Kuinka palestiinalaisten omaisuus ryöstettiin

Yksi vuoden 1948 sodan vähemmän tunnettuja yksityiskohtia on se, että sodan kuluessa ja sen jälkeen juutalaiset siviilit ja sotilaat ryöstivät kymmeniä tuhansia Palestiinan arabien liikkeitä ja yksityisasuntoja. Näin tapahtui siitä huolimatta, että kyse oli usein heidän entisistä naapureistaan. Palestiinalaisten valtaosa ei edes osallistunut sotaan. Israelilaisen historioitsija Adam Razin tärkeä teos Loot: How Israel Stole Palestinian Property analysoi tapahtunutta ja sen seurauksia.

Vuoden 1947 lopulla alkanut ja vuoden 1949 aseleposopimuksiin päättynyt ensimmäinen Palestiinan sota on Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin keskeisimpiä vaiheita. Sota, joka Israelissa tunnetaan itsenäisyyssotana ja palestiinalaisten keskuudessa al-Nakbana (’katastrofina’) alkoi sisällissotana ja jatkui alueellisena sotana Israelin ja sen arabinaapureiden välillä. Israel voitti kummankin vaiheen ylivoimaisesti. Sodan lähtökohtana oli YK:n yleiskokouksen ehdotus (päätöslauselma 181) jakaa brittien mandaatti juutalaisvaltioksi ja arabivaltioksi, mitä arabit pitivät suurena vääryytenä. Kaikki muut Lähi-idän mandaatit olivat itsenäistyneet väestön enemmistön tahdon mukaisesti yhtenäisinä valtioina. Palestiinassa puolestaan alueelle pääosin juuri muuttaneelle vähemmistölle luvattiin enemmistö alueesta vastoin enemmistön tahtoa.

Palestiinan arabien kannalta sota merkitsi katastrofia kolmella eri tasolla. Ensinnäkin sadat tuhannet palestiinalaiset pakenivat tai karkotettiin kodeistaan eikä heidän paluutaan sallittu. Heistä tuli pakolaisia ympäröivissä arabimaissa. Toiseksi Israelin hallitsemalle alueelle vuonna 1949 jäänyt palestiinalaisväestö (n. 160 000 henkeä) asetettiin lähes kauttaaltaan sotilashallinnon alaisuuteen melkein kahdeksi vuosikymmeneksi. Kolmanneksi kumpikin ryhmä, sekä ”poissaolevat” että ”läsnä olevat”, menetti laajalti sekä kiinteän omaisuutensa (maat ja asunnot) että irtaimistonsa. Viimeisten vuosikymmenien aikana aiheen tutkimus on edennyt huomattavasti.

Tunnetun israelilaisen historioitsijan Adam Razin englanniksi vuonna 2024 ilmestynyt Loot: How Israel Stole Palestinian Property käsittelee ennen kaikkea sitä, kuinka ensin yišuvin (Palestiinan juutalaisyhteisö ennen Israelin itsenäistymistä) ja toukokuusta 1948 lähtien Israelin armeijan sotilaat sekä siviilit ryöstivät suuren osan paenneiden palestiinalaisten omaisuudesta sodan kuluessa ja sen jälkeen. Kysymys on vähemmän tutkittu kuin muut palestiinalaisyhteisön tuhon elementit.

Pääosin hepreaksi julkaisseen Razin tutkimus perustuu huomattavan laajaan israelilaisten arkistojen tutkimukseen, jonka on täytynyt viedä paljon aikaa. Vaikka paljon olennaista materiaalia on lähes 80 vuotta tapahtumien jälkeenkin suljettu tutkijoilta, Razin kokoama ja analysoima aineisto on vakuuttava, vaikka hän monen muun Israelin juutalaisen tutkijan tavoin nojaa kovasti vain hepreankieliseen materiaaliin. Raz käy läpi tapahtumat yksityiskohtaisesti lukuisissa kaupungeissa ja maaseudulla. Tyypillisiä ovat pitkät lainaukset ja tarkentavat alaviitteet, mikä tekee tutkimuksen lukemisesta varsin raskasta.

