Ovatko sionismin unelmat toteutuneet 70-vuotiaassa Israelissa?
Israelin valtio juhlii tänä keväänä 70-vuotisjuhlaansa. Juutalaisen kalenterin mukaan juhlapäivä tosin oli jo huhtikuussa, mutta gregoriaanisen kalenterin mukaan maan perustamista tulee kuluneeksi 70 vuotta vasta 14. toukokuuta. Israel on Lähi-idän valtioista ainoa, joka on lähtökohdiltaan eurooppalainen. Sitä se on kahdessa eri merkityksessä; ensinnäkin osana kolonialistista projektia, toisaalta nationalismin perinnön jatkajana.
Israelin historia on osa eurooppalaisen kolonisaation ja kolonialismin historiaa. Maan perustivat Euroopasta tulleet siirtolaiset ja pakolaiset, jotka tietoisesti halusivat luoda maastaan länsimaista kulttuuria edustavan valtion. Niinpä ”itämaistaustaisilla” juutalaisilla (mizrahim) on ollut pitkä tie tulla hyväksytyiksi tasaveroisina israelilaisen identiteetin määrittelijöinä.
Myös sionistinen kolonisaatio Palestiinassa toisti monia samoja piirteitä, jotka ovat tuttuja muista eurooppalaisen kolonisaation muodoista. Siirtolaisuuteen liittyi pyrkimys muuttaa olennaisesti väestösuhteita, hankkia mahdollisimman paljon maata, siirtää alkuperäisväestö ostetuilta tai vallatuilta (”pelastetuilta”) alueilta sekä pyrkimys luoda omat, alkuperäisväestöltä suljetut työmarkkinat (”juutalainen työ”).
Toinen tekijä, joka liittää Israelin kiinteästi Eurooppaan, on se, että maa luotiin eurooppalaisen nationalismin perustalle. Israelin perustana olevaa juutalaisen nationalismin muotoa kutsutaan sionismiksi. Taustalla oleva heprean sana ”tsijon” on yksi muinaiseen Jerusalemiin liittyvistä nimistä.
Sionismi oli radikaali vastaus modernin antisemitismin haasteisiin
Sionismi syntyi 1800-luvun Euroopassa vastauksena kahteen suureen ongelmaan. Ensimmäinen oli se, mikä olisi juutalaisten suhde muihin kansakuntiin, jotka syntyivät nationalismin myötä. Suhde kristittyihin oli käsitteellisesti selvä, mutta vaikeampaa oli määritellä suhde vaikkapa saksalaisiin. Toinen kysymys oli moderni rodun käsitteeseen perustuva antisemitismi, joka ei enää mahdollistanut vainosta vapautumista kääntymällä kristityksi. Moderni antisemitismi uhkasi siten juutalaisia paljon enemmän kuin mikään aikaisempi juutalaisvastaisuuden muoto.
Sionismin vastaus näihin ongelmiin oli radikaali. Juutalaisuus tulkittiin nyt modernin kansallisuusaatteen hengessä kansakunnaksi, joka minkä tahansa muun kansan tavoin oli oikeutettu omaan valtioon. Tämä takaisi turvan, eivätkä juutalaiset enää olisi vähemmistönä ja muodostaisi ”ongelmaa” (ns. juutalaiskysymys) muiden kansojen keskuudessa. Oma valtio poistaisi juutalaisuuteen liittyvän anomalian maattomana kansana, kun juutalaisista tulisi kansakunta kansakuntien joukossa.
Juutalaisen valtion tuli olla juutalainen ihan samalla tavalla kuin Ranska on ranskalainen. Sen sijaan valtion sijaintia ei pidetty yhtä merkityksellisenä kysymyksenä. Vasta kiistojen myötä ajatus valtion perustamisesta juutalaisuuden syntysijoille Palestiinaan eli ”Israelin maalle” vei voiton, minkä seurauksena osa sionisteista jätti liikkeen. Palestiinaa vastustettiin erityisesti siksi, että mikäli juutalaisvaltio sijaitsisi Pyhällä maalla, olisi paljon vaikeampi tehdä ero perinteiseen uskonnolliseen juutalaiseen kulttuuriin. Varhainen sionismi oli monin tavoin kapinaa uskontoa vastaan. Vähitellen tämä kapina laantui, mistä Israelin maan eli Palestiinan voittokin kertoi. Keskeistä sionistisen liikkeen onnistumisen kannalta oli tuki, jonka Iso-Britannia liikkeelle antoi vuoden 1917 Balfourin julistuksen myötä. Julistuksessa tunnustettiin juutalaisten oikeus ”kansalliseen kotiin” Palestiinassa.
