Vaihtoehtoja kansainväliselle kehitysajattelulle? Kenttämuistiinpanoja Irbidin pakolaisleiriltä

 

Kuvat: Hussein Amri ja Salla-Maria Korhonen.

Saavuin Jordaniaan kesäkuussa 2017 aloittaakseni yhteensä 12 kuukautta kestävän kenttätyön ystäväni Obaidan kautta löytämäni Al-Farouq-järjestön vapaaehtoisten ja työntekijöiden parissa. Tutkimalla etnografisin metodein paikallista avustustyötä Irbidin palestiinalaisella pakolaisleirillä koetan kartoittaa, kuinka avustustyö ”prosessina, tekona ja tilana” (Smirl 2015) muokkaa tiettyä yhteisöä ja yhteiskuntaa. Sisällytän tutkimukseeni myös kansainvälisissä avustusjärjestöissä työskentelevien paikallisten näkemyksiä ja kokemuksia. Irbidissä karttuvan etnografisen materiaalin avulla toivon saavuttavani syvällisemmän ymmärryksen kansainvälisen kehityksen ja avun haasteista. Tarkoituksenani on tuottaa sellainen avustustyön poliittinen etnografia, joka tarkastelee kriittisesti kansainvälisen kehityksen ja avustustyön diskursseja ja käytänteitä sekä paikallisten ihmisten kyvykkyyttä järjestää yhteisölliset asiansa itsenäisesti.

Suurin osa jordanialaisista ystävistäni työskentelee tällä hetkellä kansainvälisissä avustusjärjestöissä, joten kuulen päivittäin esimerkkejä näiden järjestöjen toiminnasta maassa. Vaikka kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden palkka on verrattain korkea ja työsuhde-edut erinomaiset, monet ystävistäni kritisoivat työnantajiaan. Kansainväliset avustusjärjestöt palkkaavat usein vain ulkomaalaisia johtotehtäviin ja maksavat länsimaalaisille työntekijöilleen huomattavasti korkeampaa palkkaa kuin paikallisille samasta työstä, vaikka ulkomaalaiset työntekijät eivät edes kykene kommunikoimaan edunsaajien kanssa arabiaksi. Nämä epäoikeudenmukaisina koetut käytännöt ovat oikeutetusti aiheuttaneet tyytymättömyyttä ja katkeruutta paikallisten työntekijöiden keskuudessa. Tuttavani Ahmad on päättänyt siirtyä sanoista tekoihin suunnittelemalla keinoja ”kansallistaa” avustusjärjestöt Jordaniassa. Tiivistetysti tämä merkitsee sitä, että ulkomaalaisten työntekijöiden sijaan järjestöt alkaisivat työllistää pääasiallisesti maan kansalaisia, jotka ovat kulttuurisesti tietoisempia ja puhuvat paikallista kieltä.

Ystäväni ovat myös valittaneet tavasta, jolla apua annetaan. Etnosentristen olettamusten perusteella toimivat, paikallisista etääntyneet länsimaalaiset avustusjärjestöt tarjoavat usein epäolennaista ja epäkäytännöllistä apua. Ulkomaalaiset työntekijät, jotka tulevat maahan avustamaan syyrialaisia tai palestiinalaisia pakolaisia (ja aikanaan lähtevät) ja edunsaajat (jotka pysyvät maassa) ymmärtävät vääjäämättä humanitaarisen tilanteen sekä avunannon eri tavoin. Kansainvälisen humanitaarisen avun tutkija Lisa Smirl argumentoi, että kansainvälinen ”avustuskulttuuri” perustuu materiaalisesti ja tilallisesti ylläpidettyyn etäisyyteen ulkomailta tulevien avustustyöntekijöiden ja paikallisten välillä: avustustyöntekijöiden eristäytyminen paikallisista on mahdollistanut avustettavien piittaamattoman kohtelun (Smirl 2015).

Kansainvälinen kehitys näyttää laajalti epäonnistuneen köyhyyttä lieventävänä toimijana. Kehitysprojektit niin Lähi-idässä kuin muuallakin ovat usein päätyneet tuottamaan juuri niitä epätasa-arvon muotoja, joita kyseisissä projekteissa yritetään hävittää. Kansainvälisen kehityksen ja avustustyön kritiikki ei kuitenkaan kumpua kaiken avustustoiminnan kyseenalaistamisesta. Paikallisen avun poliittinen etnografia voi parhaimmillaan dokumentoida sitä, kuinka ihmiset ilmaisevat vaihtoehtoja tämänhetkiselle kehitysajattelulle ja käytänteille ja pyrkivät edesauttamaan todellista sosiaalista muutosta Lähi-idässä.

