Balfour 100 – Britannia, Palestiina ja historiallinen vastuu
Kun Britannian silloinen ulkoministeri Arthur James Balfour sata vuotta sitten lähetti lyhyen, kolmesta lauseesta muodostuvan kirjeen lordi Walter Rothschildille, elettiin Euroopassa ja Lähi-idässä edelleen ensimmäistä maailmansotaa. Venäjällä bolševikit olivat juuri valmistautumassa vallankumoukseen, ja sodan kaakkoisrintamalla osmanien imperiumi koki ratkaisevia tappioita, kun brittien joukot etenivät Siinailta eteläiseen Palestiinaan.
Jo yli vuotta aiemmin Ranska ja Iso-Britannia olivat päässeet neuvotteluissaan yhteisymmärrykseen Lähi-idän aluejaosta osmanien oletetun häviön jälkeen surullisenkuuluisan Sykes-Picot-sopimuksen nojalla. Nykyisen Syyrian ja Libanonin alueet oli sopimuksessa asetettu Ranskan alaisuuteen, kun taas Iso-Britannia sai muun muassa osan Palestiinaa itselleen. Muut osat Palestiinaa oli tarkoitus asettaa kansainväliseen hallintaan. Ratkaisevaksi aluejaon kannalta muodostui kuitenkin se, että brittien joukot saavuttivat Jerusalemin joulukuussa 1917, ja maa sai näin hallintaansa koko Palestiinan. Kuitenkin jo toinen marraskuuta päivätyssä kirjeessään Balfour oli välittänyt maan juutalaisyhteisön johtoon kuuluneelle Rothschildille tiedon britti-imperiumin tuesta juutalaisten kansallisen kodin perustamiselle Palestiinaan.
Balfourin allekirjoittama kirje tunnetaan tänä päivänä mahtipontisesti Balfourin julistuksena. Kirje itsessään ilmaisi lyhykäisyydessään brittien hallituksen sympatian ja tuen sionistien pyrkimyksille ja lupasi hallinnon parhaiden kykyjensä mukaan avustavan kansallisen kodin perustamisessa juutalaisille. Koska Balfourin julistus oli kirjoitettu aikana, jolloin puheena ollut alue ei ollut edes muodollisesti brittien suvereniteetin alaisuudessa, julistus oli käytännössä yhden kolonialistisen suurvallan antama tuki toiselle kolonialistiselle projektille. Vaikka kirjeessä mainitaan myös Palestiinan ”ei-juutalaisten yhteisöjen” kansallisten ja uskonnollisten oikeuksien turvaaminen, julistus antoi kuitenkin tukensa sionistien nationalistisille pyrkimyksille perustaa valtio alueelle, jonka paikallinen väestö koostui vielä Brittimandaatin alkuvuosina 88-prosenttisesti arabitaustaisista muslimeista ja kristityistä.
Balfourin julistus oli ensimmäinen kansainvälinen tunnustus sionistisen liikkeen pyrkimyksille perustaa juutalaisten oma valtio, mutta kuten kaikkien historiallisten tekstien, myös Balfourin julistuksen todellinen painoarvo ilmeni vasta sen käytännön seurauksista eikä niinkään itse tekstin sisällöstä. Balfourin julistus tarjosi sionistiselle liikkeelle tilaisuuden edistää tavoitetta, jonka jo vuonna 1897 pidetty ensimmäinen sionistikongressi oli asettanut päämääräkseen: juutalaisvaltion luomisen Palestiinaan.
Myös muita alueita ehdotettiin juutalaisten kansallisen kodin sijainniksi, mutta Palestiina sai eniten kannatusta sen historiallisen ja uskonnollisen merkityksen vuoksi. Britit pitivät lupauksensa, sillä Ison-Britannian mandaatin aikana (1920–1948) alueen juutalaisväestö nostettiin erityisasemaan poliittisesti sekä esimerkiksi uudistetun maalainsäädännön avulla, joka mahdollisti juutalaissiirtokuntien laajentumisen palestiinalaisten maaomistuksen kustannuksella. Juutalaisten siirtolaisuutta tuettiin, mikä yhdessä muiden paikallisväestön asemaa heikentäneiden toimien kanssa lisäsi tyytymättömyyttä palestiinalaisten keskuudessa ja johti väkivaltaisiin yhteenottoihin mandaattivuosien aikana. Tyytymättömyyden seurauksena Iso-Britannia rajoitti juutalaista siirtolaisuutta ja maanosto-oikeutta vuosina 1930 ja 1939 annetuilla määräyksillä, tosin rajoitusten toimeenpano jäi lopulta vajavaiseksi.
