Paras propaganda ei ole propagandaa eli kielikoulussa turkkilaisittain

Aloitin turkin kielen opintoni Slovakiassa, jossa opiskelin yliopistolla vuoden verran politiikan tutkimusta. Turkkilainen opettajamme ei puhunut englantia, ja pedantin kieliopin tankkaamisen sijaan keskustelimme primitiivisellä sanavarastollamme politiikasta ja taiteesta, söimme lokumia ja kuuntelimme turkkilaista musiikkia. Slovakiaan opettajani oli päätynyt turkkilaisen Yunus Emre -instituutin lähettämänä. Kotimaassa karsinnan läpäisseet opettajat lähtevät ulkomaisiin yliopistoihin opettamaan, mutta saavat palkkansa Turkista. 1200-luvulla syntyneen mystikkorunoilijan mukaan nimensä saanut instituutti on Turkin valtion alainen kulttuuri-instituutti, jolla on toimipaikkoja kymmenissä maissa, tosin esimerkiksi Pohjoismaista nämä kulttuurikeskukset puuttuvat toistaiseksi kokonaan. Tällainen soft powerin eli pehmeän vaikuttamisen käyttäminen ei toki ole maailmalla harvinaista, vaan vastaavia organisaatiota ovat esimerkiksi Saksan Goethe- ja Espanjan Cervantes-instituutti. Opettajatoiminnan lisäksi Yunus Emre -instituutti järjestää joka vuosi turkin kielen kesäkoulun, jonne opettajamme kehotti kurssin parhaita hakemaan. Sopimus kuulosti hyvältä: viisi viikkoa Turkissa – opetus, lennot, majoitus ja ruoat instituutin kustantamina. Lähetin hakemukseni ja minut valittiinkin kesän 2016 kurssille edustamaan Slovakiaa.

 

Viikkoa ennen lähtöä Suomen uutiset täyttyivät Turkista: käynnissä oli sotilasvallankaappaus. Katselin suoraa lähetystä epäuskoisena. Historiassaan monia vallanvaihtoja todistaneet turkkilaiset pysyttelivät ensin kotonaan, kunnes presidentti Erdoğan kehotti videopuhelun välityksellä suorassa tv-lähetyksessä kansaa lähtemään toreille vastustamaan tankkeja. Kaikki kävi nopeasti, sillä jo seuraavana aamuna vallankaappaus julistettiin epäonnistuneeksi. Uhriluku oli joitain kymmeniä. Jäin hämilleni: olisiko maahan nyt turvallista mennä? Odotin instituutilta peruutuksesta kertovaa kirjettä, mutta sainkin sähköpostiini vain lentoliput. Slovakian toinen edustaja perui jo lähtönsä, ja itsekin epäröin viimeiseen päivään. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja lähdin matkaan.

 

Olin ensimmäistä kertaa Turkissa. Ihailin koneesta Istanbulin merta ja loppumattomuutta. Ankara tuikki yön pimeydessä neonvaloja. Autokyyti vei meidät kentältä yliopiston asuntolaan, jossa asuisimme tilavissa ja uusissa kahden hengen huoneissa. Muistan ensimmäisen aamun, kun halusin lähteä ostamaan hedelmiä ja arvuuttelin Ankaran pukukoodia. Päädyin eksoottiseen turbaaniin vain huomatakseni, että ainut päänsä peittänyt nainen kaupassa olin minä. Lounaalla tapasin muita kurssilaisia Lähi-idästä, Kaukasiasta, Balkanilta ja Baltiasta. Monet opiskelijoista kertoivat kesäkoulun myötä päässeensä ensimmäistä kertaa matkustamaan kotimaansa ulkopuolelle. Oli kiinnostavaa olla tilanteessa, jossa lingua francana käytettiin kerrankin jotain muuta kieltä kuin englantia.

 

