Irakin tulevaisuus on vaakalaudalla, kun poliittinen umpisolmu ja Iranin sodan vaikutukset kasaantuvat

Irakin marraskuisten presidentinvaalien jälkeen hallituksen muodostus on jälleen tyssännyt ongelmiin presidentin ja pääministerin valinnassa. Irak on joutunut yhdeksi Iranin sodan näyttämöistä, mutta sitä johtaa väliaikaishallitus, jonka toimivaltuudet ovat tiukasti rajatut. Tasapainoilu Iranin ja Yhdysvaltojen ristitulessa on yhä vaikeampaa, kun sekä Iranin tukemat puolisotilaalliset aseryhmät että Yhdysvallat tekevät hyökkäyksiä Irakin maaperällä. Iskut vetävät Irakia yhä syvemmälle konfliktiin, ja samaan aikaan Hormuzinsalmen sulku pysäyttää eteläisen Irakin öljynviennin. Talous on vaarassa romahtaa, ja kesähelteillä tilanne saattaa kärjistyä humanitääriseksi kriisiksi, ellei tilannetta saada hallintaan.

Irakin marraskuisten parlamenttivaalien tulos ei ollut kovin yllättävä – pääministeri Mohammed Shia Al-Sudani puolueineen oli vaalivoittaja, ja perässä seurasi konkaripoliitikko Nouri Al-Maliki. Myös hallitusneuvottelut käynnistyivät tyypillisen tahmeasti. Perustuslain antamat aikamääreet on jälleen ylitetty: vaalituloksen ratifioinnin jälkeen parlamentin tulisi valita puhemies, ja sen jälkeen sillä on 30 päivää aikaa äänestää presidentistä. Kahden viikon kuluessa presidentin tulisi nimetä pääministeri, jolla on 30 päivää aikaa muodostaa hallitus, jonka parlamentti hyväksyy. Epävirallisen vallanjakoperiaatteen mukaan puhemies on sunnimuslimi, presidentti kurdi ja pääministeri shiiamuslimi. Ryhmien sisäiset jännitteet ovat kuitenkin pysäyttäneet koko prosessin.

Ulkoinen painostus repii shiiakoalitiota

Sisäiset valtapelit ovat riivanneet usean ryhmittymän shiiakoalitiota jo pidemmän aikaa ja kulminoituivat pääministeriehdokkaan valintaan. Koalitio kysyi neuvoa jopa suurajatolla Ali Al-Sistanilta, joka kieltäytyi ottamasta asiaan kantaa. Lopulta vaalivoittaja, pääministeri Mohammed Shia Al-Sudani, luopui ehdokkuudestaan uudeksi pääministeriksi rauhoittaakseen tilanteen.

Koalition uudeksi pääministeriehdokkaaksi nousi Nouri Al-Maliki, jonka aiemmat kaudet pääministerinä ovat olleet myrskyisiä. Vuosina 2006–2014 Irakissa koettiin sisällissota, talouskasvu ja lopulta terroristijärjestö ISISin nousu. Kuva Al-Malikista kaiken keskellä on ristiriitainen: toisten mielestä Al-Maliki luovi hyvin epävakaissa olosuhteissa, ja taloustilanne kehittyi, joskin lähinnä öljyn hintojen kasvaessa. Jotkut taas näkevät Al-Malikin aiheuttaneen epävakautta sektarianistisilla puheenvuoroilla ja shiioja suosivalla politiikalla. Etenkin Al-Malikin toisella kaudella turvallisuustilanne heikkeni merkittävästi ja valta keskittyi yhä enemmän pääministerille.

Amerikkalaisissa Al-Malikin ehdokkuus herättää voimakkaita tunteita, sillä erityisesti toisella kaudella Al-Malikin ja Washingtonin suhteet olivat varsin jännitteiset. Al-Maliki vastusti amerikkalaisjoukkojen läsnäoloa ja piti yllä läheisiä suhteita puolisotilaallisiin Kansan mobilisointijoukkoihin, joihin kuuluu Iranin tukemia toimijoita. Nyt Al-Malikin retoriikka on pehmentynyt, mutta kyse lienee enemmänkin pakon sanelemasta suunnanmuutoksesta kuin todellisesta poliittisesta kasvusta. Yhdysvaltain viesti on kuitenkin varsin selvä: Al-Malikin valinta johtaisi ikäviin seurauksiin, kuten talouspakotteisiin. Iran puolestaan on epäsuorasti ilmaissut seisovansa lähes kenen tahansa shiiakoalition pääministeriehdokkaan takana.

