Jesidien luona kylässä Lalishissa

 

Julkisuuteen viime viikkoina noussut jesidien (yezidi) kohtalo ISISin käsissä huolestuttaa uutisia seuraavia suomalaisia, mutta kuinka moni tietää, keitä jesidit oikeastaan ovat? Sain tilaisuuden kurkistaa heidän elämäänsä tänä keväänä ennen tilanteen kärjistymistä.

FIMEn keväällä Irakin Kurdistanissa järjestämän Ancient Arbela: Pre-Islamic History of Erbil -konferenssin jälkeen muutamilla meistä järjestäjistä ja konferenssivieraista oli päivä vapaata, ja päätimme käyttää sen Irakin Kurdistaniin tutustumiseen. Vuokrasimme pari autoa kuskeineen ja lähdimme Erbilissä pitkään asuneen englantilaisen restaurointiarkkitehti David Michelmoren opastamina matkaan. Yksi retkemme kohteista oli jesidien pyhä temppeli Lalish. Odotin innolla käyntiä temppelissä ja jesidien tapaamista, sillä Turkin puolella Kurdistania sunnit ovat vainonneet epäjumalanpalvojina pidettyjä jesideitä niin ankarasti, että heitä on eri arvioiden mukaan maassa jäljellä enää parista sadasta pariin tuhanteen. En ollut koskaan tavannut yhtään heistä, ainakaan tietääkseni.

 

Lalishin temppelikylä sijaitsee ylöspäin kapenevassa laaksossa lähellä Mosulia ja muinaista Niniven kaupunkia Kurdistanin autonomisella alueella. Davidin pyynnöstä riisuimme kenkämme ja jätimme ne autoon ennen kuin menimme temppelin alueelle, osa ryhmästämme sukkasiltaan, minä paljain jaloin. Meitä lupautui opastamaan paikallinen opettaja, joka oli ottanut tehtäväkseen jesidien maineen parantamisen. Hän mm. opasti vieraita temppelissä ja oikoi pahimpia jesidejä koskevia väärinkäsityksiä internetissä. Ikävä kyllä en muista hänen www-sivunsa osoitetta. Erityisen närkästynyt oppaamme oli sitkeästä huhusta, jonka mukaan jesidit eivät peseydy. Me vakuutimme hänelle, että emme olleet kuulleet moista huhua. Emme lisänneet, että Euroopassa kovin moni ei vielä tuolloin ollut kuullut jesideistä mitään muutakaan.

 

Kovin syvällistä ymmärrystä jesidien uskonnosta en kierroksellamme saanut, ennemminkin opin joukon irrallisia sääntöjä ja yksityiskohtia rituaaleista: temppelin elämä pyörii neljän vuosittaisen juhlan ympärillä, vartioivan perheen vanhin poika sytyttää joka ilta 365 öljylyhtyä, ja öljylyhtyjen noen mustaamat kolot ovat jollain tavalla pyhiä – näimme nuoren naisen kiertävän temppeliä ja suutelevan niitä. Luonnollisesti uskovaiset lahjoittavat vuosittain temppelille oliiveja ja oliiviöljyä. Aiemmin öljy tehtiin itse temppelin valtavassa puristimessa ja säilöttiin saviruukkuihin, nyt temppelin nurkissa näkyi röykkiöittäin myös kaupan ruokaöljypulloja.

Temppelisolan puita saa kaataa vain kolmena päivänä vuodessa. Temppelialueelle ei saa tulla kengät jalassa, mutta sukat ovat OK. Kynnyksille EI saa astua. Keskiviikko on pyhä päivä, jolloin uskovaisten kuuluu vierailla temppelissä. Me tosin olimme siellä perjantaina, samoin kuin suuri joukko yhteisön jäseniä, sillä muslimimaassa harva voi pitää vapaata keskiviikkona. Hyvän tekeminen ja hyvän toivominen sekä tässä yhteydessä eriväristen huivien solmiminen temppelin pylväisiin ja solmujen avaaminen tuntuivat myös olevan uskonnollisesti arvokkaita tekoja.