Toisen maailmansodan päättyminen ja holokaustin hirveyksien paljastuminen koko mittakaavassaan johtivat lopulta päämäärään, jota brittien hallitus oli asettunut tukemaan vuonna 1917. Vastaperustettu Yhdistyneet kansakunnat asetti komission valmistelemaan mandaatti-Palestiinan jakoa arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. YK:n esitystä ei saatu sellaisenaan vietyä täytäntöön, sillä kun Israelin valtio julistautui 15. toukokuuta 1948 itsenäiseksi kuukausia jatkuneiden sionistimilitioiden toteuttamien palestiinalaiskylien ja asutuskeskusten etnisten puhdistusten jälkeen, arabivaltiot julistivat sodan vastaperustetulle valtiolle, joka lyhyiden ja voitokkaisen taisteluiden seurauksena onnistui siirtämään rajojaan YK:n jakosuunnitelmassa määritellyn arabivaltion puolelle. Vuoden 1948 loppuun mennessä lähemmäs 800 000 palestiinalaista oli ajettu kodeistaan ja Israelin valtio oli luotu Balfourin julistuksessa annetun siunauksen mukaisesti: kansalliseksi kodiksi juutalaisille.
Erityislaatuinen suhde ja uupuva anteeksipyyntö
Israelissa Balfourin julistus on saavuttamassa lähes pyhän tekstin aseman, ja Arthur Balfour on saanut tunnustusta ”juutalaisten pelastajana” huolimatta julistuksen puhtaasti reaalipoliittisista tarkoitusperistä: sen avulla Britannia pyrki varmistamaan sotavuosina juutalaisten tuen, jonka merkitystä oli ajan hengen mukaisesti paisuteltu uskossa juutalaisten, ja erityisesti sionistien, vaikutusvaltaiseen asemaan. Julistuksen satavuotispäivää on kuitenkin muisteltu sekä Israelissa että Iso-Britanniassa painottamalla brittien merkittävää roolia juutalaisten itsemääräämisoikeuden edistäjänä ja sionismin tukijana.
Jo vuonna 2014 perustettiin komitea valmistelemaan juhlallisuuksia, joita on järjestetty pitkin vuotta sekä Israelissa että Iso-Britanniassa. Britannian pääministeri Theresa May ilmoitti Conservative Friends of Israel -järjestön tilaisuudessa pitämässään puheessa brittien juhlistavan Balfourin julistusta ylpeydellä ja painotti Israelin ja Britannian erityislaatuista suhdetta. Samassa hengessä ovat puhuneet myös muut Britannian poliittisen johdon edustajat. Balfourin julistusta juhlistavissa lausunnoissa on siten ohitettu julistuksen kolonialistinen luonne ja keskitytty osoittamaan brittien varaukseton tuki Israelille ja sen oikeudelle olla olemassa juutalaisena valtiona.
Samanaikaisesti, kun Britannian ja Israelin virallisissa lausunnoissa piirretään kuvaa Balfourin julistuksesta sorretun kansanryhmän oikeuksien edistäjänä, palestiinalaisille julistus näyttäytyy hyvin toisenlaisessa valossa. Vuoden 1917 julistus nimittäin nähdään alkupisteenä edelleen jatkuvalle Palestiinan järjestelmälliselle kolonisoinnille, joka on alusta asti perustunut paikallisen väestön itsemääräämisoikeuden kieltämiseen ja siirtokuntakolonialistiseen maiden anastamiseen. Britannia nähdään siten osavastuullisena tapaan, jolla Israelin valtio noin kolmekymmentä vuotta Balfourin julistuksen jälkeen perustettiin, sillä se antoi kansainvälisen tunnustuksen juutalaisten erityisasemalle alueella, mitä lujitettiin edelleen brittien mandaattiajan politiikalla.
Palestiinalaiset aloittivatkin julistuksen satavuotisen historian muistelun vaatimalla Iso-Britannialta anteeksipyyntöä Balfourin antamasta lausunnosta. Palestiinan presidentti Mahmud Abbas vaati YK:ssa pitämässään puheessa Britanniaa kantamaan historiallisen, laillisen, poliittisen, materiaalisen ja moraalisen vastuunsa julistuksen seurauksista ja erityisesti epäoikeudenmukaisuuksista ja kärsimyksestä, joita palestiinalaiset ovat joutuneet sen vuoksi kokemaan. Balfour Apology Campaign –liike alkoi kerätä allekirjoituksia anteeksipyynnön kannattajilta jo vuonna 2013. Tavoitteena oli saada kerättyä Britanniassa 100 000 allekirjoitusta, jotta asia olisi edennyt parlamentin keskusteltavasti.