Sotilaat ja siviilit ryöstävät asunnot ja liikehuoneistot valtausten jälkeen

Huhtikuun puolivälissä Tiberias oli ensimmäinen kaupunki, jonka Israelin armeijan edeltäjä Hagana ja muut sionistijoukot valtasivat. Palestiinalaiset jättivät kaupungin brittien ohjauksessa. Pian alkoi laajamittainen ryöstely. Osa sotilaista pyrki aluksi estämään ryöstelyä, osa taas liittyi mukaan. Raz kertoo, kuinka de jure arabiomaisuuden ryöstäminen oli kiellettyä, mutta de facto se ”levisi kuin tulvavedet”. Osa omaisuudesta onnistuttiin pelastamaan varastoihin, mutta pian sotilaat tyhjensivät nekin. Juuri mitään omaisuudesta ei palautettu ja vain harva joutui tilille. Se, mitä tapahtui Tiberiaassa, toistui seuraavien kuukausien aikana sekä muissa vallatuissa arabikaupungeissa että niissä kaupungeissa, joissa asui sekä arabeja että juutalaisia. Joissain tapauksissa jäljelle jääneet palestiinalaiset asukkaat saivat jäädä, toisissa heidät(kin) karkotettiin.

Joka paikassa oli myös omia erityispiirteitä. Jerusalemissa valiojoukko Palmachin hyökkäys huhtikuun lopulla sai aikaan joukkopaon arabikaupunginosissa vanhan kaupungin ulkopuolella. Kesään tultaessa näiden kaupunginosien 35 000 arabiasukkaasta vain 750 oli jäljellä. Ryöstely alkoi jo ennen kuin valtaus oli lopussa ja jatkui kuukausia, kunnes ryöstettävää ei enää ollut. Jerusalemissa ryöstely ulottui jossain määrin myös juutalaisten omaisuuteen. Jopa sotilaspoliisit osallistuivat ryöstelyyn. Tapahtumia todistanut armenialainen John Rose kuvasi myöhemmin, kuinka he katsoivat parvekkeelta hevoskärryjä ja kuorma-autoja, jotka kuljettivat pois pianoja, itämaisia mattoja, huonekaluja ja muuta. Kaikkea myytiin avoimesti Länsi-Jerusalemissa. Lopulta vietiin kaakelit, sähköjohdot ja vesiputket.

Yaffa oli väestöltään suurin ja rikkain mandaattiajan palestiinalainen kaupunki. Sen oli tarkoitus kuulua ehdotettuun arabivaltioon enklaavina juutalaisvaltion sisällä. Yaffa antautui 13.5., jolloin ainoastaan nelisen tuhatta arabiasukasta oli jäljellä alkuperäisestä 70 000:sta. Heidät asetettiin ”piikkilankojen ympäröimään gettoon” (Moshe Erem). Yaffassakin asunnot tyhjennettiin, vaikka antautumissopimus oli taannut, että asukkaat saisivat pitää vapautensa eikä omaisuuteen koskettaisi. Virallinen raportti kertoo, että toukokuun 26. päivän ja kesäkuun puolenvälin aikana 5000 kuorma-autoa vei tavaraa Yaffasta. Reilu kaksi kuukautta valloituksen jälkeen kaupungista periaatteessa vastannut sotilaskuvernööri Yitzhak Chisik oli saanut tarpeekseen ja erosi. Hän oli kirjoittanut joukkojen komentajalle kirjeen, jossa hän valitti, että vaikka sotilaita saatiin verekseltään kiinni ryöstelystä, hän ei ole nähnyt yhtään raporttia, että joku olisi tuomittu.

Pyhät paikat ja Nasaret

Yksityisomaisuuden lisäksi myös moskeijoita, kirkkoja ja luostareita ryöstettiin ja tuhottiin. Muslimipyhäkköjen tuhoaminen alkoi jo aivan sisällissodan alussa kuukausia ennen arabimaiden hyökkäystä. Arvoesineiden ryöstämisen ohella kyse oli muun muassa sakraaliesineiden tietoisesta häpäisemisestä. Yksi kirkon hävitykseen osallistuneista perusteli toimiaan kostona sille, mitä natsit olivat tehneet juutalaisille. Ulkoministeri Moshe Sharett tuomitsi käytöksen ilmeisen jyrkästi, vaikka hänen viralliset kommenttinsa hallituksen istunnossa ovatkin yhä sensuroitu. Erityisesti katolisten kohteiden häpäisy oli myös ulkopoliittisesti kiusallista.

