Turkkilainen tee ja kurdien salakuljetettu tee

Kurdiystäväni selittivät minulle, että he eivät juo ”normaalia teetä”, sillä he eivät pidä sen mausta. Sen sijaan he juovat ”salakuljetettua teetä” (turkiksi kaçak çay). Hetken mietittyäni jouduin toteamaan, että Turkin ulkopuolelta katsottuna kurdit juovat normaalia, Ceylonin teetä (Ceylonin teeksi, Seylan çayı kutsutaan yleisesti mustaa tuontiteetä), ja Turkissa yleensä juotu kotimainen tee on kansainvälisesti se poikkeava valinta.

Kuten kaikki Turkissa matkaavat tietävät, se on teemaa. Tummaa ja vahvaa, vähän kitkerää, pitkään haudutettua mustaa teetä juodaan pienistä tulppaanilaseista joka välissä: aamiaisella, töissä, kokouksissa, kylässä, illalla. Joidenkin lähteiden mukaan Turkissa juodaan enemmän teetä asukasta kohden kuin missään muualla. Teetä juovat kaikki kansankerrokset: rikkaat ja köyhät, maalaiset ja kaupunkilaiset, naiset ja miehet, islamistit ja sekularistit, turkkilaiset ja kurdit. Koskaan ei ole liian kiire kupposelle teetä.

Yleensä työpaikoilla porisee kaksikerroksinen teepannu hellalla koko päivän. Alemmassa pannussa kiehuu vesi, ylemmässä hautuu tee, ja näitä sitten sekoitetaan lasiin halutussa suhteessa. Teetä haudutetaan kauan: sen katsotaan olevan valmista vasta, kun teen murusia ei tule kaadettaessa mukaan. Pari tuntia hellalla muhinutta teetä pidetään vielä täysin juomakelpoisena. Jos teepannu ei jostain syystä ole kuumana, vieraalle pahoitellaan pussiteen tarjoamista.

Toki turkkilaista kahviakin juodaan, mutta ei samalla tavalla joka välissä. Nykyään yhä useammasta paikasta saa myös suodatinkahvia, espressoa ja capuccinoa. Aiemmin maa oli ”Nescafen” valtakuntaa. 1990-luvulla yliopiston kanttiinista sai lappaa muovilusikalla pikakahvia ja maitojauhetta kylmille juomille tarkoitettuun vatkuun valkoiseen muovimukiin, joka sitten täytettiin ääriään myöten kiehuvan kuumalla vedellä. En ymmärtänyt, miten muki olisi pitänyt saada vietyä omaan pöytään. Sormet paloivat. Luovutin jokusen yrityksen jälkeen ja istuin muiden tapaan juomassa hyvää haudutettua teetä läheisessä börek-ravintolassa.

Ennen kahvi oli paljon tärkeämpää kuin tee

Moni ei tiedä, että näin ei aina ole ollut. Vielä 1800-luvulla Osmani-imperiumi oli kahvialuetta, jossa juotiin tuhtia turkkilaista kahvia pienistä kupeista. Kahvikulttuuri oli saapunut Istanbuliin Jemenistä Kairon kautta jo 1500-luvun puolivälissä – 100 vuotta aiemmin kuin Lontooseen (kuuntele podcast kahvista Osmani-imperiumissa). Olihan kahvin kotimaa Jemen pitkään osa Osmani-imperiumia, ja kahvi ikään kuin kotimaista.

Ensimmäinen maininta teen juonnista Anatoliasta löytyy tunnetun 1600-luvun osmanimatkailijan ja matkakirjailijan Evliya Çelebin matkakirjasta, mutta oletettavasti tee on saapunut alueelle jo paljon aiemmin silkkitietä pitkin. 1800-luvun loppupuolelta lähtien teen suosio rupesi kasvamaan, ja Kurdistanissa ja Itä-Anatoliassa se korvasi pikkuhiljaa kahvin. Jos katsoo koko Turkkia, tee ohitti kahvin suosikkijuomana ilmeisesti vasta 1950-luvulla.

Jostain syystä minua, vannoutunutta aamukahvin ystävää huvittaa turkkilaisten teen juonti aamiaisella. Tee on niin olennainen osa aamiaista, että sen poisjättäminen tai korvaaminen kahvilla vaatii perusteluita, vaikka jo turkin kielen sana aamiainen, kahvaltı viittaa kahviin. Sehän juontaa juurensa muodosta kahve altı, kahvin alle, koska kahvia ei ole hyvä juoda tyhjään mahaan.