Al-Maliki on herättänyt epäluottamusta myös shiiakoalition sisällä erityisesti Yhdysvaltain vastustuksen vuoksi, mutta myös siksi, että yhteistyö sunni- ja kurdipuolueiden kanssa voisi vaikeutua. Toisaalta Al-Malikin valinnasta perääntyminen näyttäisi ulkoisten vaikutteiden alla taipumiselta. Tilanne ei kuitenkaan ole mahdoton. Jos Al-Maliki nimettäisiin pääministeriehdokkaaksi, parlamentti voisi yhä äänestää häntä vastaan. Sen jälkeen shiiakoalitiosta voitaisiin valita toinen ehdokas, joka herättää vähemmän voimakkaita tunteita. Al-Sudani on yhä mahdollinen valinta. Viimeinen vaihtoehto lienee valita tuntemattomampi konsensusehdokas.

Shiiakoalitiossa nousi jo varhain esille mahdollisuus pidentää Al-Sudanin kautta tilanteen rauhoittamiseksi ja toisaalta Al-Malikin suitsimiseksi. Irakin korkein oikeus puuttui kuitenkin nopeasti peliin: uuden laintulkinnan mukaan parlamentti menettää mandaattinsa heti äänestyspäivänä, ja väliaikaishallituksen toimivalta on rajoitettu välttämättömimpiin tehtäviin.

Kriisin juuri löytyy Kurdistanista

Al-Malikin ehdokkuus on ollut näkyvin puheenaihe, mutta hallitusneuvottelujen todellinen haaste on kuitenkin Kurdistan. Keskenään riidoissa olevat kurdipuolueet eivät ole onnistuneet pääsemään sopuun presidenttiehdokkaasta, joka niiden on päätettävä ennen pääministerin valintaa. Kurdistanin alueellisen hallinnon tilanne on vielä pahemmassa solmussa kuin Irakin liittovaltion: sen parlamenttivaalit järjestettiin jo lokakuussa 2024, mutta hallitusta ei ole saatu vieläkään muodostettua.

Taustalla on erityisesti muutos kahden suuren kurdipuolueen, Kurdistanin demokraattisen puolueen (KDP) ja Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK) välisissä suhteissa. Perinteisesti puolueet ovat jakaneet valtansa strategisesti niin, että KDP nimittää ehdokkaan Kurdistanin aluehallinnon presidentiksi ja PUK liittovaltion presidentiksi. 2010-luvulla valtasuhteet alkoivat kuitenkin muuttua erityisesti siksi, että PUKista irtautui uudistusmielinen Gorran-liike, joka söi PUKin kannatusta. KDP on katsonut, että yksin vaalitulokset määrittävät valtasuhteet eikä yhteistyö PUKin kanssa enää kannata, kun taas PUK on korostanut alueellista vaikutusvaltaansa ja pyrkinyt muodostamaan taktisia liittoja uusien puolueiden kanssa. Kurdipuolueiden väliset kiistat ovat huomattavasti syvempiä kuin shiiakoalition sisäiset erimielisyydet. KDP ja PUK eivät ole tehneet vaaliliittoa sitten 2010-luvun, ja jännitteet ovat kasvaneet hiljalleen. PUK katsoo KDP:n muodostaneen varjohallinnon kasvattamalla virkamiesten valtuuksia, ja KDP syyttää PUKia Kirkukin luovuttamisesta Irakin armeijalle vuonna 2017.