Kesäkuussa Britanniassa järjestetyt ennenaikaiset vaalit katkaisivat kuitenkin vetoomuksen allekirjoituskauden ennenaikaisesti. Britannian hallinto antoi kuitenkin virallisen vastauksensa anteeksipyyntövaatimukseen. Vastauksen sävy oli tyly ja sen sisältö ohitti täysin konfliktin kolonialistisen luonteen ja Britannian vastuun sen synnyttämisessä. Virallisessa lausunnossa kieltäydyttiin pyytämästä anteeksi ”historiallista lausuntoa”, minkä lisäksi toistettiin Israelin valtion perustamisen moraalisuutta vetoamalla vahvaan historialliseen ja uskonnolliseen siteeseen, joka juutalaisilla on alueeseen. Palestiinalaisten näkökulman häivyttäminen sai jatkoa, kun Lontoon joukkoliikenteen järjestävä Transport for London kielsi Palestine Mission to the UK -järjestön mainoskampanjan, jossa valokuvin esitettiin palestiinalaisten todellisuutta ennen ja jälkeen Balfourin julistuksen.
Palestiinalaisten historia ja itsemääräämisoikeus jäivät siten jälleen kerran vaille tunnustusta. Tämän vuoden aikana annetut lausunnot Balfourin julistuksesta ja Israelin ja Britannian välisestä suhteesta ovat olleet loogista jatkumoa sille tuen politiikalle, jota irlantilainen toimittaja David Cronin kuvaa alkuvuodesta ilmestyneessä kirjassaan Balfour’s Shadow: A Century of British Support for Zionism and Israel. Kasvava joukko ihmisiä on valmis näkemään Israelin demokratiaa ja uhattuna olemista painottavan omakuvan taakse valtion todelliseen väkivaltaiseen ja syrjivään politiikkaan ja kannattamaan väkivallattomia kamppailun muotoja, kuten BDS-boikottiliikettä. Valtiolliset toimijat eivät kuitenkaan ole olleet valmiita luopumaan liittolaisuudestaan toistuviin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin syyllistyvän valtion kanssa. Britannian kykenemättömyys ottaa vastuuta Balfourin julistuksesta ja sen seurauksista on tästä osoituksena.
Kirjoittaja
Tiina Järvi
Tiina Järvi on Palestiinaan ja Libanoniin erikoistunut tutkijatohtori Tampereen yliopistosta.
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Palestiina on nykyisen maailmanjärjestyksen reuna – kolme mahdollista kehityskulkua
Droonien surinaa, evakuointi-ilmoituksia ja sotasensuuria
Sukes-Picot sopimus v.1915-1916, oli luonteeltaan pikemminkin alustava ja neuvoa antava, siinä Palestiina-alue jätettäisiin kansainväliseen valvontaan, briteille jäisivät vain Haifa ja Akko, eikä se toteutunut milloinkaan.
Pienenä lisähuomautuksena kohtaan ” kun taas Iso-Britannia sai muun muassa osan Palestiinaa itselleen”,
britit eivät saaneet sitä itselleen, vaan saivat hallintaoikeuden alueeseen ja se on aivan eri asia kuin mitä lauseessa annetaan ymmärtää.
Pariisin rauhankonferenssissa 1919, jossa neuvoteltiin 1. maailmansodan jälkeisen maailman uudelleenjärjestämisestä eri puolilla maailmaa, käsiteltiin myös Lähi-itää. Arabien ja juutalaisten itsenäisyysliikkeiden välillä oli tuolloin positiivinen suhde.