Kurssiohjelmaamme kuului neljä viikkoa turkin kielen opintoja Ankarassa ja viikko lomailua Istanbulissa. Ohjelmaa oli toisinaan myös arki-iltaisin: vietimme esimerkiksi perinteistä hennailtaa ja opettelimme ebru-maalausta. Erityisen mieleenpainuva oli ekskursiomme presidentin palatsille, jonka ulkopuolella oli vallankaappausyrityksen jäljiltä tavallisia ihmisiä suojelemassa presidenttiä. Naisia ja miehiä perheineen telttaili jo toista viikkoa palatsin ulkopuolella. Paikalle oli rakennettu myös esiintymislava, ja huhuttiin, että itse presidentti saattaisi tulla pitämään puhetta. Kyselin paikalla olevilta heidän näkemyksiään tilanteesta. Perheellinen keski-ikäinen mies selitti minulle, että tärkeintä turkkilaiselle ovat Jumala, isänmaa ja perhe – tässä järjestyksessä. Aitoihin ja telttoihin oli ripustettu presidenttiä esittäviä julisteita, joiden iskulauseissa luvattiin ikuista rakkautta maan johtajalle sekä viitattiin hänen pyyntöönsä lähteä kaduille: “Sinä pyysit meitä tulemaan, lähdemme vasta kun sanot.” Myös nuori miesopettajamme kertoi innoissaan olleensa ensimmäisten joukossa suojelemassa demokratiaa tankeilta. Sen sijaan oppositiota kannattava tuttavani totesi myöhemmin suuren väkijoukon syyksi paikalla jaettavan ilmaisen ruoan. Myös joukkoliikenne oli toistaiseksi julistettu ilmaiseksi, jotta ihmiset pääsisivät paikalle. Paikallinen televisiotoimittaja tuli kysymään myös minun mielipidettäni tilanteesta. Pelkäsin lipsauttavani jotain poliittisesti epäkorrektia ja tyydyin vain toteamaan, että onhan tämä aika kiinnostavaa. Haastatteluni loppui lyhyeen, ja esiintymislavalta alkoi raikua osmaniaikaista marssimusiikkia.

 

Viikonloppuina matkustimme eri kaupunkeihin: Eskişehiriin, Kappadokiaan, Bursaan ja Konyaan. Kamerat räiskyivät, sillä kaunein kesäkoulun hashtagilla julkaistu kuva oli luvattu palkita uudella puhelimella. Ilmeisesti investointi, satojen ihmisten maahan lennättäminen ja siellä viihdyttäminen, maksaisi itsensä takaisin, kun viidakkorumpu laulaisi sosiaalisessa mediassa Turkin kauneutta. Instituutin logolla varustettu paita päälläni mietiskelin, kuinka paljon jatkuvien negatiivisten uutisten runtelemaa maabrändiä tällä kesäkoululla voitaisiin pelastaa. Bussikuskimme poliittinen kanta ei jäänyt epäselväksi, kun turkkilaisen popin lisäksi kaiuttimista pauhasi valtapuolueen vaalibiisi. Äänimaisema yhdistettynä ikkunan takana ohi kiitäviin heettiläisiin kiviluoliin oli jokseenkin absurdi.

 

 

Kesäkoulu huipentui päätösjuhlaan, jonne halukkaat opiskelijat saivat valmistaa esityksiä. Oma inspiraationi oli kateissa, mutta löysin silti yllätyksekseni nimeni esiintyjälistalta. Lavalle kaivattiin kuulemma lisää blondeja, joten opettajani oli ilmoittanut minutkin mukaan. He voisivat kuulemma valita minulle teoksen – minun pitäisi vain esittää se. Kieltäydyin kunniasta toimia puhuvana päänä. Juhlan jälkeen kotimatkalla minulla oli aikaa pohtia kokemaani. Olin saanut unohtumattomia elämyksiä, löytänyt ystävän ja tavoitteeni sujuvasta turkin puhumisesta oli täyttynyt. Toisaalta minua harmitti, että rakastamani kieli ja kulttuuri oli tällä tavalla valjastettu palvelemaan poliittisia päämääriä.

 

Vuosi kesäkoulun jälkeen palasin jälleen Ankaraan, tällä kertaa Suomen suurlähetystölle harjoittelijaksi. Eräänä iltana lähdin modernin taiteen museolle katsomaan Kedi-elokuvaa ulkoilmanäytökseen. Ennen elokuvaa näytölle pyörähti tutun kesäkoulun mainos, jossa ulkomaalaiset opiskelijat ihmettelivät Turkin nähtävyyksiä, heiluttivat punavalkoisia lippuja ja jossa presidentti kehui tätä ilmaista mahdollisuutta. Yllätyin yleisön vahvasta reaktiosta: ihmiset alkoivat huutaa ja taputtaa peittääkseen mainoksen äänen. Joku käveli projektorin eteen varjostamaan kuvan. Kun pyynnöistä huolimatta mainosta ei heti suljettu, osa lähti kävelemään vaatien rahansa takaisin: “Emme me tätä tulleet katsomaan.” Jäin hämmästyneenä katselemaan elokuvaa Istanbulin kissoista. Reaktiosta päätellen paikallistenkaan tulkinta instituutista ei ole vain yleissivistävä kielikoulu.

 

 

Kuvat: Ida-Emilia Reini.

Ida-Emilia Reini, 10 syyskuuta 2018

opiskelu, propaganda, Turkki

---