Parlamentissa onkin noussut voimakas tahto järjestää presidentinvaalit ilman, että kurdeilla on yhdessä sovittua ehdokasta. Toisaalta boikotit voivat pysäyttää prosessin, sillä presidentin valintaan vaaditaan 2/3 äänienemmistö. Poliittiset valtapelit ovat riski koko hallintojärjestelmälle. Irakilainen politiikka on 2000-luvulla perustunut epävirallisiin käytänteisiin ja vallanjakoon, mutta poliittiset umpikujat luovat valtatyhjiöitä ja lisäävät kaikkien tahojen houkutusta ohittaa yhdessä sovitut käytänteet. Mikäli vallanjakoperiaatteet ohitetaan tai ne muuttuvat yllättäen, seurauksena on koko järjestelmän epävakaus ja arvaamattomuus.

Ketä vaalitulos edustaa?

Vaalien viralliseksi äänestysprosentiksi on ilmoitettu 56,11 prosenttia, mutta todellisuus on huomattavasti mutkikkaampi. Analyytikko Munqith Dagher on huomauttanut, että äänestysaktiivisuus on laskettu vain niistä kansalaisista, joilla on voimassa oleva äänestyskortti. Kun tämä huomioidaan, äänestysaktiivisuus laskee 41 prosenttiin. Lisäksi Dagher on huomauttanut, että äänistä 6 prosenttia mitätöitiin, mikä todennäköisimmin kuvastaa boikotteja – esimerkiksi armeijan henkilöstö ja vangit on pakotettu äänestämään. Todellinen äänestysaktiivisuus voi siis olla vain 38,5 prosenttia.

Alhainen äänestysaktiivisuus kertonee epäluottamuksesta järjestelmän kykyyn uudistua ja hoitaa kansalaisten yhteisiä asioita. Toisaalta Al-Sudanin saama massiivinen äänisaalis kertoo, että äänestäjät ovat valmiita palkitsemaan vaaliuurnilla niitä, joiden he kokevat muuttaneen asioita parempaan suuntaan.

Äänestäjien mieltymykset vaikuttavat kuitenkin hieman muuttuneen. Munqith Dagherin analyysi paljastaa, että sekä sekulaarit puolueet että islamistipuolueet pärjäsivät aiempaa heikommin. Suuria puolueita suosivan vaalitapamuutoksen takia islamistipuolueet saivat kuitenkin enemmän edustajapaikkoja, vaikka niiden äänimäärä laski hieman. Sekulaarien puolueiden äänet hajaantuivat ja äänestäjäkunta boikotoi vaaleja, sillä edellinen hallituskausi oli pettymys – puolueet eivät pystyneet tuottamaan muutosta. Vaalituloksesta selviää, että äänestäjät vaikuttavat suosivan maltillisempia puolueita, joissa on sekä islamistisia että sekulaareja elementtejä.

Populistipoliitikko Muqtada Al-Sadrin johtamat sadristit ovat tällä kertaa poissa pelistä boikotoituaan vaaleja, mutta Al-Sadrilla on edelleen vaikutusvaltaa. Hän on tunnettu kyvystään mobilisoida kannattajiaan, ja, mikäli hallituskokoonpano ei sovi Al-Sadrille, on hänellä mahdollisuus häiritä sen toimintaa järjestämällä massiivisia mielenosoituksia. Esimerkiksi Nouri Al-Malikin pääministeriys saattaisi aiheuttaa vastareaktion, sillä Al-Sadrin ja Al-Malikin suhteet ovat avoimen vihamieliset.

 Yhdysvaltain ja Iranin konflikti saattaa romahduttaa talouden ja peruspalvelut

Yhdysvaltain ja Iranin välisen konfliktin takia Irakin tilanne on akuutti. Al-Sudanin kaudella Irak on pystynyt tasapainottelemaan Yhdysvaltojen ja Iranin vaatimusten välillä ja vahvistanut omaa ääntään. Sodan myötä tilanne on kuitenkin yhä haastavampi, ja jännitteet ovat kasvaneet entisestään.