”Vuonna 1919 sionistit olivat päässeet sovinnolliseen ratkaisuun emiiri Feisalin, arabiliikkeen karismaattisen johtajan, kanssa. Feisal oli johtanut onnistunutta arabikapinaa Turkin ottomaaneja vastaan. Weizmann ja Feisal uskoivat rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen. Kun Feisalin veli Abdullah siirtyi sissijoukko mukanaan Itä-Palestiinaan vuonna 1921, tilanne muuttui. Winston Churchill, Englannin siirtomaaministeri, tunnusti Abdullahin emiiriksi ja jakoi parilla kynänvedolla Palestiinan kahtia muodostaen uuden Transjordanian mandaattialueen. Hän toivoi voivansa tyynnyttää arabit antamalla heille neljä viidennestä koko alueesta. Vuonna 1922 britit toivat Palestiinan kysymyksen Kansainliittoon, joka vahvisti uudet rajat.” THE STATE OF ISRAEL will be open for Jewish immigration and for the Ingathering of the Exiles; it will foster the development of the country for the benefit of all its inhabitants; it will be based on freedom, justice and peace as envisaged by the prophets of Israel; it will ensure complete equality of social and political rights to all its inhabitants irrespective of religion, race or sex; it will guarantee freedom of religion, conscience, language, education and culture; it will safeguard the Holy Places of all religions; and it will be faithful to the principles of the Charter of the United Nations.
Myös arabien itsenäisyysliike Lähi-idässä sai alkunsa ensimmäisen maailmansodan mainingeissa Turkin imperiumin hajotessa. Englantilaiset antoivat lupauksia paitsi juutalaisten itsenäisyysliikkeelle (sionismi) myös Lähi-idän arabien itsenäisyysliikkeelle etsiessään heistä liittolaisia Turkkia vastaan käymässään sodassa. Näissä sopimuksissa britit lupasivat tukea arabien itsenäisyysliikettä, mutta alueista suljettiin pois Välimeren rannikkoalueet (nykyinen Libanon ja Jordanjoen länsipuoliset alueet), koska ne eivät olleet pelkästään arabien asuttamaa aluetta.
Myöhemmin arabien itsenäisyysliike hajosi, ja maailmansodan jälkeen alueelle itsenäistyi useita arabivaltioita Turkin imperiumin kukistumisen jälkeen brittiläisten ja ranskalaisten valvontaan jääneille alueille: Egypti 1936 (brittil.), Syyria (1946 ranskal.), Libanon (1946, ranskal.), Irak (1930, brittil.), Jordania (1946, brittil.).
Eräs asia, joka säännön mukaisesti tässä kysymyksessä jatkuvasti ”unohdetaan”, on Amin el-Hussein.
Haj Amin al-Husseini toimi Palestiinan arabien uskonnollisena ja poliittisena johtajana vuosina 1921-1936 Britannian hallinnoidessa Palestiinan aluetta. Muhammedin suvusta polveutunut suurmufti oli kiihkeä anti-semitisti ja arabinationalisti. Valtakautensa aikana hän masinoi Palestiinan alueella verisiä mellakoita juutalaisia vastaan vuosina 1929 ja 1936.
Jerusalemin Suurmufti Haj Amin Al-Hussein aloitti jo 1920-luvulla vihankasvatuksen ja väkivaltaiset mellakat arabien ja juutalaisten välillä. Siis ennen kuin nykyinen Israelin valtio oli syntynyt. Al-Hussein tapatti ne kyläpäälliköt, jotka olivat valmiita elämään rauhassa juutalaisten kanssa.
Suurmufti Hussein oli sanan täydessä merkityksessä antisemiitti, juutalaisvastainen. Hän sovelsi taitavasti Koraania ja sen opetuksia ja vääristeli tarkoitushakuisesti historiaa lietsoessaan järjestelmällisesti juutalaisvastaista mielialaa. Tämä johti lopulta siihen mitä tänään käsitellään palestiinalaisongelmana. Muftin asema muslimikulttuurissa oli ehdoton, ja hänen nauttimansa arvonannon perimää yrittää kantaa samaan sukuun kuuluva Mohammad ”Yasser Arafat” el-Husseini. Hänen isänsä oli mufti Aminin serkku.
Järjestelmällinen terrorismi sellaisena kuin se tänään käsitetään, alkoi muftin lietsomana huhtikuussa 1920.
Nykyinen ongelma on arabien itseaiheuttama ongelma.
