Libanonin terveydenhuolto myrskyn silmässä – terveisiä kansainvälisestä sotalääketieteen konferenssista Beirutista

Kuvat: Agneta Kallström

Minulla oli mahdollisuus osallistua Beirutin amerikkalainen yliopiston (AUB) järjestämään konfliktilääketieteeseen keskittyvään nelipäiväiseen konferenssiin Libanonissa 11.–14. toukokuuta 2017. Kyseessä oli ensimmäinen maassa järjestettävä sotalääketieteellinen akateeminen tapahtuma, joka kokosi yhteen asiantuntijoita niin lähialueilta kuin laajasti länsimaistakin. Voisi melkein ihmetellä, miksei vastaavaa tapahtumaa ole järjestetty maassa aikaisemmin, vaikka Libanon on itsekin ollut väkivaltaisten poliittisten tapahtumien polttopisteessä, ja sillä on rutkasti kokemusta siviilienhoidosta kriisitilanteissa.

Libanonilla on takanaan viidentoista vuoden mittainen verinen sisällissota vuosina 1975–1990. Tuolloin 250 000 ihmistä kuoli ja miljoonia vammautui. Jo tänä aikana AUB toimi maan keskussairaalana. Sisällissodan jälkeiset vuodet eivät myöskään ole olleet maassa rauhallisia. Israelin sotatoimet ja erinäiset pommi-iskut sekä aseelliset yhteenotot äärijärjestöjen kanssa ovat varmasti kouluttaneet maan terveydenhuoltohenkilöstöä kohtamaan kriisitilanteita ja hoitamaan länsimaissa harvemmin tavattavia vammoja. Omien kansalaisten lisäksi Libanonissa on hoidettu vaikeasti vammautuneita lähialueiden potilaita etenkin Irakista. Syyrian sota ja Irakin vaikeneva poliittinen tilanne ovat johtaneet niin suureen humanitaariseen kriisiin Lähi-idässä, että akateemisessa maailmassa on syntynyt suuri tarve löytää ratkaisuja siviilien auttamiseen ja hoitoon. Toukokuisen konferenssin selkeä tavoite olikin koota eri alan osaajia yhteen sekä jakaa tietoa ja kokemuksia kärsimyksen vähentämiseksi sodan runtelemilla alueilla.

Akuuttia ja kroonista

Konferenssiesitelmien aiheet vaihtelivat vaikeiden sirpalevammojen kirurgisesta hoidosta konfliktialueiden terveydenhuollon organisointiin ja sodan oikeussääntöjen kertaamiseen. Luentoja pidettiin rinnakkain kahdessa luentosalissa, ja osanottajilla olisi myös ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, kuten tilaisuuteen, jossa opiskeltiin dokumentoimaan kidutuksen uhrien vammoja Istanbulin protokollan mukaisesti. Jos aikataulu ei olisi ollut todella tiukka, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella myös täysin oman alan ulkopuolelta olevia, puhtaasti lääketieteeseen perustuvia luentoja, kuten esimerkiksi eri kirurgisista toimintamalleista raajan pelastamiseksi konfliktiolosuhteissa tai kasvojen rekonstruktiosta pommi-iskun jälkeen.

Osallistujat olivat pääsääntöisesti libanonilaisia ja länsimaalaisia, mutta myös Syyriasta oli tullut luennoitsijoita kertomaan maan tilanteesta. Itse kuuntelin syyrialaisen onkologin esitelmää syövän hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Olen väitöskirjaani varten haastatellut Pohjois-Syyriassa työskenteleviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka ovat olleet huolissaan sairaanhoidon hyvin heikosta tilasta ja siviilien kärsimyksestä. Tämä Damaskoksen valtiollisessa sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri jakoi oppositioalueilla olevien kollegoidensa huolen. Hän valotti terveydenhuollon epätoivoista tilannetta syöpähoitojen näkökulmasta. Syöpä, kuten muutkin krooniset sairaudet, jäävät usein huomiotta henkeä uhkaavien traumaperäisten vammojen viedessä kaiken huomion ja resurssit. Syöpäpotilaat kuolevat hoidon puutteeseen, koska hoito joudutaan usein keskeyttämään, käytössä ei ole toimivia laitteita, sähkön saanti vaihtelee ja potilaiden pääsy sairaaloihin saattaa olla mahdotonta taisteluiden vuoksi. Lisäksi erikoisosaaminen puuttuu, sillä joissakin kaupungeissa ei ole enää lainkaan onkologeja. Luennoitsija kertoi omakohtaisen kokemuksen läheisen kollegansa menehtymisestä syöpään. Kollega oli joutunut lopettamaan rintasyövän seurannan ja hoidon, sillä se olisi vaatinut säännöllistä matkustamista sairaalaan. Matkustaminen taas olisi ollut liian vaarallista jatkuvien taisteluiden vuoksi. Kollega menehtyi kaksi viikkoa ennen konferenssimme alkua.