Nasaret on ollut haaste tutkimukselle. Se oli ainoa Palestiinan arabikaupunki, jonka asukkaat saivat kokonaisuudessaan jäädä paikalleen, eikä myöskään merkittävää ryöstelyä tapahtunut. Yleensä tutkimus on selittänyt kaupungin erityisasemaa sillä, että Israelin johto, ennen muuta sotaa jopa itsevaltaisesti johtanut pää- ja puolustusministeri David Ben-Gurion, pelkäsi kristillisen maailman reaktioita ja esti karkotukset ja ryöstelyt leimallisesti kristityssä kaupungissa.

Kristittyjen suhteen oltiin muutenkin varovaisempia kuin muslimien, vaikka myös kristittyjä kyliä karkotettiin. Kirjoittamassani Israelin historiassa (2024) kannatan itsekin tätä näkemystä, jolle epäilemättä löytyy paljon tukea. Ongelma on siinä, että Ben-Gurion antoi lausuntoja, joilla voi tukea varsin monenlaisia teorioita. Esimerkiksi Ben-Gurionin päiväkirjamerkintöjen luotettavuus on usein asetettu kyseenalaiseksi. Raz tulee materiaalin vertailun jälkeen lopputulokseen, jossa Nasaretin poikkeuksellinen kohtalo riippui enemmän paikallisen sotilasjohdon haluttomuudesta karkottaa väestöä ilman kirjallista määräystä (Ben-Gurion ei tunnetusti sellaisia antanut) sekä karkotusta vastustavien poliitikkojen painostuksesta, joka tehosi poikkeuksellisesti juuri Nasaretissa. Mene ja tiedä.

Ryöstelyn vastustus

Alusta alkaen ryöstely oli virallisesti kiellettyä, vaikka todellisuus oli toinen. Razin kokoaman materiaalin perusteella on selvää, että laajamittainen ryöstely ja tuhoaminen saivat kuitenkin aikaan paljon sisäistä kritiikkiä ja vastustusta. Ne koetiin häpeälliseksi ja vahingolliseksi uuden yhteiskunnan moraalin kannalta. Ryöstelyn koettiin vaarantavan suhteet arabeihin, joiden paluu tuossa vaiheessa oli vielä epäselvää. Luonnollisesti ryöstelyn koettiin huonontavan myös Israelin kansainvälistä mainetta.

Kuvaava on taisteluihin Palmachin riveissä Tiberiaksessa osallistuneen Netiva Ben-Yehudan kertomus siitä, kuinka hänen toverinsa osallistuivat ryöstelyyn:

Näkymät olivat tuttuja minulle, mutta olin tottunut liittämään ne siihen, mitä muut tekivät meille Holokaustissa…ja kaikissa pogromeissa…tässä me teimme näitä kauheita asioita muille.

Ben-Yehuda viittasi ryöstöjen ohella myös pakolaisiin. Muutkin silminnäkijät ja aikalaiset löysivät yhteyksiä juutalaisvainoihin. Tänä päivänä tällaiset vertaukset johtaisivat epäilemättä antisemitismisyytöksiin. Monet johtavat poliitikotkin olivat häpeissään. Maatalousministeri Aharon Zisling arvosteli politiikkaa jyrkästi kesällä 1948:

Se mitä tapahtui arabikaupungeille, kylille, ja omaisuudelle sodan aikana sekä kysymys arabeista sodan jälkeen johtavat meidät mitä vaarallisimmalle tielle, mikäli meillä on mitään toiveita liittoutumisesta ja rauhasta sellaisten Lähi-idän voimien kanssa, jotka voisivat liittoutua kanssamme.