Lähi-idän pakolaisista puhuttaessa unohdetaan usein täysin toinen yhtä suuri pakolaisvirta – ne n. 700 000 juutalaispakolaista, jotka ajettiin arabimaista Israelin itsenäistyessä. Juutalaiset joutuivat pakenemaan arabimaissa käynnistynyttä erityisen raakaa vainoaaltoa, joka oli noussut monin paikoin 30-luvulla natsiaatteiden levitessä arabimaailmaan ja voimistui YK:n Palestiinan jakopäätöksen, Israelin itsenäistymisen ja vuoden 1948 itsenäisyyssodan seurauksena. Juutalaispakolaiset eivät ole koskaan saaneet minkäänlaista korvausta heiltä takavarikoidusta omaisuudesta eikä heidän integroimiseen ole koskaan myönnetty kansainvälistä avustusta. Israel sulautti nämä pakolaiset (500 000) yhteiskuntaan toisin kuin arabimaat, jotka arabipakolaisongelman ratkaisemiseksi myönnetyistä ainutlaatuisen suurista kansainvälisistä avustussummista huolimatta ovat kieltäytyneet integroimasta Palestiinan arabeja omiin yhteiskuntiinsa (lukuun ottamatta Jordaniaa).
Tästä arabivaltioiden kielteisestä suhtautumisesta pakolaisiin löytyy muitakin esimerkkejä.
29.11.1947, YK äänesti Palestiinan jaosta ja hyväksyi jakopäätöksen (päätöslauselma 181). Äänestystulos jakautui seuraavasti: 33 maata puolsi, 13 vastusti, 10 pidättäytyi äänestämästä ja yksi oli poissa. Puoltajien joukossa olivat mukana sekä Neuvostoliitto että USA. Tämä päätös menetti lainvoiman 16.5.1948 kun arabivaltiot hyökkäsivät Israelin kimppuun eli näin ollen hylkäsivät yksiselitteisesti päätöksen 181.
Nykyiset ns. palestiinalaiset ovat arabeja.
Vielä 1950-luvun lopulla arabijohtajat puhuivat YK:ssa ja muualla, että Palestiina oli “sionistien keksintö” ja että juutalaiset ovat palestiinalaisia. Arabien kielenkäyttö muuttui 1960-luvulla, kun 1964 perustettiin PLO, ”Palestine Liberation Organization”. Ensi kertaa historiassa alueen arabit alkoivat väittää olevansa “alkuperäisten palestiinalaisten jälkeläisiä”, joiden maan juutalaiset olivat vieneet.
Kaikkina niinä vuosisatoina, jolloin aluetta hallitsivat arabit, ei tunnettu sanaa “Palestiinan valtio” eikä kukaan arabi sanonut olevansa palestiinalainen. Arabeilla oli vain vähän mielenkiintoa alueeseen ennen kuin sionistinen liike toi maahan juutalaisia kuivaamaan suot ja muuttamaan aavikot viljelysmaiksi. Tämä tapahtui vaikka Britannia edelleen pyrki estämään jopa holokaustin uhreilta pääsyn maahan, samalla kun se salli arabien muodostaa Jordanian valtion ja ottaa 2/3 juutalaisille luvatusta maa-alueesta. Tämä vuoden 1920 jakopäätöstä seurannut jako hyväksyttiin Kansainliitossa 24.7.1922 ja siirrettiin sellaisenaan myöhemmin perustetun YK:n peruskirjaan. Tämä jakopäätös on lainvoimainen ja myös edelleen voimassa siitäkin huolimatta ettei sitä haluta ottaa esille tai tunnustaa.
Keksityn palestiinalaisuuden sijaan maailmassa on monia etnisiä kansallisuuksia joiden vaatimukset ovat oikeutettuja koskien omaa kansallista kotimaata, mutta joille maailma osoittaa vain vähän ymmärrystä. Sen sijaan keksitty “palestiinan kansa” on muuttunut maailmalla totuudeksi, jonka pitää saada oma valtio. Näitä todellisia etnisiä kansoja ovat mm: Espanjan pohjoisosan baskit, Turkin ja Irakin alueella asuvat kurdit ja Kiinan alaisuudessa asuvat tiibetiläiset.
Kuka vaatii heille omaa valtiota?
Vuonna 1967 käydyn, ns kuuden päivän sodan jälkeen, ja YK:n julistaman aselevon astuttua voimaan, Israel tarjosi kaikille sotaan osallistuneille arabimaille rauhaa. Lewi Eshkol pääministerinä ilmoitti, että Israel on valmis vetäytymään välittömästi kaikilta sodassa valloittamiltaan alueilta jos arabimaat sopivat rauhasta. Kesäkuun 19.1967 Israelin hallitus tarjosi koko Länsirantaa Jordanialle takaisin vastikkeeksi rauhasta ja Israelin valtiollisesta tunnustamisesta. Vastaus oli kielteinen. Samoin reagoivat niin Syyria kuin myös Egypti. Sama kielteinen asenne toistui myös Länsirannalla asuvien ja osittain jo PLO:n kannattajiksi ilmoittautuneiden palestiinalaisten kohdalla. Juridisesti katsoen Israelilla ei ollut tuolloin ainoatakaan neuvottelukumppania jonka kanssa olisi voinut keskustella jatkotoimenpiteistä.