Juutalainen ja demokraattinen valtio
Israelin valtio syntyi sodan keskellä. Itsenäisyysjulistuksessaan se sitoutui kahteen helposti ristiriitoihin johtavaan periaatteeseen. Toisaalta se ilmoitti olevansa ”juutalainen valtio”. Toisaalta uusi valtio lupasi myös sen ”arabiasukkaille” täydet ja yhtäläiset kansalaisoikeudet sekä oikeuden osallistua valtion poliittisiin elimiin. Siten uusi valtio lisäsi sionistiseen ajatukseen juutalaisvaltiosta vielä selvän sitoutumisen demokratian perusperiaatteisiin.
Siitä, mitä juutalaisella valtiolla tarkoitetaan, ei ole koskaan päästy yhteisymmärrykseen. Varhaisten sionistien ajatus juutalaisuudesta normaalina kansakuntana ei ole koskaan toteutunut, sillä uskonnon ja sekulaarin nationalismin ristiriitaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Israelista ei koskaan tullut juutalaista siinä mielessä kuin Ranska on ranskalainen. Ranskalainen voi olla kristitty, juutalainen, muslimi tai vaikkapa ateisti. Israelin juutalainen ei sen sijaan voi olla muslimi tai kristitty, sillä kansallisuuden suhdetta uskontoon ei ole kyetty katkaisemaan.
Jopa siitä, voiko yksilön uskonnon jättää merkitsemättä virallisiin papereihin, on pitkään kiistelty Israelissa. Kirjailija Yoram Kaniuk synnytti kymmenkunta vuotta sitten kohun julistamalla, että virallisissa dokumenteissa hän olisi juutalainen kansallisuudeltaan, mutta uskontosarakkeeseen tulisi merkitä ”ilman uskontoa”. Omien sanojensa mukaan hän ei halunnut kuulua ”juutalaiseen Iraniin”.
Miehitys täyttää viisikymmentäyksi vuotta
Uskonnon ja kansallisaatteen välistä jännitettä ei siis ratkaistu, mutta myös etnisen valtion suhde demokratiaan kääntyi demokratian tappioksi. Hetken vaikutti lupaavalta, kun Israelin arabiväestö vapautui sotilashallinnon alaisuudesta vuonna 1966. He olivat menettäneet valtaosan aiemmin omistamastaan maasta, ja pakkosiirtoja oli jatkettu myös valtion perustamisen jälkeen, mutta periaatteessa varsin demokraattiseen yhteiskuntaan siirtyminen olisi ollut mahdollista 1960-luvun puolivälissä.
Vuonna 1967 alkanut miehitys kuitenkin muutti tilanteen olennaisesti. Israelin joko de jure tai de facto hallitsemilla alueilla demokraattiset oikeudet toteutuvat hyvin vaillinaisesti. Israelissa ei ole siis demokratian ytimen muodostamaa demosta, eli määrätyllä alueella asuvaa väestöä, jonka valtaan (kratos) demokratia perustuu. Merkittävä osa juutalaisista asukkaista asuu miehitetyillä alueilla ja nauttii täysiä kansalaisoikeuksia. Samalla alueella asuvat palestiinalaiset puolestaan ovat sotilasvallan subjekteja vailla demokraattisia oikeuksia.
Viisikymmentäyksi vuotta jatkuneen miehityksen jälkeen ei ole enää olemassa ”varsinaista” Israelia, joka olisi käsitteellisesti erotettavissa kokonaisuudesta. ”Pysyvän väliaikaisen” miehityksen myötä myöskään napanuora eurooppalaiseen kolonialismiin ei ole katkennut, sillä kolonisaatio jatkuu yhä.
Turva juutalaisille
Sionistien asettamista tavoitteista parhaiten Israelin valtio on onnistunut juutalaisten turvallisuuden takaamisessa. Kun ISIS-järjestö eli Da’esh vainosi jesidejä Irakissa muutama vuosi sitten, moni israelilainen kirjoitti sosiaalisessa mediassa siitä, kuinka hyvä oli, että juutalaiset valitsivat nationalismin ratkaisuksi turvallisuusvajeeseen. Ilman valtiota juutalaiset olisivat yhä samassa haavoittuvaisessa asemassa kuin jesidit.