Kotimaisen teen synty

Teen kasvatusta kotimaassa oli ryhdytty selvittämään jo ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917, ja se käynnistyi vuonna 1924. Mallia oli haettu Batumista, Georgiasta, jossa teetä oli ryhdytty kasvattamaan jo 1800-luvun lopulla – olihan maaperä ja ilmasto siellä samanlainen kuin Turkin puolella rajaa. Vasta perustettu Turkin tasavalta oli rutiköyhä ja huonossa jamassa kymmenen vuotta lähes yhtäjaksoisesti jatkuneen sotimisen takia. Teen tuotannosta toivottiin ratkaisua itäisen Mustanmeren alueen köyhyyteen ja työpaikkojen puutteeseen. Samalla säästyisi vähiä valuuttavaroja, joita ei tarvitsisi käyttää tuontiteen ostoon. Teen tuotanto Turkissa käynnistyi siis valtion aloitteesta ja oli sen valvomaa ja tukemaa: viljelijät saivat ilmaisia taimia, verohelpotuksia ja korottomia lainoja.

Monenlaisten alkuvaikeuksien jälkeen tuotanto lähti kunnolla käyntiin 1930-luvun lopulla. Valtio osti teelehdet yksityisiltä tuottajilta ja prosessoi ne. Ensimmäinen varsinainen prosessointitehdas perustettiin vuonna 1947 Rizeen. Kasvu oli nopeaa. Vuonna 1939 valmista teetä tuotettiin 181 kiloa, vuonna 1947 98 tonnia ja vuonna 1962 jo 8 644 tonnia. Vuosina 1961–2 Turkkiin ei virallisten tilastojen mukaan tuotu lainkaan teetä ulkomailta, sillä omavaraisuus oli saavutettu. Teetä kasvatti peräti 85 365 maanviljelijää. Turkki ryhtyi myös teen viejäksi, vaikka kotimaisen kysynnän hurjan kasvun vuoksi vienti ei ole ollut laajamittaista.

Kasvava ala kamppaili pitkään teen epätasalaatuisuuden kanssa. Käsittääkseni turkkilaista teetä ei edelleenkään pidetä kansainvälisesti erityisen laadukkaana, mikä johtuu osin ilmastosta. Luomua se kyllä on, sillä kasvatuksessa tai valmistuksessa ei käytetä hyönteismyrkkyjä tai muita kemikaaleja.

Vuonna 1973 perustettiin Çaykur (Çay Kurumu Genel Müdürlüğü), teen tuotantoa ja myyntiä hoitava valtion virasto. Alkutuottajat olivat siis yksityisiä, mutta prosessointi ja myynti käytännössä valtion monopoli. Monopoli purettiin vuonna 1984 osana laajempaa talouden liberalisointia. Nykyään Turkissa tuotetaan teetä lähes 1,5 miljoona tonnia vuodessa. Tämän vuosituhannen alussa Çaykur tuotti 65 prosenttia Turkin teestä ja yksityiset tuottajat 35 prosenttia. 

Radioaktiivinen tee: kyllä sitä voi juoda, katsokaa vaikka!

Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jälkeen vuonna 1986 Turkissa oltiin huolissaan radioaktiivisen laskeuman vaikutuksista Mustanmeren rannikolla. Oliko turkkilaista teetä vielä turvallista juoda? Presidentti (kenraali) Kenan Evren kuittasi asian toteamalla, että “säteily-shmäteily, ei se meihin vaikuta”, ja pääministeri Turgut Özal vitsaili aavistuksen radioaktiivisuutta tekevän teestä herkullisempaa. Teollisuus- ja kauppaministeri Cahit Aral ryysti teetä suorassa lähetyksessä ja väitti haudutuksen vähentävän radioaktiivisuutta merkittävästi.

Saksa kuitenkin veti pois myynnistä ja palautti tonnikaupalla turkkilaista teetä liian radioaktiivisena, ja tutkimuksissa havaittiin radioaktiivisuuden siirtyvän teelehdistä juomaan. Oli kuitenkin epäselvää, tuhottiinko saastuneet teet vai sekoitettiinko ne puhtaampiin eriin, jotta säteilytasot saatiin hyväksyttävämmiksi. Paniikki ja spekulaatio olivat valloillaan. Onneksi jo seuraavan vuoden sato oli puhdasta eli vaikutus teen kasvatukseen oli lyhytaikainen. Ilmeisesti sekä ilman että teen kautta saatu altistuminen kuitenkin lisäsi syöpätapauksia jonkin verran, vaikkakaan asiaa ei tuolloin haluttu tutkia tai myöntää.

Etkö tiedä, että sokeri on epäterveellistä?

