmin tukahdutetulle kapinalle. Pojat jatkoivat isien aloittamaa sotaa Assadien valtaa vastaan, kuten eräät ovat kuvanneet tilannetta. Sama uhkaa nyt, mikäli rauhaa ei rakenneta kansalaisten luottamuksen varaan. Voimakeinojen käyttöön tukeutuva valta voi kestää jonkin aikaa, mutta vuoteen 1982 verrattuna vielä paljon rikkinäisempään Syyriaan jää kytemään katkeruutta ja kostonhalua. Se voi purkautua uutena konfliktina tulevina vuosina tai vuosikymmeninä. Silloin lastenlapset jatkavat isiensä ja isoisiensä sotaa.

Rauhan tavoittelu diplomatian keinoin on umpikujassa. YK:n Geneve-prosessia sekä Iranin, Turkin ja Venäjän koolle kutsumia Astana-neuvotteluja pidetään hengissä ilman, että konkreettista edistystä olisi tapahtunut. Yhtenä poliittisen rauhanprosessin kulmakivenä on pidetty Syyrian perustuslain uudistamista. Siihen tähtäävän diplomatian tuloksettomuus on osoittanut, että Venäjän ja Iranin vaikutusvalta Damaskoksessa on rajallinen. Kun Damaskos painoi jarrua perustuslakiuudistuksen suhteen, jarru jäi päälle huolimatta Venäjän irrotusyrityksistä. Syyrian hallinto hyötyi poliittisesta prosessista niin kauan, kun se edisti sotilaallisten tavoitteiden toteutumista. Nyt selviytymisen uhan väistyttyä diplomaattiselle ratkaisulle ei enää nähdä tarvetta. Pikemminkin se koetaan uhaksi valtion suvereniteetille.

Arabiemiraatit avasivat lähetystönsä Damaskoksessa joulukuussa, ja Bahrain tekee samoin piakkoin. Maat eivät olisi voineet tehdä näin ilman Saudi-Arabian hyväksyntää. Assadin vastaista sotaa ja islamisteja tukeneet Persianlahden valtiot ovat kääntäneet takkinsa. Ne ovat todenneet epäonnistuneensa hallinnon kukistamisyrityksissä ja aloittaneet suhteiden normalisoinnin siinä toivossa, että ne pääsevät osallisiksi jälleenrakennuksesta odotettaviin taloudellisiin hyötyihin. On vain ajan kysymys, milloin Syyrian jäsenyys Arabiliitossa palautetaan. Samalla kun Damaskoksen itseluottamus kasvaa, se pyrkii palauttamaan vaikutusvaltaansa Libanonin politiikkaan ja edellyttää Beirutiin siirtyneiden suurlähetystöjen palaavan takaisin Damaskokseen.

Toimittajien Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin kirja Syyrian sota, demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa julkaistiin lokakuussa 2018. Syyriasta on kirjoitettu suomeksi suhteellisen vähän, joten uusi suomenkielinen Syyria-kirja on tervetullut lisä parantamaan suomalaisten ymmärrystä yhdestä tämän vuosikymmenen tuhoisimmasta konfliktista. Syyrian konfliktilla on pakolaisineen ollut yhtymäkohta myös Suomeen ja sen arkipäivään. Pieni savolainen Rautalammin kunta on tästä hyvä esimerkki. Siellä syyrialaispakolaisten kotouttamisesta on tullut positiivinen kuntalaisia yhdistävä ja uutta luova projekti. Rautalammin syyrialaiset voivat hyvin.

Bahmanin ja Jäntin kirjan parasta ja uutta luovaa antia on Syyrian sodan kuvaaminen kahden valtakeskittymän välisenä ”ristitulena”: Toisella puolella Assadin autoritaarinen, tai kuten Bahmani ja Jäntti sitä nimittävät, diktatuurinen hallinto ja vastapuolella sitä vastustavat islamistit. Nämä olivat kaksi vallasta taistelevaa keskittymää vuosina 2012–2016 eli aina itäisen Aleppon kukistamiseen asti. Todellisuus kansannoususta sisällissodaksi kääntyneessä konfliktissa on tätä jaottelua huomattavasti moniulotteisempi, mutta kahden vallasta taistelevan keskittymän kuvaus auttaa ymmärtämään sodan pääpiirteitä sen kiivaimpina vuosina.