Arabiliitto kutsui kaikki jäsenvaltionsa sekä PLO:n konferenssiin Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin 1.9.1967 siis vajaa kolme kuukautta aselevon jälkeen. Kokous antoi yhteisen päätöslauselman sekä Israelille, YK:lle että kansainväliselle medialle. EI milloinkaan rauhaa Israelin kanssa. EI milloinkaan Israelin tunnustamista. EI milloinkaan neuvotteluja Israelin kanssa.
Erikoisesti muotoiltu kertomus:
”Koska Balfourin julistus oli kirjoitettu aikana, jolloin puheena ollut alue ei ollut edes muodollisesti brittien suvereniteetin alaisuudessa, julistus oli käytännössä yhden kolonialistisen suurvallan antama tuki toiselle kolonialistiselle projektille. Vaikka kirjeessä mainitaan myös Palestiinan ”ei-juutalaisten yhteisöjen” kansallisten ja uskonnollisten oikeuksien turvaaminen, julistus antoi kuitenkin tukensa sionistien nationalistisille pyrkimyksille perustaa valtio alueelle, jonka paikallinen väestö koostui vielä Brittimandaatin alkuvuosina 88 prosenttisesti arabitaustaisia muslimeja ja kristittyjä”.
On huomioitava se tosiasia, että Balfourin julistus ei sellaisenaan ollut vielä lainvoimainen, se oli Brittiläisen imperiumin hallituksen sisäinen päätös, kannanotto alueen mahdollista tulevaa jakoa silmällä pitäen. Balfourin julistus oli kuitenkin eräs pohja, myöhemmin perustettavan Kansainliiton päätökselle jakaa Ottomaanien imperiumin perut sodan voittajavaltioiden kesken. Britit eivät yksinään kyenneet päättämään muiden voittajavaltioiden puolesta miten imperiumin rippeet tullaan jakamaan.
Tässä kohdin ei pidä unohtaa se tosiasia, että Ottomaanien imperiumin luhistuttua heidän hallinnoimille alueille muodostettiin useita arabi- ja samalla siis myös muslimivaltioita, joista pelkästään Lähi-itään Irak, Trans-Jordania (myöhemmin Jordania), Syyria, Libanon (osittain) Egypti, Sudan, Turkki ja Saudi-Arabia.
Miksi Kansainliiton ja edelleen YK:n hyväksymänä Israelia ei hyväksytä sillä alueella, jolle se oikeutettiin aivan samoin perustein kuin arabivaltiot?
Tuosta kolonialismi- heitosta voidaan vetää sellainen johtopäätös, että nuo muutkin jaetut arabivaltiot ovat samanlaisia kolonialismin saarekkeita.
Arabiasutus levisi Palestiinan alueelle muhamettilaisvalloituksen jälkeen 600-luvun puolivälissä. Ennen nyky-Israelin syntyä edeltänyttä juutalaisten joukkomuuttoa, joka alkoi 1800-luvun loppupuolella, Palestiinan provinssin alue oli aikalaiskuvausten mukaan harvaanasuttua ja raunioitunutta ja sitä rasittivat beduiinirosvojoukkojen hyökkäilyt ja väestön poismuutto rauhallisemmille alueille Lähi-itää. Arabien muuttovirta pois alueelta kääntyi maahanmuutoksi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen alueen elintason noustessa ja työvoiman tarpeen lisääntyessä. Pelkästään vuosina 1922-29 alueen arabiväestö lisääntyi 75%:lla.
Jälleen yksi kohta johon on syytä kommentoida:
”Britit pitivät lupauksensa, sillä Ison-Britannian mandaatin aikana (1920–1948) alueen juutalaisväestö nostettiin erityisasemaan poliittisesti sekä esimerkiksi uudistetun maalainsäädännön avulla, joka mahdollisti juutalaissiirtokuntien laajentumisen palestiinalaisten maaomistuksen kustannuksella”.
Väite brittien lupausten pitävyydestä ei pidä paikkansa niin kuin annetaan ymmärtää.