Israelilla on toki yhä merkittäviä turvallisuusuhkia, mutta siitä on kehittynyt ydinaseistettu ja rikas alueellinen suurvalta, joka on sitä paitsi poikkeuksellisella tavalla maailman johtavan suurvallan suojeluksessa. Arabivaltioiden ja Israelin välinen konflikti on käytännössä päättynyt Israelin selvään voittoon. Palestiinalaisten mahdollisuudet uhata Israelin olemassaoloa ovat olemattomat.
Tällä hetkellä merkittävin uhka liittyy Iranin alueelliseen rooliin. Harva jos kukaan vakavasti otettava asiantuntija uskoo senkään todellisuudessa merkitsevän uhkaa Israelin valtion olemassaololle. Toisaalta antisemitismi ei ole kadonnut maailmasta, vaikka juutalaisvaltion synnyn piti hävittää se. Sen sijaan antisemitismi on muuttanut muotoaan. Tänään se liittyy ennen kaikkea Israelin valtion toimien aiheuttamaan suuttumukseen, silloinkin, kun se kohdistuu epäoikeudenmukaisesti juutalaisiin Israelin ulkopuolella ja kun siinä käytetään perinteisiä juutalaisvastaisia mielikuvia.
70-vuotias Israel on toteuttanut osan varhaisten sionistien unelmista. Joiltain osin se on niistä varsin kaukana. Viime vuosikymmeninä vahvistunut jyrkän uskonnollissävytteinen nationalismi on entisestään kasvattanut eroa nyky-Israelin ja Theodor Herzlin unelmien välillä.
Kuva: Riikka Tuori 2017
Kirjoittaja
Hannu Juusola
Hannu Juusola on Helsingin yliopiston professori Lähi-idän tutkimuksessa ja Lähi-tä NYT -blogin vastaava toimittaja. Aikaisemmin hän on toiminut muun muassa Suomen Lähi-idän instituutin johtajana.
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Libanonissa ympäristö on yksi sodan uhreista
500 virallisesti leimattua tyhjää paperia: järjestötoiminnan arkea Diyarbakırissa
Palestiina ja Israel – kuinka tuntea konteksti ja ymmärtää nykyisyys?
Muutama sananen maanomistuksesta, miehityksestä ja kolonialismista.
Maanomistuksesta:
Maan omistaa se, jonka esi-isät ovat viimeksi hallinneet ja omistaneet.
Roomalaisten miehitettyä Israelin alueen ja siirrettyä juutalaiset pakkosiirtolaisuuteen alueella ei ole ollut sen jälkeen yhtään itsenäistä valtiota, siis alue kuuluu juutalaisvaltion omistukseen ja sen lainsäädännön alaisuuteen.
Aluetta ovat hallinneet milloin mikäkin valloittaja, siis miehittäjät, viimeksi ottomaanit, joiden maaherrat asuivat kaukana ja hallitsivat alueita siirtomaaisännän ominaisuudessa.
Tällainen miehitysvalta ei oikeuta jälkeenpäin minkäänlaisiin laillisiin omistussuhteisiin.
Kaiken lisäksi he tuhosivat maan omilla verosäädännöillään ja leväperäisellä asenteellaan.
Israelin kohdalla omistusoikeus on kansainvälisesti säädetty jo 1920 ja koskien Jordanjoen länsipuoleista aluetta1922.
Tämä tiesivät myös arabit ja tällöin heidän olisi pitänyt hoitaa omat nurkkansa valtiosäännön edellyttämällä tavalla.
Maanomistus on julkisen vallan ylläpitämä etuoikeus hyödyntää ja kehittää tiettyä aluetta.
Ulkomaisilla valtioilla on oikeus ostaa maata, tämä edellyttää rekisteröintiä ja siten myös verovelvollisuutta sekä asianomaisen valtion lainsäädännön noudattamista.
Valtion lainsäädäntö valvoo rakennusoikeutta ja sen kirjaamista.
Arabien rakentaminen Israelin lailliselle alueelle ei täytä mitään valtion tai kansainvälisen päätöksen säätämiä argumentteja eli ne ovat laittomasti ilman rakennuslupaa rakennettuja ja pääosin rakennettu Jordanian laittoman miehityksen aikana.