Iranin tukemat puolisotilaalliset aseryhmät ovat aktivoituneet konfliktin aikana ja tehneet hyökkäyksiä muun muassa Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Yhdysvallat on puolestaan hyökännyt puolisotilaallisten ryhmien kohteisiin. Iskut vetävät Irakin yhä syvemmälle konfliktiin, eikä tilanne ole täysin väliaikaishallinnon kontrollissa. Al-Sudani joutuu tasapainottelemaan puolisotilaallisten ryhmien kanssa: hän on tuominnut iskut ja korostanut sotilaallisen voiman kuuluvan hallinnolle, mutta myös antanut Kansan mobilisointijoukoille luvan vastata siihen kohdistuneisiin iskuihin. Aseelliset ryhmät ovat olleet haaste hallinnolle jo pitkään, sillä ne kytkeytyvät tiiviisti puolueisiin, mutta toimivat varsin itsenäisesti. Pöydällä on jo pitkään ollut lakialoite, joka liittäisi eri aseryhmistä koostuvat Kansan mobilisointijoukot osaksi kansallista armeijaa. Sitä ei ole kuitenkaan saatu vietyä läpi muun muassa Yhdysvaltojen painostuksen ja sunni- ja kurdipuolueiden boikotin vuoksi. Aloite on yksi mahdollisuus saada asejoukkoja parempaan hallintaan, mutta toisaalta se laillistaisi Iranin tukemat joukot sekä olisi haaste armeijan yhtenäisyydelle.

Konfliktilla on myös välittömiä ja vakavia vaikutuksia Irakin talouteen, joka on täysin riippuvainen öljyn viennistä. Hormuzinsalmen sulku on pysäyttänyt eteläisen Irakin öljyviennin aiheuttaen 6–7 miljardin dollarin kuukausittaiset menetykset. Vaikka keskuspankilla on huomattava, noin 100 miljardin dollarin valuuttavaranto, tilanne on kestämätön. Mikäli sulku jatkuu eikä väliaikaisratkaisuja löydetä nopeasti, taloustilanne saattaa romahtaa täysin seuraavien kuukausien aikana. Suuren julkisen sektorin menot, kuten palkat ja eläkkeet, syövät varoja nopeasti. Tilannetta hankaloittaa ennestään väliaikaishallinnon rajoitettu toimivalta – Al-Sudani ei voi viedä läpi uutta budjettia tai joustavia hätäratkaisuja.

Tavallisen kansalaisen kannalta asetelma on huolestuttava, sillä Irak on myös varsin riippuvainen tuonnista. Valtaosa elintarvikkeista sekä suuri osa jalostetuista polttoaineista tuodaan Persianlahden kautta, mikä tekee huoltovarmuudesta hyvin haavoittuvaisen. Kansallinen sähköverkko on riippuvainen kaasusta, jonka tuonti Iranista on vähentynyt merkittävästi, ja öljyntuotannon pysähtyessä myöskään sivutuotekaasua ei saada. Kansallista sähköverkkoa paikkaavat naapurustojen yksityiset sähkögeneraattorit, jotka pyörivät dieselillä. Osa dieselistä joudutaan tuomaan ulkomailta ja, jos tuontireitit katkeavat tai polttoaineen hinta moninkertaistuu, sähköstä tulee ylellisyystuote. Samaan aikaan elintarvikkeiden hinta nousee rahtikustannusten kasvaessa. Tilanne saattaa kärjistyä humanitääriseksi kriisiksi kesän helteillä, mikäli peruselinkustannukset kasvavat eikä sähkö riitä viilentämiseen. On selvää, että silloin kansalaisten ainoa mahdollisuus on lähteä jälleen kaduille osoittamaan mieltään.

Mitä seuraavaksi?

Vaikuttaa siltä, että shiiapuolueet haluavat sinnitellä sekä sisäisten että ulkoisten kriisien yli Al-Sudanin pidellessä ohjaksia. Kurdien välinen umpisolmu tarjoaa Bagdadin päättäjille hengitystilaa ja mahdollisuuden etsiä ratkaisuja hallituskokoonpanon selvittämiseksi. Al-Sudani lienee vakauttava tekijä, mutta tilanne on joka tapauksessa äärimmäisen vaikea. Väliaikaishallituksen toimivaltaa on rajattu korkeimman oikeuden päätöksellä eikä sillä ole mandaattia, jota kriisitilanteessa tarvittaisiin. Lisäksi hallitusneuvottelujen venyminen murentaa koko poliittisen järjestelmän legitimiteettiä ja ulkoiset vaikuttajat asettavat suvereniteetinkin kyseenalaiseksi. 220 päättäjää onkin allekirjoittanut aloitteen, joka vaatii presidentinvaaleja järjestettäväksi pikaisesti.