Vuonna 1881 paluumuuton alkaessa maanomistus oli muutamien kymmenien arabifeodaaliruhtinaiden, suurmaatilanomistajien hallussa. Turkin imperiumilla oli hallitusvalta. Juutalaiset toivat tullessaan kollektiivisen ”kibbutsi” käsitteen jossa yhteisö hoiti ja viljeli tilaa, ja sai siitä myös tarpeellisen elantonsa. Järjestelmä oli selkeästi yksilön kannalta parempi kuin maaorjuuteen perustuva feodaalisysteemi. Juutalaisten ostaessa yhä enemmän maata ja heidän määränsä lisääntyessä Palestiinassa alkoivat myös arabit muuttaa sinne lisääntyvässä määrin. Muutto houkutteli, koska juutalaiset onnistuivat vähitellen parantamaan maan tuottavuutta uudenaikaisilla menetelmillään. Kuitenkaan juutalainen maanomistus ei vuoden 1901 lopulla ollut enempää kuin 5-6% maan koko alasta, ja hinnat jotka maasta maksettiin olivat noin 10-kertaiset yleiseen hintaan verrattuna. Ei siis ollut ihme, että arabimaanomistajat jonottivat PJCA:n ja PLDC:n ovilla rikastuakseen kertaheitolla.
Suurmaanomistajat eivät sinänsä sulattaneet alkuunkaan juutalaista uutta systeemiä, jolla rämeiköt ja autioituneet maat saatiin viheriöimään ja joka sai aikaan sen, että vuokraviljelijät – fellahit – joutuivat väistämättä vertaamaan omaa vuosisataista maaorjuuttaan uuteen rinnakkaisjärjestelmään. Silti nämä feodaaliherrat ahneuksissaan myivät hanakasti sekä autioituneita että viljelyskelpoisiakin maitaan juutalaisille, jotka puolestaan joutuivat maksamaan kiskurihintoja. Sitä mukaa kun suurmaanomistajat myivät maitaan, joutuivat samoja maita viljelleet vuokraviljelijät maattomiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton maanviljelijäluokka sai sen jälkeen kuulla, että maahan muuttajat olivat riistäneet heiltä maata ja oikeuksia. Tältä pohjalta ja näistä motiiveista syntyivät ensimmäiset järjestelmälliset terroriteot ja iskut juutalaisia kibbutseja vastaan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Vuonna 1945 Saksa oli lyöty. Keskitysleireiltä selvinneet muutamat kymmenet tuhannet yli 6 miljoonasta juutalaisesta eivät tienneet minne mennä. Lähes kaikilta olivat omaiset ja sukulaiset kadonneet, kodit ja työpaikat menneet. Raunioitunut Eurooppa ei tarjonnut turvaa. Ainoana vaihtoehtona oli enää esi-isien maa, Palestiina. Huolimatta juutalaisten suunnattomista menetyksistä natsien tuhoamisleireillä ei brittien maahanmuuttopolitiikka lieventynyt kuin nimeksi. Englantilaiset eristivät Palestiinaan pyrkivät juutalaiset pääasiallisesti Kyprokseen varta vasten rakennettuihin internointileireihin, joita ympäröivät kolmimetriset piikkilanka-aidat. Samoin alkoi arabien vastarinta jälleen elpyä. Vaikka arabivaltiot olivat sodan kulun aikana sitoutuneet natseihin ja ylipäätään akselivaltoihin, käänsivät britit jälleen kerran kelkkansa. Öljyn himo sai britteihin vauhtia, ja ilman suurvaltojen asioihin puutumista olisi juutalaisvaltio todennäköisesti jäänyt kokonaan syntymättä.
Alueen konfliktien jatkuessa britit yrittivät vielä ratkaista tilannetta parilla uudella Palestiinan jakoesityksellä (”Morrison-Grady” ja ”Bevin”), joissa briteillä olisi säilynyt yliherruus perustettavissa valtioissa. Molemmat osapuolet hylkäsivät ehdotukset. Helmikuussa 1947 britit saivat tarpeekseen koko ongelmasta ja siirsivät sen muodostetun YK:n yleiskokouksen ratkaistavaksi.
Tämäkään YK:n ratkaisuyritys ei onnistunut, sillä arabiosapuoli hylkäsi päätösesityksen 181 vaikka juutalaisosapuoli olisi sen hyväksynyt sillä ehdolla, että myös toinen osapuoli hyväksyy sen.
Abbas- kohdasta kommentti:
Abbas ei ole presdentti, sillä hänen mandaattinsa loppui jo 2010 ja häntä ei ole valittu millään demokraatisella vaalilla tehtäväänsä, vaan on itse asettanut oman mandaattinsa.