Vuosien 1948-1967 välisenä aikana ns. palestiinalaisilla olisi ollut mahdollisuus muodostaa oma valtio, mutta he keskittyivät vain terroriin ja muodostivat sellaisen eli PLO:n jatkamaan laitonta toimintaa kansainvälisiä päätöksiä ja juutalaisvaltiota vastaan, siitäkin huolimatta, että he olivat Jordanian kansalaisia.
Jordanian, joka käytännössä on palestiinalaisvaltio, miehityksen aikana alueella olevat arabit eivät tehneet mitään saattaakseen omistussuhteensa Jordanian lain mukaiseksi. Eihän se edes ollut mahdollista, sillä ns. Länsiranta oli Jordanian laittoman miehityksen alainen ja sitä ei Jordania koskaan vienyt YK:n päätettäväksi ja lisäksi Arabiliitto ei miehitystä tunnustanut.
”Palestiinalaiset” ovat monen eri heimon jälkeläisiä ja pääosin muualta siirtyneitä arabeja paremman toimeentulon haussa silloin kun juutalaiset alkoivat raivata ottomaanien jälkeensä jättänyttä pilalle mennyttä maata.
Ensimmäiset paluumuuttajat ostivat maata rahalla arabeilta, joita siellä maaseudulla oli hyvin vähän.
Lisäksi koko ottomaanien hallitsema alue jäi juutalaisille kun pankkiiri Rotschild takasi lainan ottomaanien imperiumille sen ollessa ongelmissa ja takuuksi sulttaani antoi heidän miehittämänsä Palestiina nimisen alueen.
Tähän päivään mennessä tuota lainaa ei ole maksettu takaisin.
Kaikkina niinä vuosisatoina, jolloin aluetta hallitsivat arabit, ei tunnettu sanaa “Palestiinan valtio” eikä kukaan arabi sanonut olevansa palestiinalainen. Arabeilla oli vain vähän mielenkiintoa alueeseen ennen kuin sionistinen liike toi maahan juutalaisia kuivaamaan suot ja muuttamaan aavikot viljelysmaiksi.
Israelin kansalaisuuden hakeneet ja saaneet arabit omistavat maata siinä missä juutalaiset. Mutta PA:n alainen ns. palestiinalainen ei halua Israelin kansalaisuutta ja siihen kuuluvia oikeuksia, vaan keskittyy PA:n ohjeistukseen terrorisoida Israelin oikeutettua valtiota.
Tällaiselleko Israel tai joku muu valtio antaisi omistusoikeuksia, ei varmasti kukaan ole niin järjetön.
Eivät esim. Kuwaitissa olevat siirtotyöläiset saa omistaa valtion alueella maata.
”Palestiinalaiset” ovat käytännössä irtolaisia, koska eivät hyväksy Israelia ja sen kansalaisuutta ja eivätkä noudata maan lakeja.
Ei Suomikaan salli irtolaisuutta ja anna sellaisille oikeutta maanomistukseen.
Mikään valtio ei salli minkäänlaista villiä menoa omistussuhteissa eikä mielikuvitukseen perustuvia väitteitä omituksesta.
PLO:n asevoimien komentaja Zuheir Mushin vahingossa lipsautti Kairossa erään suuren saksalaisen aikakauslehden sponsoroimassa lehdistötilaisuudessa:
”Palestiinalaisten identiteetin luominen palvelee vain taktisia tarkoitusperiä. Tosiasiallisesti ei ole olemassa palestiinalaista kansaa – vain poliittisista syistä puhumme palestiinalaisten identiteetistä.”
Pelkästään tämä sulkee pois ”palestiinalaisten” väitetyn omistusoikeuden.
On aivan turha itkeä jälkeenpäin ja vedota johonkin perättömään omistussuhteeseen.
Miehityksestä:
Miehitys on toimenpide, valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa.
Tunnettu kuwaitilainen journalisti Abdullah Al-Hadlaq osallistui paneelikeskusteluun Kuwaitin Alrai TV kanavalla. Sen lisäksi, että hän keskustelussa torjui ajatuksen Israelista miehittäjänä, hän myös tunnusti Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen.
Al-Hadlaq sanoi paneelikeskustelussa:
Kun Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 ei ollut olemassa valtiota nimeltä ‘Palestiina’.