 

Pääasiassa Irbidin pakolaisleiriltä kotoisin olevat paikalliset perustivat Al-Farouqin vuonna 1991 avustamaan orpoja, kehitysvammaisia, leskiä ja yhteisön köyhimpiä jäseniä kansallisuuteen, etnisyyteen, sukupuoleen tai uskontoon katsomatta. Itse pakolaisleiri syntyi vuonna 1951 majoittamaan Israelin ja arabien välisen sodan seurauksena pakolaisiksi joutuneita, kodittomia palestiinalaisia. Nyt väliaikaiseksi tarkoitetulla pakolaisleirillä asuu yli 28,000 pakolaista. Vaikka pakolaisleirejä usein leimaavat köyhyys ja syrjäytyminen, ne voivat olla myös luovuuden tiloja (Peteet 2011).  Esimerkiksi Al-Farouq on kasvanut merkittävästi viimeisen kahden vuosikymmenen ajan. Alun perin järjestö tuki noin 20 orpoperhettä, mutta tänä päivänä tuettuja perheitä on yli 2000.

Al-Farouqin perustajien lisäksi nykyinen hallitus ja työntekijät ovat pitkälti kotoisin pakolaisleiriltä ja jakavat edunsaajien kokemuksia köyhyydestä, orpoudesta ja leskeydestä. Edunsaajien arvokkuuden ja omanarvontunnon säilyttäminen on tärkeää Al-Farouqin toiminnassa. Tämä näkyy muun muassa järjestön tavassa jakaa kifalaat-tukirahaa orpoperheille: Al-Farouq perustaa kaikille tukirahaan oikeutetuille orpoperheille oman pankkitilin, jonne kifalaat maksetaan. Näin edunsaajan ei tarvitse hakea raha-avustusta hyväntekeväisyysjärjestön toimistolta, vaan voi nostaa rahaa käyttöönsä kuten kuka tahansa työssä käyvä, itseään elättävä henkilö.

Kenttätyöni aikana olen vakuuttunut Al-Farouqin paikallisesta avustustyöstä. On ollut palkitsevaa todistaa, kuinka avustus päätyy nimenomaan apua tarvitseville perheille. Konkreettisen avun antaminen on olennainen osa järjestön toimintaa. Kesän aikana Al-Farouq tarjosi mahdollisuuden ilmaiseen lääkärintarkastukseen, hampaiden ja suun tarkastukseen ja asianmukaiseen hoitoon noin 400 orpo- ja pakolaisperheelle ja jakoi kilokaupalla Tikhyet Umm Ali -järjestön sponsoroimia ruoka-avustuspaketteja yli 300 edunsaajaperheelle. Al-Farouq järjesti myös hyväntekeväisyysbasaarin, jossa orpo- ja pakolaisperheiden naiset myivät käsintehtyjä koruja, vaatteita, ja koriste-esineitä, kasveja, kotitekoista ruokaa, leivoksia ja lemmikkieläimiä. Basaarin tarkoituksena oli tukea orpo- ja pakolaisperheiden naisten työllistymistä Jordaniassa.

Riisiä ja ruoka-avustuspaketteja. Kuvat: Salla Korhonen.

Al-Farouq järjestää viikottain erilaisia työpajoja ja kursseja, joiden tarkoitus on esimerkiksi tarjota psykososiaalista tukea väkivaltaa kohdanneille ja nuorina naitetuille tytöille tai kehittää naisten työllistymismahdollisuuksia. Lisäksi Al-Farouq tarjoaa tukea ja työpajoja nuorten ja naisten vankiloissa. Osa työpajoista ja kursseista toteutetaan yhteistyössä muiden paikallisten tai kansainvälisten organisaatioiden kuten Norwegian Refugee Councilin, Terres des Hommesin ja Near East Foundationin kanssa. Al-Farouqin hallinto pitää kuitenkin huolta siitä, että järjestö säilyttää päätöksentekovastuun kaikista toteuttamistaan projekteista.

Sosiaalityöntekijät ja hallintohenkilökunta ymmärtävät järjestön edunsaajia Kuvat: Hussein Amri

Al-Farouqin henkilökunta ymmärtää paikallisten tapoja, arjen haasteita ja hyväntekeväisyyteen ja avunsaantiin liittyviä kulttuurisia arvoja ja odotuksia. Kuten Al-Farouqin tämänhetkinen johtaja Abu Muhannad selitti minulle: ”Me olemme tämän alueen ihmisiä, me palvelemme omiamme, me kärsimme kuten he kärsivät. Muut järjestöt [kansainväliset] tulevat ja menevät, he eivät elä samaa kärsimystä kuin me elämme.”
Lähteet

Peteet, Julia, Landscape of Hope and Despair: Palestinian Refugee Camps, University of Pennsylvania Press, 2011.

Smirl, Lisa, Spaces Of Aid: How Cars, Compounds And Hotels Shape Humanitarianism, Zed Books., 2015.

 

 

Salla-Maria Korhonen, 6 marraskuuta 2017

Irbid, Jordania, kehitys, pakolaiset

---