Libanonin terveydenhuolto ratkeamispisteessä

Syyrian konflikti ja siitä seurannut pakolaisuus ovat vaikuttaneet Libanonin terveydenhuollon toimivuuteen ja saatavuuteen. Jo ennen vuotta 2011 maan terveydenhuolto oli vakavissa ongelmissa. Se on hajanaista ja pitkälti yksityistettyä. Julkista terveydenhuoltoa ovat paikkaamassa erilaiset uskonnolliset ryhmät ja poliittiset puolueet. Itse en pidä hyvänä käytäntönä toimintamallia, jossa uskontoon ja mielipiteeseen perustuvat organisaatiot ottavat valtion roolia terveydenhuoltopalveluiden tuottamisessa. Tämä uhkaa väestön yhdenvertaisen hoitoonpääsyn periaatetta. Pahimmillaan tilanne kärjistää eri ryhmittymien välistä kuilua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Epävakaa poliittinen ympäristö taas vaikeuttaa terveydenhuollon toimivuutta ja yhteneväisyyttä.

Nyt maan terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Libanonilaiset ammattilaiset vaikuttivat kokevan suurta ahdinkoa tilanteesta, jossa he eivät kykene riittävästi auttamaan pakolaisia. Tämä tuli ilmi raskaana olevia syyrialaisia naisia käsittelevällä luennolla. Julkisella sektorilla naiset eivät ole minkäänlaisessa seurannassa ennen synnytystä, vaikka joukossa on paljon riskiraskauksia. Konfliktiolosuhteet lisäävät ongelmia raskauden kulussa. Eri järjestöt pyrkivät tarjoamaan naisille apua, mutta ne työskentelevät aivan äärirajoilla. Toiminta on kokonaan ulkoisen rahoituksen varassa, eikä Libanonin valtio tue järjestöjä lainkaan.  Myös syöpäpotilaille on hyvin niukasti hoitoa tarjolla. Tilanne on katastrofaalinen. Kuten yksi luennoitsijoista totesi, “Health care in Lebanon is not prepared for this kind of magnitude of crisis, not in national level nor even on international level. We are at the eye of the storm.” Libanonissa olevien pakolaisten lisäksi maassa on myös omia köyhyysrajan alapuolella eläviä kansalaisia, ja heidän mahdollisuutensa saada hoitoa ovat taloudellisista syistä johtuen myös heikot – terveydenhuoltohan toimii pitkälti kalliin yksityissektorin varassa. Tämä valitettava tosiaasia tuntuu ajoin jäävän pakolaiskeskustelun taakse.

Terveitä ensiaskeleita

Vaikeista ja vakavista aiheista huolimatta tunnelma konferenssissa oli erinomainen. Merkille pantavaa oli poliittisen ilmapiirin puuttuminen siitäkin huolimatta, että osanottajissa oli taatusti monen eri näkemyksen ja osapuolen edustajia. Yhdelläkään luennolla ei yleisön joukosta kuulunut voimakasta vasta-argumentointia – vaikka Lähi-idän tutkijana olisin odottanut juuri tätä. Konferenssissa ei pohdittu, ”kuka teki ja miksi”, vaan paino oli pikemminkin siinä, mitä nyt ja tulevaisuudessa pitää tehdä, jotta siviilien kuolleisuus vähenisi ja heidän elämänlaatuaan voitaisiin parantaa konfliktiolosuhteissa. Tämä poliittinen korrektius sai minut tuntemaan, etteivät libanonilaiset asiantuntijat tahtoneet, tai uskaltaneet, tuoda esille omia kokemuksiaan vaikeista ajankohtaisista asioista, kuten pommi-iskujen uhrien ja tilanteiden hoitamisesta, vaikka näitä tilanteita on maassa ollut valitettavan usein.

Vaikka esitykset olivat hyvin lyhyitä ja vain pintaa raapaisevia, konferenssin järjestäminen osoittaa, että konfliktialueiden terveydenhuoltoon ja siviiliväestön kärsimykseen on vihdoinkin alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Positiivista oli myös se, että lääketiede ymmärrettiin konferenssissa laajasti. Se ei rajoittunut ainoastaan yksilöiden fyysisten vammojen hoitamiseen, vaan se nähtiin laajana, yhteiskunnan huomioon ottavana kokonaisuutena. Toimivan, laadukkaan ja tasapuolisen terveydenhuollon tarjoaminen on jo itsessään haastava tehtävä. Kun tähän yhdistetään aseellinen konflikti, jossa koko siviili-infrastruktuuri on romahtamassa tai jo tuhoutunut, haaste vaikuttaa mahdottomalta. Ongelmaa on lähestyttävä monitieteellisellä osaamisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä, joiden suhteen konferenssi oli erinomainen avaus. Toivottavasti sen neljä päivää synnyttävät ratkaisuja, tuloksia ja lisääntynyttä kiinnostusta akuuttiia, koko Lähi-itään vaikuttavaa ja inhimillistä kärsimystä tuottavaan ongelmaa kohtaan.

Agneta Kallström, 22 kesäkuuta 2017

Beirut, Libanon, pakolaiset, terveydenhuolto, tutkimus

---