Tekijät tuovat varsin seikkaperäisesti esille erityisesti Assadin hallintoa tukevat toimijat kuten Venäjän ja Iranin. Vastapuolta eli islamisteja tukevat toimijat jäävät kuitenkin vähemmälle huomiolle siitä huolimatta, että jo heti kirjan alussa kuvatut Persianlahden maiden taloudelliset panokset islamistien ja kapinallisten tukemiseksi tekivät Assadin vastaisen sodan mahdolliseksi.

Journalistisesti kirjoitetun kirjan haastattelut Irakin kurdien itsehallintoalueella ja Libanonissa, tai lähteistä poimittuina, elävöittävät tekstiä, mutta haastateltavien taustoista johtuen ne eivät anna kokonaisvaltaista kuvaa tai liity aina Syyriaan. Monet haastatelluista ovat islamilaisen valtion käsissä kärsineitä Irakin jesidejä, eivät syyrialaisia. Vinoutuma syntyy myös siitä, että pakolaisia haastatellessa ääni annetaan pääosin Assadin hallintoa vastustaneille tai heidän perheenjäsenilleen. Tämä rajaus, osittain seurauksena siitä, että tekijät eivät päässeet Syyriaan, jättää äänettömäksi ne miljoonat syyrialaiset, jotka pysyivät Syyriassa. Monet heistä eivät osallistuneet aktiivisesti vastarintaan, vaan toivoivat yhteiskunnan vakautumista pysyen passiivisina tai tukien Assadia. Noin kuudesta miljoonasta evakosta 80 % haki turvaa hallinnon vallassa olevilta alueilta, heidänkin mielipiteitään olisi ollut mielenkiintoista kuulla. Tästä syystä kirjassa syyrialaisten näkemyksistä annettu kuva jää vajaaksi, vaikka toisaalta haastattelut tekevät selväksi kansan tunnot: sodan myötä kaikki on hävitty. Haastattelut Syyriassa olisivat tuoneet lisäarvoa, ja onkin sääli, että tekijät eivät niitä heistä riippumattomista syistä kyenneet toteuttamaan. Syyrian syvällisempi ymmärtäminen edellyttää kokemusta paikan päällä.

Mahdollisesti juuri journalistisen otteen takia varsinainen aihe jää välillä sivuraiteelle ja sivujuonet saavat otteen kerronnasta, olipa kyseessä sitten afgaanikuvaukset, Iranin kansannousun tukahduttaminen tai varsin pitkät osuudet kurdeista. Niin mielenkiintoisia näkökohtia kuin nämä sivujuonteet tarjoavatkin, ne ovat lopulta toisarvoisia kirjan varsinaisen aiheen – Syyrian sodan – käsittelyn rinnalla.

Iranin vastuu Syyrian tapahtumista, niin paljon kuin sillä sitä onkin, korostuu kohtuuttomasti. Syyrian hallinnon ja turvallisuusviranomaisten ei tarvinnut ottaa mallia kansannousun kukistamiseen vuoden 2009 Iranin vaalien jälkeisten mielenosoitusten tukahduttamisesta, vaan malli löytyi omalta maaperältä eli muslimiveljeskunnan kansannoususta vuosina 1979-82. Toki Iran antoi asiantuntija-apua, ja sillä oli neuvoa-antava rooli Kansallisten puolustusjoukkojen organisoinnissa armeijan tueksi. Syvimmillä turvallisuuskoneiston mielessä oli kuitenkin se malli, joka saatiin Muslimiveljeskunnan kansannousun tukahduttamisesta, joka kulminoitui Haman verilöylyyn vuonna 1982.

Syyrian hallintoa tukevan libanonilaisen Hizbollah-vastarintaliikkeen kuvaus on antoisa, vaikka kirja ei mainitsekaan liikkeen syntymisen ja kasvamisen kytkeytymistä yhteen Israelin eteläisen Libanonin miehittämisen kanssa. Hizbollahin ensimmäinen merkittävä ja avoimesti Syyrian hallintoa tukeva operaatio oli al-Qusairin kaupungin valtaus keväällä 2013. Oppositiokapinalliset pitivät kaupunkia hallussaan tähän asti, eivät vuoteen 2012 kuten kirja virheellisesti toteaa sivulla 263.