Zisling arveli perustellusti, että karkotettujen arabien viha kasvaa. Jopa myöhemmin haukkana tunnettu Golda Meir suhtautui ryöstelyyn ilmeisen kielteisesti. Erityisen jyrkkää oli ensimmäisen (ja viimeiseksi jääneen) vähemmistöministeri Bechor-Shalom Sheetritin ja hänen ministeriönsä virkamiesten kritiikki. Sheetrit luutnantteineen pyrki aktiivisesti ja pitkään saamaan ryöstelyä kuriin. Hän vetosi toistuvasti hallitukseen ja erityisesti Ben-Gurioniin ja ehdotti toimenpiteitä. ”Olen väsynyt toistamaan tämän joka päivä,” hän kirjoitti pääministerille. Razin mukaan on todennäköistä, että Ben-Gurion ei koskaan vastannut Sheetritin kirjeisiin. Hän kyllä paheksui ryöstelyä päiväkirjamerkinnöissään ja sanallisesti, mutta juuri mitään konkreettista ei tehty. Toisaalta mitään julkisia protestejakaan politiikkaa vastaan ei nähty.

Useat aikalaiset uskoivat, että ryöstely oli osa tietoista politiikkaa, jolla palestiinalaisten paluu pyrittiin estämään. Sen oli tarkoitus viedä taloudellinen pohja paluulta. Ei ollut mitään, minne palata eikä mahdollisuuksia jatkaa elämää. Karkotukset ja ryöstely olivat yhden arvion mukaan ”saman kolikon eri puolia”. Vasenta laitaa edustaneen Mapam-puolueen Y. Aharoni sanoi, ”Ben-Gurion ei käskenyt ryöstämään. Hän ei vain kieltänyt sitä, ja mehän ryöstimme”. On selvää, että omaisuuden ryöstö vahvisti politiikkaa, jonka mukaan pakolaisten ei tulisi koskaan sallia palata. Samaten se vahvisti niiden asemaa, jotka ajoivat juutalaisten ja (jäljelle jääneiden) palestiinalaisten jyrkkää segregaatiota sodan jälkeisessä Israelissa. Se oli juuri Ben-Gurionin linja.

Kaiken jälkeen

Julkinen keskustelu ryöstelystä jäi vähäiseksi, eikä media aihetta juuri käsitellyt. Tähän vaikutti epäilemättä sekin, että oikeustapauksia oli niin vähän. Lopulta hallituksen päätös yleisestä armahduksesta, joka kohdistui lähes kaikkiin sodan aikana rikoksia tehneisiin ja niistä tuomittuihin, alkuvuodesta 1949 siirsi koko aiheen syrjään. Siitä tuli yksi itsenäisyyssodan vaiettuja kysymyksiä.

Ryöstely on tyypillinen konflikteihin liittyvä piirre. Israelin tapauksessa korostuu sen yleisyys ja kohdistuminen laajalti entisiin naapureihin. On myös huomattava, että ryöstely oli yksipuolista: palestiinalaiset syyllistyivät siihen vain harvoin. Suurin osa siihen arabipuolella syyllistyneistä oli naapurimaiden sotilaita, jotka varastivat pikkuesineitä.

Adam Razin tutkimuksissa korostuu usein eri toimijoiden sisäinen konflikti valittavasta politiikan suunnasta. Vuoden 1948 tapahtumat ovat yksi esimerkki tästä. Laajamittainen ryöstely ei ollut ennalta määrätty sodan seuraus vaan poliittisten toimijoiden valinta. Tämä on hyvä pitää mielessä konfliktin analysoinnissa laajemminkin. ”Razilaisittain” tulkittuna Israel/Palestiina-konfliktin kehitys ei ole ollut väistämätöntä, vaan aina on ollut myös vaihtoehtoisia näkemyksiä ja mahdollisuuksia. Razin tekstin äärellä jokainen voi myös pohtia sitä, mikä merkitys vuoden 1948 laittomuuksilla ja rankaisemattomuuden kulttuurilla on ollut konfliktin historiassa tähän päivään saakka.

 

Artikkelikuva: Arabiasukkaat lähtevät Haifasta Haganan miesten seuratessa huhtikuussa 1948. Kuva: Fred Chesnik / IDF and Defense Establishment Archive

Hannu Juusola, 7 tammikuuta 2026

Israel, Palestiina, palestiinalaiset

---