Libanonista lämmöllä

Sattuma teki lähtöpäivästäni kauniin. Mohammed oli aamulla lähetetty matkatoimistosta kotiin, sillä töitä ei ollut. Hän oli jo puolivälissä kotimatkaa, kun hänet hälytettiin takaisin.

Istumme maaseuturavintolan varjoisassa lehvästössä ja odotamme nälkäisinä myöhäistä lounasta. Kuuma elokuun päivä on kääntynyt hiostavan läkähdyttäväksi iltapäiväksi, kun hieman yli 60-vuotias seuralaiseni nojautuu eteenpäin ja kertoo tärkeimmän salaisuutensa.

Vielä aikaisin aamulla herätessäni en aavistanut, että viimeisestä päivästäni Libanonissa tulisi millään lailla erityinen. Olin saanut tehtäväni päätökseen, ja kaikki oli valmiina. Seuraavana aamuna heräisin aikaisin ja lähtisin lentokentälle.

Palasin viime hetken ruokaostoksilta. Kello oli vasta puoli yhdeksän, ja mietin, miten viettäisin viimeisen päiväni. Hetken mielijohteesta soitin tuttuun matkatoimistoon, jossa yllätyspyyntööni suhtauduttiin palvelumielisesti. Meni vain tunti, ja hyppäsin kadulla tuntemattoman miehen kyytiin.

Olin asunut muutaman kuukauden Ashrafieh-kaupunginosassa. Se on Beirutin keskustan keskiluokkainen asuinalue. Sieltä löytyy lähes kaikki, mitä arjessa voi tarvita. Laadukkaita ruokakauppoja, ostoskeskus, elokuvateatteri, kahviloita ja ravintoloita joka makuun, ja mikä parasta, ystävällisiä ihmisiä.

Siellä on myös kallista, jos ei noudata satokauden mukaista ostoslistaa, tai jos ostaa ranskalaista juustoa. Paikallisten ostoskassit ovat erilaisia. Viereisen kulman vihanneskaupassa kulmakunnan rouvat ostavat tuoreet puutarhan antimet yhden, kahden tai useamman kilon paketeissa. Vain outo ulkomaalainen ostaa sieltä yhden avokaadon ja kaksi tomaattia.

Samaisen kaupan vieressä on talo, jossa ei ole asuttu vuosikymmeniin. Sähköjohdot roikkuvat ikkunoista ja ovista, ja rakennus on kuin kummituselokuvasta. Tällaisia hylättyjä taloja on joka korttelissa, monissa useampi kuin yksi. Sotaa paenneet ovat menneet ja graffitit ovat tulleet.

Kadun toisella puolella on samanlainen vanha kerrostalo, jossa asuu eteläaasialaisia. Siellä on ovet ja ikkunat auki ympäri vuorokauden. Vanha ryppyinen nainen istuu ovisyvennyksessä. Huonokuntoiseen ilmastoimattomaan taloon ovat asettuneet ne, joilla ei ole rahaa.

Kivenheiton päähän on nousemassa pilvenpiirtäjä, jonka ranskankielinen nimi sisältää sanan taivas. Luksuspilvenpiirtäjiä löytyy lähes joka korttelista. Niissä on ikkunoita, joiden verhoja ei ole avattu kuukausiin. Omistajat ovat libanonilaisia, jotka asuvat ulkomailla. Kuitenkin tyhjä koti kotikaupungissa kertoo siteistä, jotka eivät katkea, vaikka elämä on jo muualla.

Mohammedin auto kaartaa kohti esikaupunkialueita. Koska on lauantai, ruuhkaa ei ole. Auto ajaa ohi köyhien asuttamien talorykelmien. Olemme olleet jo tovin etelään vievällä moottoritiellä, kunnes käännymme kohti sisämaata. Kuuntelen esitelmää Libanonin pitkästä ja vaiherikkaasta historiasta. Oppaani tuntee kaikki historian käänteet. Sitten tulee kuitenkin hiljaisuus.

”Minä päätin lähteä Libanonista 70-luvulla. Otin mukaani vain kitarani, ja liftasin Syyrian kautta Turkkiin”, Mohammed sanoo yllättäen. ”Olin nuori ja halusin seikkailla”, hän lisää.

Nuoren miehen halu seikkailla on universaali. Mohammed ei maininnut, että vuonna 1975 Libanonissa alkoi verinen sisällissota. Ja että kansakuntaa repineet sodat jatkuivat aina 90-luvulle saakka. Eikä senkään jälkeen ole selvitty soditta. Nykyolosuhteissa pako Syyrian kautta olisi mahdoton.