Kirjan otsikko toteaa demokratiatoiveiden jääneet Syyriassa ristituleen. Tämä herättää lukijan kysymään sitä, mitä ne demokratiatoiveet olivat, tai mikä on demokraattisen Syyrian ihanne. Oliko niitä kenelläkään, kuinka todellisia ne olivat ja jos niitä oli, niin mikä oli niiden merkitys kansannousun kannalta? Miten demokraattinen prosessi ymmärretään ja mikä oli sen merkitys sodan kululle? Syyrian parlamentaarisen demokratian perinne on hyvin heikko ja peräisin niin kutsutulta tasavaltalaisajalta ennen itsenäistymistä eli ajalta Ranskan autoritaarisen mandaattihallinnon alaisena.

Damaskoksen kevääksi kutsuttuna jaksona Bashar al-Assadin valtaannousun jälkeen älymystön keskustelukerhot pyrkivät edistämään keskustelua demokratiasta. Keskustelukerhot tukahdutettiin, ja demokratian pohtiminen jäi vain älymystön pienen piirin harrastukseksi. Kansannousun ja sodan vaiheisiin sillä ei ollut mitään vaikutusta maanpaossa elävien aktivistien puheista ja kirjoituksista huolimatta. Monet demokratian puolesta puhuneista syyrialaisista maanpakolaisista asettuivat tukemaan aseellista kansannousua.

Kirjan sivuilla 139–141 esitetyt johtopäätökset, että suurin osa syyrialaisista haluaa demokratiaa, jäävät huteralle pohjalle. Päätelmä on tehty lainaten kyselytutkimusta, johon osallistui vain noin 1000 syyrialaista ilman tietoa siitä, millä alueilla kyselytutkimus tehtiin, mitkä olivat kysymykset ja mikä oli kyselyn aikana vallitseva tilanne. Tämän kyselyn tulosten yleistäminen edustamaan kaikkien syyrialaisten näkökantoja on kyseenalaista. Mutta selvää on, että valtaosa syyrialaisista haluaa rauhaa, tavallista elämää, työtä ja koulutusta – mieluiten sellaisen hallinnon alaisuudessa, joka ei ole islamistinen. Monelle Syyrian tilanne ennen kansannousua kaikessa epätäydellisyydessäänkin näyttäytyy nyt aikana, josta voi vain unelmoida.

Muutamasta kriittisestä huomiosta huolimatta kirja on tervetullut lisä suomalaiseen Syyria-keskusteluun avaten siihen uusia ja tuoreita näkökulmia. Kirjan loppuun olisi toivonut, ehkäpä Suomen ulkopolitiikan Turkki-kritiikin sijaan arviota siitä, mihin suuntaan Syyrian tilanne mahdollisesti kehittyy osana edelleen jatkuvaa Lähi-idän alueellista ja yhteiskunnallista murrosta. Se olisi luonut loogisen päätöksen kirjan varsinaiselle aiheelle.

Lienee jälkiviisautta todeta, että kansannousu kuoli, koska sille ei missään vaiheessa ollut elämän edellytyksiä. Syyrian tulevaisuus on rakennettava nykyisen tilanteen pohjalta. Eräs kansannousun näkyvimmistä aktivisteista sen alkuvuosina, opposition kattojärjestön Syyrian kansallisneuvoston puhemies Bassma Kodmani totesi Beirutin amerikkalaisella yliopistolla 17. tammikuuta 2019, että kysymys hallinnon vaihdosta ei ole enää keskipisteessä vaan se, pystyykö nykyinen hallinto takaamaan turvallisuuden kansalaisilleen. Ensimmäisinä askelina hän esitti pidätysten ja armeijaan pakkovärväämisen lopettamista. Nämä toimenpiteet rakentaisivat sitä luottamusta, jota Syyriaan paluumuutto ja Syyrian jälleenrakentaminen edellyttävät.

Ari Kerkkänen, 21 tammikuuta 2019

kirja-arvostelu, Syyria, Syyrian sota

---