Vuodessa Beirutin räjähdyksen muisto ei ole haalistunut

On 4. elokuuta 2021, ja Beirutin sataman räjähdyksestä on kulunut tasan vuosi. Ulkoilutan aamulla koiraani, ja yleensä hyvin vilkas kotikatuni Beirutissa, Armenia Street, on tyhjillään muutamaa muuta koiranulkoiluttajaa ja paria autoa lukuun ottamatta. Näky muistuttaa minua lokakuusta 2019, Libanonin kansannousun alkupäivistä. Myönnän mielessäni, että on mukavaa kun kotikatu on kerrankin hiljainen, etenkin kun aamuaurinko tuntuu tänään erityisen tukahduttavalta. Beirutissa katujen ja kauppojen tyhjeneminen tuntuu kuitenkin väistämättä myös surulliselta ja pahaenteiseltä. Viimevuotinen räjähdys tapahtui noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, ja monet Mar Mikhaelin talot ovat vieläkin samassa tilassa kuin vuosi sitten. Jopa meidän asunnostamme löytyy edelleen lasihileitä sohvan sisuksista, vaikka talo on kunnostettu jo kuukausia sitten.

 

En ollut Beirutissa räjähdyksen tapahtuessa. Olin Helsingissä ystävieni kanssa ulkona, kun yhtäkkiä sosiaalisen median kanavani täyttyivät savupilvestä, joka näytti pyyhkivän rakastamani kaupungin ja sen ihmiset pois maailmankartalta. Shokissa soitin kaikille läheisilleni tietämättä, mitä oli juuri tapahtunut ja kuka oli elossa.

Monien eri spekulaatioiden jälkeen räjähdyksen syy selvisi. Satamassa oli 2 750 tonnia ammoniumnitraattia, jonka olemassaolosta ja vaarallisuudesta viranomaiset kuten liikenneministeriö, valtiovarainministeriö, Libanonin asevoimat, sisäministeriö, pääministeri ja presidentti kaikki tiesivät. Räjähdys tappoi 218 ihmistä, haavoitti noin 7 000:tta ja jätti yli 300 000 ihmistä kodittomiksi.

 

Iltapäivän aurinko osoittautuu vielä aamuakin paahtavammaksi. Beirutin paloaseman eteen on kokoontunut mielenosoittajia sekä räjähdyksessä kuolleiden uhrien perheitä. Satamassa kuoli vuosi sitten useita palomiehiä, jotka olivat vastanneet hälytykseen palosta Beirutin satamassa ennen varsinaista räjähdystä. Libanonin liput heiluvat ja monet kantavat uhrien kuvia. Protestikylteissä lukee englanniksi ”who killed them?”, ”we want justice” ja niin edelleen, vaatien oikeutta uhreille ja loppua korruptoituneelle poliittiselle järjestelmälle, jonka juuret ulottuvat aikoihin kauan ennen tätä tragediaa. Tunnelma on odottava, en ole tosin varma, missä mielessä. Helteestä huolimatta niskakarvani nousevat pystyyn, kun kuulen tarinan palomiesten viimeisistä hetkistä.

 

Ihmiset taputtavat ahkerasti, kun kulkue paloasemalta lähtee liikkeelle kohti satamaa ja paloautojen sireenit soivat.  Monet huutavat ”thawra!”, vallankumous, ja mieleeni muistuu taas vuoden 2019 kansannousu. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, että aivan kaikki eivät yhdy huutoon yhtä innokkaasti kuin vielä pari vuotta sitten. Ei mene kauaakaan, kun näen armeijan käyvän yhden mielenosoittajan kimppuun hieman kauempana kulkueesta. En tiedä mitä tapahtui, mutta median mukaan armeija kohteli mielenosoittajia ja lehdistöä kovakouraisesti muuallakin Beirutissa.

Kun kulkue saapuu satamaan, näky on vaikuttava. En ollut aiemmin varma, kuinka moni lähtisi kadulle tänään, mutta satamassa huomaan ihmisiä olevan massoittain ja lisää saapuvan koko ajan. Kaikki sataman talot on peitetty valtavin julistein, joiden syyttävä sormi osoittaa selvästi hallitusta: ”Tästä alkaa teidän loppunne, ja meidän alkumme”, ”Kolme ihmistä kuoli täällä”.

 

Myöhemmin illalla, ollessani jo kotona ja kärsimässä luultavasti jonkinasteisesta auringonpistoksesta, pidämme talossa hiljaisen hetken uhrien muistolle kello 6.07. Illalla ulkoiluttaessa taas koiraani ilmassa leijuu vahva kyynelkaasun katku. Vähän matkan päässä Beirutin keskustassa mielenosoittajat ovat saaneet osakseen kumiluoteja ja raskasta kyynelkaasua vaatiessaan vastuunottoa maan poliittiselta eliitiltä. Ambulanssien sireenit kaikuvat korvissani, ja joku soittaa kauempana kaiuttimista Fairuzin loistavinta kappaletta ”Li Beirut”. Laulu on kirjoitettu Libanonin sisällissodan jälkeen, ja sen sanat kuulostavat valitettavan osuvilta taas monen vuosikymmenen jälkeen.

Loppujen lopuksi, kuten eräs ystäväni sanoi, räjähdyksen vuosipäivä ei eroa millään lailla vuoden muista 364 päivästä. Beirut muistuttaa tragediasta päivittäin, ja suurin osa ihmisistä elää sen aiheuttamien traumojen varjossa vuoden ympäri.

 

Kuitenkin kuten Fairuzin laulussakin todetaan, Beirut on ”tehty ihmisten sieluista”, ja sekin tosiasia muistuttaa olemassaolostaan joka päivä. Se muistuttaa olemassaolostaan silloin, kun naapurini tulee lataamaan puhelinta kotiimme, kun hänen asunnostaan menee sähköt poikki ja toisinpäin. Tai silloin, kun vuosi sitten kumppanini lähti pelkkä luuta kädessä siivoamaan tuntemattomien ihmisten koteja räjähdystä seuraavana aamuna. Tai silloin, kun ohikulkijat tarjoavat koiralleni vettä ulkoillessamme heinäkuun helteissä.

Sataman räjähdyksen tutkinnan luvattiin kestävän viidestä kymmeneen päivään. Yli vuosi on nyt kulunut, eikä yhtäkään korkeaa viranomaista ole asetettu syytteeseen räjähdyksestä. Libanonilaiset ja ihmisoikeusjärjestöt peräänkuuluttavat kansainvälistä riippumatonta tutkintaa tapahtuneesta, mitä ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa. Sen toteutuminen olisi edes ensiaskel libanonilaisille ja uhrien perheille, jotka ansaitsevat oikeutta elinikäisistä traumoistaan.

 

Artikkelikuva: Miriam Huovila

Sara Kezia Heinonen, 10 elokuuta 2021

Beirut, Libanon, mielenosoitukset, räjähdys

---