Pitäessäni nettikahvilaa Istanbulissa 1990-luvun lopulla, turkkilaiset työkaverini opettivat minut tekemään hyvää turkkilaista teetä. Heidän oppiensa mukaan teelehdet tulee laittaa ylempään pannuun jo ennen kuin alemman vesi kiehuu, niin että teelehdet lämpenevät vähän. Ja itse asiassa ”hyvä turkkilainen tee” ei ole pelkästään turkkilaista. Salaisuus on siinä, että sekaan laitettiin 1/3 kalliimpaa Ceylonin teetä.

Tee on valmista, kun pieneksi puruksi jauhetut turkkilaiset teelehdet painuvat pannun pohjalle, eivätkä tule kaadettaessa teelasiin. Periaatteessa siivilää ei tarvita. Meidän kahvilassamme teetä juotiin yhdestä pannullisesta joko niin kauan kuin sitä riitti, tai korkeintaan puolitoista tuntia – monessa muussa paikassa paljon pidempäänkin.

En yleensä käytä teessä sokeria. Koska turkkilainen tee oli kuitenkin todella vahvaa ja pitkän haudutusajan vuoksi usein kitkerää, lisäsin Turkissa ollessani teeheni sokeria makua pehmentämään. Yhden pienen palan pieneen tulppaanilasiini. Toki sokerin määrä kertautui, kun teelasillisia meni helposti viisi tai kuusi päivässä. Monet ystävistäni laittoivat kaksi palaa sokeria, ja kolmekin oli vielä yleinen määrä. Joskus törmäsin vanhoihin setiin ja täteihin, jotka laittoivat vielä tätäkin enemmän. Melkoinen määrä sokeria päivässä!

Muutama vuosi sitten, laittaessani teeheni sen ainokaisen sokeripalan, seurassani ollut ystäväni tiedusteli, enkö tiedä sokerin olevan epäterveellistä. Hän itse, samoin kuin lähes kaikki muutkin (korkeasti koulutetut kaupunkilaiset) ystäväni, oli lopettanut sokerin käytön teessä. Minä vastustelin muutosta jonkin aikaa, mutta sopeuduin pikkuhiljaa, kun yhä useammassa paikassa ei ollut automaattisesti tarjolla sokeria tai lusikkaa, vaan niitä piti erikseen pyytää. Sokerittomuus on mielestäni vaikuttanut myös teen vahvuuteen: sitä ei yleensä tarjoilla yhtä kitkeränvahvana kuin ennen. Voin siis juoda teeni normaalina eikä erikseen pyydettynä ”vaaleana”.

Turisteille tarjottua ällöttävän makeaa omenateetä en ole ikinä ymmärtänyt. Kukaan tuntemani turkkilainen ei juo sitä. Miksi sitä tarjoillaan turisteilla paikallisena tapana? Hauska kuriositeetti on maailman tunnetuimman teen, Liptonin Yellow Labelin turkkilainen versio. Käsittääkseni Liptonin Yellow Label maistuu kaikkialla maailmassa samanlaiselle paitsi Turkissa. Turkkilaiset kuluttajat eivät lämmenneet kansainväliselle sekoitukselle ja siksi Turkin versio koostuu kenialaisen ja turkkilaisen teen sekoituksesta.

Entäs se saljakuljetus?

Kotimaista teentuotantoa suojattiin pitkään korkeilla tullimuureilla. Niinpä rajaseudulla asuvat kurdit salakuljettivat etupäässä Syyriasta halvempaa ja kurdien mielestä paremman makuista teetä, johon alueella oltiin vanhastaan totuttu. Teen suosio Itä-Anatoliassa oli vanhempaa perua kuin kotimaisen teen tuotanto Turkissa. Kotimainen ja tuontitee eroavat toisistaan maultaan ja väriltään. Turkkilaisen teen tuotannossa käytetään ”ortodoksista” prosessointitapaa ja tuontiteessä CTC-prosessointia.

Turkin ja Syyrian raja oli pitkään helposti ylitettävissä: 1950-luvulle saakka rajalla oli yksinkertainen aita, ja (periaatteessa laiton) kaupankäynti sen yli oli vilkasta, suorastaan arkista. Turkista vietiin Syyrian puolelle tupakkaa, siirappia, lampaita tai puutavaraa, ja Syyriasta tuotiin muun muassa suolaa, sätkäpaperia, (Ceylonin) teetä, kahvia ja sokeria. Turkki miinoitti rajan 1950-luvulla ja tiukensi rajavalvontaa entisestään 1970-luvun puolivälissä, koska halusi erottaa Turkin ja Syyrian kurdit toisistaan ja estää rajat ylittävien poliittisten järjestöjen toiminnan.