Hänen vaateensa muodostaa valtio Länsirannalle pääkaupunkina Jerusalem lepää tyhjän päällä.
Alueelle oli mahdollisuus muodostaa tämä kuuluisa mielikuvavaltio jo vuosien 1948-1967 aikana, jolloin Jordania miehitti laittomasti aluetta. Mutta sellaisesta ei ollut puhettakaan. Nämä ns. palestiinalaiset olivat Jordanian kansalaisia, johon he itse asiassa edelleen YK:n peruskirjaan merkityn päätöksen mukaan kuuluvatkin.
Miksi pitäisi perustaa toinen vastaavanlainen valtio?
Syy löytynee heidän peruskirjastaan, jossa mainitut artiklat luovat mahdollisuuden lopullisen tavoitteen toteutumiseen siinä tapauksessa kun heillä on hallussa Länsiranta. Moisella vaatimuksella pohjustetaan vain uutta Lähi-idän sotaa.
Toistan sen, että koko konfliktin ja alueen sekasortoinen tila johtuu arabivaltioiden kansainvälisten päätösten rikkomisesta ja jääräpäisestä taipumattomuudesta toisen rodun (vaikka ovat serkuksia keskenään) ja uskonnon olemassaolon hyväksymiseen.
Alueen juutalaista historiaa ei tunnusteta siitäkin huolimatta, että se on paljon pitempi ja todistettu kuin ns. palestiinalaisten. Kyse on edelleen valhepohjalta nousevasta historian uudelleen kirjoittamisesta.
Melkoinen asian väännös:
”Kasvava joukko ihmisiä on valmis näkemään Israelin demokratiaa ja uhattuna olemista painottavan omakuvan taakse valtion todelliseen väkivaltaiseen ja syrjivään politiikkaan ja kannattamaan väkivallattomia kamppailun muotoja, kuten BDS-boikottiliikettä. Valtiolliset toimijat eivät kuitenkaan ole olleet valmiita luopumaan liittolaisuudestaan toistuviin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin syyllistyvän valtion kanssa. Britannian kykenemättömyys ottaa vastuuta Balfourin julistuksesta ja sen seurauksista on tästä osoituksena”.
Ensinnäkin väkivaltaa ovat harjoittaneet ns. palestiinalaisten terrorijärjestöt jo ennen v.1967. Sitä on jatkunut eri muodoissa useiden eri järjestöt tekeminä sekä ovat luonteeltaan täysin kaikkia ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä säädöksiä loukkaavia. Nyt mielikuvien saadessa etusijan historian sijasta tulevat ns. ”väkivallattomat” liikkeet esimarssille.
Kuten tämä BDS- liike. Sen taustat eivät merkitse mitään kunhan se vain yrittää mustamaalata juutalaisvaltiota.
BDS:n taustoista hieman:
BDS- liikkeen takana on islamilaisten terrorijärjestöjen kattojärjestö. Sen tavoite on Israelin tuhoaminen ja sen korvaaminen islamilaisella arabimaalla, jossa juutalaiset joutuisivat vähemmistöksi.
Yhdysvaltojen kolmen terrorismin rahoitukseen kytketyn toimintansa lopettaneen järjestön seitsemän avaintyöntekijää on nyt liitetty American Muslims for Palestine -järjestöön, joka on ”johtava yhdysvaltalainen BDS organisaatio”.
BDS-liikkeen takana on joukko palestiinalaisia kansalaisjärjestöjä, jotka ovat muodostaneet kattojärjestön BNC (BDS National Council). Sen alajärjestöistä tärkein on Palestinian National and Islamic Forces. Kyseessä on kattojärjestö, joka perustettiin vuonna 2001 toisen palestiinalaisten kansannousun aikana koordinoimaan eri terrorijärjestöjen iskuja israelilaisia vastaan. Sen jäseniä ovat mm. ääri-islamilaiset terrorijärjestöt Hamas, PFLP ja erityisen radikaalina tunnettu Islamilainen Jihad. Jasser Arafatin johtama Fatah oli perustamisvaiheessa mukana.
Kampanja on Palestiinan itsehallinnon rahoittama. BDS National Committeen jäseninä on ammattiliittoja ja yhdistyksiä, joista osaa on väitetty keksityiksi. Kairospalestine.ps-verkkotunnus on rekisteröity Kirkkojen Maailmanneuvostolle.