Al-Sudani on lähes mahdottoman haasteen edessä, mutta yksi hyötyy tästä: Nouri Al-Maliki. Kun Al-Sudanin kädet ovat korkeimman oikeuden päätöksellä varsin sidotut, niin taloushaasteet kuin turvallisuusjännitteetkin satavat yhä enemmän Al-Malikin laariin. Al-Maliki vaikuttaa odottavan strategisesti oikeaa hetkeä – hänen kannaltaan tilanteen kurjistuminen tarkoittaa sitä, että kansa alkaa kaivata vahvaa johtajaa. Juuri nyt alueellinen ja sisäinen jännite on liian suuri, ja Al-Malikin pääministeriys johtaisi vastareaktioon niin Washingtonin kuin sadristienkin taholta. Jos Al-Maliki pysyttelee taustalla ja antaa Al-Sudanin kantaa raskaimman taakan, hän voi myöhemmin esiintyä pelastajana ja valtion vakauttajana. Tasapaino on kuitenkin vaarallinen, sillä mikäli talous- tai turvallisuustilanne romahtaa, pelastusoperaatio on tuskallinen tai mahdoton.

Voi olla, että viimeisen sanan sanoo jälleen kerran Irakin korkein oikeus. Irakin kommunistinen puolue ja sosialidemokraattinen puolue jättivät helmikuussa valituksen ja vaativat parlamentin hajottamista, sillä presidentinvaalien viivästyminen on perustuslain vastaista. Korkein oikeus on luvannut antaa vastauksensa huhtikuussa. Parlamentin hajottaminen kuitenkin vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Todennäköisempää on, että korkein oikeus pyrkii esimerkiksi painostamaan kurdipuolueita löytämään yhteisen presidenttiehdokkaan tai antaa Al-Sudanin hallinnolle väliaikaisen mandaatin. Lisäksi on mahdollista, että korkein oikeus kumoaa vuoden 2010 laintulkinnan, joka sallii vaaliliittojen solmimisen vasta vaalien jälkeen. Käytäntö kannustaa puolueita taktikoimaan ja muodostamaan suurimman liittouman vasta tulosten selvittyä. Korkeimman oikeuden presidentti Faiq Zaidan on sanonut päätöksen olleen virhe, joka on johtanut poliittisiin umpikujiin. Mikäli tulkintaa muutettaisiin, Al-Sudanin puolueella olisi mandaatti muodostaa hallitus. Korkeimmalla oikeudella olisi mahdollisuus viedä Irakia hallitusti eteenpäin epävirallisista vallanjakosopimuksista, mutta jää nähtäväksi, onko korkein oikeuskin vain poliittinen pelinappula.

Al-Sudanin kauden voidaan katsoa olleen ensimmäinen askel kohti vakautta, mutta alueellinen konflikti on jälleen syössyt Irakin kohti uutta kaaosta. Seuraavat askeleet riippuvat lukuisista sisäisistä ja ulkoisista toimijoista. Viimeinen takaraja lienee kuitenkin kesä – mikäli poliitikot eivät saa tilannetta hallintaan ja peruspalveluita kohtuulliselle tasolle, kansalaiset osoittavat voimansa.

 

Artikkelikuva: Ryhmä irakilaisia kauppiaita ja liikkeenomistajia  osoittaa mieltään hallituksen päätöstä vastaan korottaa tuontitavaroiden tulleja ja veroja, mikä aiheutti markkinahintojen jyrkän nousun. Basra, Irak 8.1.2026. Kuva: Mohammed_Al_Ali.

Sini Al-Fraidawi, 2 huhtikuuta 2026

Irak, Iran, politiikka, sota

---