Laiton rajakauppa tavallaan kuitenkin sallittiin, ja salakuljetettuja tuotteita varten oli omat lailliset basaarinsa, kacakçılar çarşısı. Rajanylityksen vaikeuden ja vaarallisuuden vuoksi kauppa myös ammattimaistui, kun sitä käydäkseen tuli tuntea harvat turvalliset reitit, tietää rajavartijoiden aikataulut ja osata oikeanlainen lahjominen. Turkin ja Syyrian välinen raja sulkeutui täysin vasta 2010-luvun puolella, kun Turkki rakensi rajalle muurin turva-alueineen ja sähköisine valvontajärjestelmineen, Koillis-Syyrian autonomisen kurdialueen – alkuun Rojava, sittemmin AANES (Autonomous Administration of North and East Syria) – perustamisen jälkeen.

Laillinen salakuljetustee

Toki ulkomailta tuotua teetä, jota siis kutsutaan yleisesti Ceylonin teekesi, on pystynyt ostamaan Turkissa myös laillisesti, ja sitä oli Istanbulissakin yleisesti saatavilla 1990-luvulla. Sitä pidettiin parempana kuin turkkilaista, mutta koska se oli korkeiden tullimaksujen vuoksi paljon kotimaista kalliimpaa, sekoitimme sitä turkkilaiseen teehen.

Tullimuuria on sittemmin purettu: teen tullimaksu alennettiin vuonna 2020 145 prosentista seitsemään prosenttiin, ja Diyarbakirin kaupoissa myydään nykyään yleisesti laillisesti maahan tuotua ja Turkissa purkitettua tuontiteetä. Ei-turkkilaiseen teehen kuitenkin viitataan yhä salakuljetusteenä ja sen juomisesta on tullut leimallisesti ”kurdilaista”. Teen juonnin tavoilla rakennetaan siis eroja turkkilaisuuteen ja kurdilaisuuteen. Ilmeisesti Diyarbakırissa vain turkkilaiset virkamiehet juovat turkkilaista teetä. Julkisuudessa salakuljetusteen juonti on ajoittain yhdistetty epäisänmaallisuuteen ja PKK:n tukemiseen, ja epäterveellistä epämääräinen ja ties mitä lisäaineita sisältävä salakuljetustee ainakin on, toisin kuin turvallinen ja valvottu turkkilainen luomutee.

En tiedä, kuinka laajamittaista teen salakuljetus nykyään on, mutta tullessani viime kesänä Irakin Kurdistanista Turkkiin Ibrahim Khalil -rajanylityspaikan kautta, teen ja tupakan rahtaus rajan yli oli suorastaan vimmaista. Irakin puolella rajaa oli jonkinlainen “tax freeta” vastaava kauppa – viimeinen mahdollisuus ostaa teetä. Tulijoilla olikin sitä kilokaupalla, vaikka periaatteessa sen tuonti on rajoitettu kiloon henkilöä kohden. Kukaan ei kuitenkaan yrittänyt tunkea minulle teetä rajan yli tuotavaksi, toisin kuin savukkeita, joiden tuontiin minua painostettiin ankarasti. Aiemmin kulkijoille kuulemma tyrkytettiin myös teenyssäköitä.

Osa tulijoista toi teen varmaankin omaan käyttöön, osa oletettavasti myyntiin, sillä Ceylonin teetä, salakuljetettuja savukkeita ja parfyymejä on myynnissä joka paikassa rajaa lähellä olevissa kaupungeissa, kuten Midyatissa ja Mardinissa. Hintoja en huomannut vertailla, enkä siis tiedä, onko salakuljetettu tee yhä merkittävästi halvempaa kuin laillisesti maahan tuotu. Valtiollinen Çaykur lanseerasi hiljattain myös Mezopotamya-nimisen turkkilaisen, kurdikuluttajille suunnatun teen. Mesopotamia on turkkilaisittain poliittisesti korrekti viittaus Kurdistaniin.

— 

Turkin teenkasvatuksen osalta tärkein käytetty lähde: U. A. Klasra, K. M. Khawar & M. Aasim. 2007. ”Review. History of Tea Production and Marketing in Turkey”. International Journal of Agriculture & Biology.

Ikävä kyllä olen hukannut fantastisen kirjan Turkin teenkasvatuksen historiasta, eikä sitä löytynyt Helsingin yliopiston kirjastostakaan: C. M. Hann. 1990. Tea and the Domestication of the Turkish State. Huntington, U.K.: The Eothen Press. Luin sen vuonna 1996, joten yksityiskohdat ovat jo hämärtyneet.

 

Artikkelikuva: Ayşe Erek

Anu Leinonen, 30 toukokuuta 2024

---