Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti: Israelin ja Arabiemiirikuntien suhteiden normalisointi on takaisku palestiinalaisille

Arabiemiirikunnat ja Israel ilmoittivat eilen suhteiden täydestä normalisoinnista. Kyseessä ei vielä ole varsinainen rauhansopimus, mutta esimerkiksi lähetystöjen avaamisesta on tarkoitus sopia myöhemmin. Kysyin kerran egyptiläiseltä tutkijalta Israelin ja Egyptin välisen rauhansopimuksen merkityksestä. Hän vastasi, että merkitys on siinä, ettei tuhansien egyptiläisten nuorten tarvitse enää kuolla sodassa. Israelin ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välillä tilanne on toinen: maiden välillä ei todellisuudessa ole ollut koskaan mitään konfliktia, ja kaikessa hiljaisuudessa maat ovat jo pitkään olleet erittäin hyvissä väleissä. Maan vaikutusvaltainen Yhdysvaltain suurlähettiläs Yousef al Otaiba (Yusif al-Utaiba) on tunnetusti hyvää pataa Washingtonin Israel-lobbyn ja presidentti Trumpin vävyn Jared Kushnerin kanssa. Jos Lähi-idän politiikka olisi juorulehti, tässä olisi kyse salarakkaan tuomisesta julkisuuteen. Kaikesta huolimatta sopimus on monessa suhteessa merkittävä.

Voittajia ovat Trump ja Netanyahu

Voittajiin kuuluvat Yhdysvallat ja Israel. Presidentti Trumpilla ei ole juuri ollut ulkopoliittisia menestyksiä, mutta tämän hän voi esittää sellaisena varsinkin sille osalle amerikkalaisista, joille Israel on tärkeä äänestämiseen vaikuttava kysymys. Israelin ja Yhdysvaltojen välillä käytiin aiemmin kesällä neuvotteluja Yhdysvaltojen mahdollisesta siunauksesta Israelin suunnittelemille alueliitoksille miehitetyllä Länsirannalla. Silloin erityisesti Kushneriin henkilöityvä siipi Yhdysvaltojen johdossa halusi lykätä Israelin alueliitoksia,  jotta se ei vahingoittaisi Israelin suhteita Persianlahden arabimaihin. Ilmeisesti tätä sopimusta oltiin jo valmistelemassa.

Israelin pääministeri Netanyahulle tämä on ilman muuta suuri voitto, joka siirtää huomiota pois maan vakavasta koronatilanteesta ja hänen henkilökohtaisista korruptiosyytöksistään. Samalla Netanyahu saa nimensä Menachem Beginin ja Yitshak Rabinin rinnalle niiden israelilaisten poliitikkojen joukkoon, jotka ovat saavuttaneet rauhansopimuksen jonkin arabivaltion kanssa. Ei ole epäilystäkään, etteikö sillä olisi hänelle myös henkilökohtaista merkitystä.

Ensimmäinen rauhansopimus solmittiin vuonna 1979 Israelin ja Egyptin välillä, ja se on yksi Lähi-idän nykyhistorian merkkitapauksia. Camp Davidin puitesopimukseen pohjautuvan rauhansopimuksen seurauksena Israel vetäytyi miehittämältään Siinain niemimaalta. Rauha Egyptin kanssa merkitsi käytännössä sitä, että arabimaiden mahdollisuudet voittaa Israel olivat menneet. Israelin ja Jordanian välinen rauhansopimus solmittiin vuonna 1994. Sen taustalla oli Oslon rauhanprosessin toiveet Israelin ja palestiinalaisten välisestä rauhasta, mikä antoi kuningas Husseinille poliittisen mahdollisuuden solmia rauha maansa ja Israelin välillä. Israelin ja Arabiemiirikuntien sopimus on siis vasta kolmas välien normalisointiin johtava sopimus Israelin ja jonkin arabimaan välillä.

Sopimuksen edullisuutta Israelille alleviivaa se, että sen ei tarvinnut luopua mistään. Netanyahu lupasi ”väliaikaisesti” lykätä alueliitoksia Länsirannalla. Eli Israel myi vain option, mutta sai vastineeksi sopimuksen, joka rikkoi arabimaailman muutenkin haurasta yhtenäisyyttä. Israel ei ole tänään yhtään sen vähempää Länsirannan miehittäjä kuin ennen sopimustakaan. Myös EU voi iloita status quon paluusta: se voi rauhassa jatkaa suhteiden vahvistamista Israelin kanssa, ikään kuin miehitystä ei olisikaan. Tämä olisi astetta vaikeampaa, jos alueita olisi (jälleen) virallisesti liitetty Israeliin. Israelissa on aina ollut oikeiston ja vasemmiston kiista siitä, tuleeko Israelin tehdä myönnytyksiä rauhan vastineena, vai voiko Israel saada rauhaa jo sillä, että sekin lupaa vastineena rauhaa. Jälkimmäinen on aina ollut oikeiston kanta, ja se saa paljon kannatusta sopimuksen ansiosta. Israelilta lienee turha odottaa myönnytyksiä jatkossakaan. Arabimaat tippuvat Israelin syliin kuin kypsät omenat.

Mitä Yhdistyneet arabiemiraattikunnat saa vastineeksi?