”Turkista matkustin Kreikkaan, missä viivyin useamman kuukauden. Minusta tuli katusoittaja, mutta maa oli tuolloin vielä osa sosialistista itä-Eurooppaa. Kieli oli vaikea, ja siellä ei ollut mahdollisuuksia.”

Mutkien kautta Mohammed onnistui ylittämään Britannian rajan. Siellä italialaiseksikin luultu sosiaalinen nuori mies hankki elannon soittamalla. Jonkin ajan kuluttua Mohammedin oleskelulupa meni umpeen, mutta soitto Lontoon kaduilla jatkui.

”Lopulta minun oli pakko lähteä. Anoin turvapaikkaa Saksasta”, hän jatkaa.

Viininlehtiköynnösten alla istuu mies, joka katsoo minua syvälle silmiin. Syyrian raja on alle 80 kilometrin päässä. Libanonin puoleisella rajalla on satoja tuhansia sotaa paenneita.

”He ovat veljiämme, sisariamme, sukulaisiamme. Emme voi sanoa, etteivät he voi tulla perheidemme luokse. Heillä on hätä.”

Rajalla asuvat syyrialaiset koettelevat libanonilaisten solidaarisuutta. Libanonilaisten on vaikea löytää töitä, kun naapurimaan miehet tekevät saman työn puoleen hintaan. Se on monelle libanonilaiselle vaikea pala, vaikka tilanne on ymmärrettävä. Mohammed jätti Saksan muutama vuosi sitten. Sinne jäivät vakituinen työ ja yliopistossa opiskelevat aikuiset lapset.

”Vaimoni on siivoushullu. Kotona hän vain puunaa ja puunaa. Alituiseen, koko ajan. Hän ei lopettanut, vaikka toivoin sitä. Yhtenä päivänä vaimo kiipesi tikkaille pestäkseen jotakin katon rajassa. Sitten hän putosi.”

Syystä tai toisesta vaimo suistui suoraan takapuolelleen. Siitä alkoi vuosia kestänyt hoitokierre. Saksan terveydenhuolto on huippuluokkaa, mutta vaimon kivut eivät hellittäneet säännöllisistä kortisonipiikeistä huolimatta.

Lopulta yksi lääkäri ehdotti, että Mohammedin kannattaisi viedä vaimonsa asumaan aurinkoiseen paikkaan. Auringon valo auttaisi kivuissa ja helpottaisi vaimon oloa. Mohammed päätti jälleen jättää kaiken, ja palata kotiin. Libanonista löytyi asunto, ja sukulaisiakin, ystäviä. Mutta töitä ei löytynyt. Saksalaisessa matkatoimistossa työskennellyt Mohammed päätti lukea Libanonin historian niin moneen kertaan, että osaa sen ulkoa. Nyt hän tekee keikkaa turistioppaana.

Sitten hän katsoo minua uudestaan. ”Haluatko, että kerron sinulle salaisuuden?” Olemme jo jakaneet paljon lounaan ohella. Pyydän Mohammedia jatkamaan tarinaansa.

”Minulla on täällä paljon vanhoja ystäviä ja sukulaisia, miehiä, joiden kanssa voisin viettää aikaa. En kuitenkaan tee niin, vaan olen vapaa-ajallani mieluummin kotona ja katson televisiota vaimoni kanssa. Hänellä on edelleenkin kipuja, ja kortisoni on lihottanut häntä.”

”Minua on neuvottu hankkimaan toinen vaimo. Olenhan vielä kunnossa oleva mies.” Mohammed kaivaa puhelimen esiin, ja kääntää sydämiä ja muita rakkaudellisia hymiöitä täynnä olevan viestiketjun nähtäväkseni.

”En voi jättää vaimoani yksin. Hän on kärsinyt ja synnyttänyt minulle neljä hyvin kasvatettua lasta. Rakastan häntä nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. En tapaa ystäviäni.”

Ajamme Beirutiin hiljaisuudessa. Maksan päivän työstä ja annan tavallista isomman tipin.

”Tämä on vaimollesi ja sinulle, vie kotiin jotain kaunista.”

Niin tein minäkin. Lähdin Libanonista hienon, kauniin ja liikuttavan kohtaamisen muistot mielessäni. Sotien repimän maan ihmiset tuntuvat olevan lämpöä täynnä.

Kuvat: Eeva Suhonen

Eeva Suhonen, 8 maaliskuuta 2018

Libanon

---