Pidimme siitä tai emme, Israel on itsenäinen suvereeni valtio. Se on olemassa ja sillä on paikka YK:ssa, ja useimmat rauhaa rakastavat demokraattiset valtiot tunnustavat sen. Ne valtiot, jotka eivät tunnusta Israelia ovat tyrannioita ja maita, joissa sorretaan ihmisiä.
Esimerkiksi Pohjois-Korea ei ole tunnustanut Israelia, mutta se ei millään tavalla ota jotain pois Israelilta tai sen tosiasiallisesta olemassaolosta, pidimmepä asiasta tai emme. Israelin valtiolla on tiedekeskuksia ja yliopistoja, jollaisia ei ole edes kaikkein vanhimmissa ja vahvimmissa arabimaissa. Joten Israel on valtio eikä terroristijärjestö.
Ei ole mitään miehitystä. On kansa, joka on palannut luvatulle maalleen. Oletteko tietoisia siitä, että israelilaisten historia on muinaista, Islamiakin vanhempaa? Niinpä meidän muslimien tulee tunnustaa se, että israelilaisilla on oikeus tuohon maahan eivätkä he ole sitä ryöstäneet itselleen.”
Kansainvälisoikeudellisiin periaatteisiin kuuluu, että aiemmin solmittuja kansainvälisesti tunnustettuja sopimuksia tulee kunnioittaa. Juudea ja Samaria (so.Länsiranta) kuuluvat alueeseen, jolle Kansainliitto perusti Palestiinan mandaatin San Remossa vuonna 1920. Kansainliitto oli kansainvälisesti tunnustettu elin, johon osallistuivat maailman valtiot ja jolla oli laillinen oikeus tehdä sitovia sopimuksia. San Remon konferenssissa edustettuina olivat myös mandaattialueiden kansat, jotka osallistuivat sopimusneuvotteluihin.
Palestiinan mandaatti takasi alueella juutalaisille kansalliset poliittiset oikeudet ja muille väestönosille kansalaisoikeudet ja uskonnonvapauden. Samassa konferenssissa Lähi-itään perustettiin Turkin imperiumilta vapautetuille alueille useita muita mandaatteja joiden tehtävänä oli muodostaa itsenäisiä valtioita arabeille (British mandate of Mesopothamia, jolle perustettiin Irak, French Mandate for Syria, jolle perustettiin Syyria ja Libanon) ja koko maailmaan yhteensä 26 vastaavaa mandaattia, joilla monet itsenäiset valtiot nykyään sijaitsevat. Kun YK perustettiin Kansainliiton jatkajaksi, sen tekemät sitoumukset ja sopimukset siirtyivät YK:lle. Jos konfliktin ratkaisussa vedotaan kansainväliseen oikeuteen, on tärkeää, että järjestelmää kunnioitetaan sen kaikilta osin eikä poimita vain poliittisesti omiin tarkoituksiin sopivia osia.
Mitkään yksittäiset sopimukset tai lausumat eivät ole kansainvälistä oikeutta.
Lisäksi voidaan kysyä miksi Jordania ei vienyt miehittämäänsä aluetta YK:n ja Arabiliiton hyväksyttäväksi, eivätkä nämä tunnustaneet Jordanian laitonta miehitystä koskaan.
Juuri siksi, että se oli vastoin Kansainliiton/YK:n päätöstä jakaa Palestiina-mandaattialue juutalais- ja arabivaltioksi rajana Jordanjoki (voimassa oleva päätös vuodelta 1922/YK:n peruskirja artikla 80).
PA/PLO ja muut terroristijärjestöt pitävät edelleen esillä sellaista valtiokarttaa, jossa ei juutalaisvaltiota esiinny, vaan ainoastaan virtuaalivaltio Palestiina.
Eikä minkään järjestön kansallissopimus edelleenkään tunnusta Israelin olemassaolo-oikeutta.
PA/PLO:lle on tarjottu viisi kertaa valtioaluetta Itä-Jerusalem pääkaupunkina, mutta eivät ne kelvanneet vaikka samasta asiasta mekastetaan edelleen.
Kolonialismista:
Kolonialismi (latinan sanasta colonia ’siirtokunta’, ’asutus’) on toimintaa, jossa valtio hallitsee toista valtiota tai aluetta omien alueellisten rajojensa ulkopuolella. Tällaisia maita kutsutaan siirtomaiksi.
Tällaisia edustivat mm. ottomaanit ja tietenkin Jordania miehittäessään laittomasti Juudeaa, Samariaa ja Itä-Jerusalemia.