Myöskään Arabiemiirikuntien ei tarvitse tehdä merkittäviä myönnytyksiä. Se ei välttämättä edes perusta suurlähetystöä Israeliin lähitulevaisuudessa. Maassa ei ole merkittävää oppositiota, joka asettaisi sopimuksen kyseenalaiseksi päinvastoin kuin Egyptissä tai Jordaniassa.

Maa on tällä hetkellä poliittisesti tai sotilaallisesti mukana useassa Lähi-idän alueellistuneessa konfliktissa Libyasta ja Syyriasta Jemeniin. Se toimii aktiivisesti myös Afrikassa. Arabiemiirikunnat on saanut osakseen varsin paljon kritiikkiä aktiivisesta roolistaan. On selvä, että sopimus lisää maan liikkumatilaa ja vähentää erityisesti Yhdysvalloista tulevaa painetta. Se kuuluu näin tukevasti ”maltillisten” arabimaiden kerhoon.

Voi olla, että maa toivoo myös taloudellista ja teknistä yhteistyötä Israelin kanssa. Tällaista on väläytelty jo ennen sopimusta. Israelin avulla se epäilemättä toivoo myös vahvistavansa taloudellisia yhteyksiä länteen. Talouden rakenteen monipuolistaminen on maan politiikan keskeisiä tavoitteita. Vähentääkseen arabimaailmasta tulevaa arvostelua Arabiemiirikunnat korostaa sitä, että se itse asiassa esti Israelin suunnitteleman alueliitoksen ja pitää siten yllä mahdollisuutta kahden valtion mallin toteuttamiseen tulevaisuudessa. Tällainen silmänkääntötemppu tehoaa varmasti myös amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin politikkoihin.

Palestiinalaisten tappioiden pitkä sarja

Palestiinalaiset ovat tämän sopimuksen selvä häviäjä. Palestiinalaisen politiikan lähtökohtana on ollut se, että arabimaailma pysyisi yhtenäisenä eikä tekisi erillisrauhoja ennen kuin palestiinalaisten oikeudet toteutuvat. Tässä he ovat saaneet pettyä kerta toisensa jälkeen. Näin kävi jo Israelin itsenäistymistä seuranneessa ensimmäisessä Palestiinan sodassa (1948‒49). Virallisesti arabimaat hyökkäsivät vastaitsenäistyneeseen Israeliin estääkseen Palestiinan jaon ja Israelin synnyn. Todellisuudessa ne ajoivat omia etujaan ja kyttäsivät toisiaan. Yksikään niistä ei myöskään ollut aidosti kiinnostunut itsenäisen arabivaltion syntymisestä Palestiinaan. Tämä yhdessä Israelin miesylivoiman ja paremman aseistuksen ohella takasi Israelin voiton.

Suurin yksittäinen merkitys palestiinalaisten kannalta oli Egyptin erillisrauhalla Israelin kanssa. Silloinkin Egypti liitti sopimukseen kohtia, jotka korostivat palestiinalaisten oikeuksia. Siten se pyrki varmistamaan asemaansa arabimaailmassa ja laajemmin islamilaisessa maailmassa. Mitään mekanismia niiden toteutumisen varmistamiseksi ei kuitenkaan rakennettu. Sama palestiinalaisia tukeva retoriikka toistuu nyt Arabiemiirikuntien johtajien lausunnoissa.

Arabimaailmassa on elänyt rinnakkain kaksi ulkopoliittista normia. Toinen on korostanut arabien yhteyttä ja palestiinalaiskysymyksen merkitystä siinä. Toisessa on ollut kysymys kunkin valtion tai hallinnon omista eduista (raison d’état). Jälkimmäinen on voittanut. Israelin ja Arabiemiirikuntien välinen sopimus on viimeisin todiste tästä. Palestiinalaisten tukijoita on entistäkin vähemmän, mikä alleviivaa Israelin voittoa. Valkoisen talon mukaan muslimit voivat jatkossa lentää Abu Dhabista Tel Aviviin ja rukoilla Jerusalemin al-Aqsa-moskeijassa. Tulemme siis näkemään Persianlahden prinssejä Jerusalemin Haram al-šarifilla, minne suurella osalla palestiinalaisista ei ole koskaan asiaa.

Alueellinen merkitys

Koska Arabiemiirikuntien ja Israelin välillä ei ollut mitään todellista konfliktia, sopimuksen käytännön merkitys on vähäinen. Se on toki osa laajempaa kuviota, joka korostaa jakoa Israelin ja Persianlahden arabivaltioiden muodostaman liittoutuman ja Iranin johtaman liittoutuman välillä. Ensiksi mainittu liitto on nyt entistäkin julkisempi. Juuri tämä on ollut Trumpin hallinnon Lähi-idän politiikan tärkein tavoite. Turkki ja Iran tulevat varmasti korostamaan asemaansa palestiinalaisten ystävinä. Nähtäväksi jää, missä määrin se vaikuttaa maiden keskinäisiin suhteisiin.

Artikkelikuva: Kobi Gideon

Hannu Juusola, 14 elokuuta 2020

Arabiemiraatit, diplomatia, Israel, Netanyahu, Yhdysvallat

---