Jesidiksi ei voi kääntyä, joten uskonnollisten dogmien opettaminen ei näyttänyt olevan oppaamme keskeisin tavoite. Koska pääsimme varsinaiseen temppelirakennukseen vierailulle vasta päivän seremonioiden jälkeen, emme myöskään nähneet uskonnollisia menoja käytännössä. Ulkopuolisesta jesidien pyhäpäivän näytti täyttävän moninaisten piknik-eväiden nauttiminen kauniisti pukeutuneena, rento yhdessäolo ja lasten leikit. Lapsia oli paljon, he olivat kauniita ja saivat vapaasti leikkiä autottomalla ja turvallisella temppelialueella. Me turistit herätimme suurta kiinnostusta: lapset ja osa nuorista aikuisistakin hakeutuivat kuvattaviksi ja kuviin kanssamme, ja kaikenikäiset kielitaitoiset alakoululaisista professoreihin tulivat juttelemaan kanssamme. Meitä pyydettiin liittymään piknik-seurueihin ja itse temppelin sheikki otti meidät vastaan ja tarjosi meille aterian. Hän osasi englantia!

 

Toki opimme vierailullamme muutakin isännistämme. Jesidit ovat kurmancin kielisiä (kurmandzi tai kurmanci on yksi kurdikielistä; suurin osa Irakin kurdeista puhuu sorania ja suurin osa Turkin kurdeista kurmandzia), heitä oli Saddamin Irakissa parhaimmillaan n. 700 000, mutta sittemmin kohtelu oli huonontunut ja maastamuutto lisääntynyt. Varsinaisista vainoista oppaamme ei puhunut, mutta oli ilmeistä, että suhteet muihin väestöryhmiin eivät olleet ongelmattomat. Oppaamme ei ollut aivan varma siitä, kuinka paljon Irakissa nykyään on jesidejä. Jesidit jakautuvat kolmeen ryhmään ja avioliitot ryhmien välillä, saati sitten ulkopuolisten kanssa, eivät ole sallittuja.

Tilanne kauniissa Irakin Kurdistanissa on muuttunut radikaalisti sitten huhtikuun. Tuskin kukaan lähtisi enää huvin vuoksi autoilemaan Erbilin ja Mosulin väliin, ja jos lähtisi, hän kohtaisi siellä rennon piknikin sijaan henkensä edestä paenneita, vuorilla nälkiintyviä ihmisiä. Myös länsimaailma on viimein herännyt huomaamaan jesidit ja heidän hätänsä. Toisaalta Suomen uutisoinnin yhteydessä on kerrottu itse jesideistä vain vähän, koska he ovat olleet täällä tuntematon vähemmistö.

 

Jesidien uskonnosta ja identiteetistä

Turkin etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä käsittelevässä klassikkoteoksessa Ethnic groups in the Republic of Turkey on muutama sivu myös jesideistä. Kirjoittaja Peter Andrews toteaa, että jesidismi on synkreettinen uskonto, jonka alkuperä on todennäköisesti Islamin alkuvuosikymmenien Khawarij-skismassa. Siinä on samoja piirteitä kuin alevismissa (Turkki) ja nusayri-uskonnossa (myös alaviitti; Turkki ja Syyria). Tästä arvioidusta islamilaisesta alkuperästä huolimatta jesidit eivät itse katso olevansa muslimeja, eivätkä muslimit pidä heitä sellaisina. Jesidismissä on myös elementtejä juutalaisuudesta, kristillisyydestä ja esi-islamilaisista pakanauskonnoista.

 

Uskonto muodostaa jesidien identiteetin perustan, ja kurdilaisuus on toissijaista. Ryhmä on säilynyt, sillä se noudattaa tiukkaa endogaamisuutta. Muslimit eivät pidä jesideitä ”kirjan kansana” (kuten esim. kristittyjä ja juutalaisia), ja heitä onkin vainottu useaan otteeseen niin paikallisten sunnikurdien kuin aikoinaan osmanivaltion taholta. Heillä on stratifioitu uskonnollinen hierarkia, jota johtaa perinnöllinen sheikki, jonka alapuolella taas on seitsemän alueellista sheikkiä ja joukko muita uskonnollisia toimijoita. Kaikkien jesidien tulisi vierailla sheikki Adin haudalla Lalishissa saamassa kaste ja sen jälkeen kerran vuodessa. Yhteisö on tiukasti yhteen nivottu, ja yhteydenpitoa muslimeihin rajoitetaan. Jesidit katsovat polveutuvansa Aatamista mutta eivät Eevasta. (Andrews, Peter. 1989. Ethnic groups in the Republic of Turkey, [=Beihefte zum Tübinger Atlas des Vorderen Orients, Reihe B, Nr.60]. Wiesbaden: Dr. Ludwich Reichert, s. 116-120.)

Jos tiedät asiantuntevia, kattavia artikkeleita jesideistä, minulle ja muille kiinnostuneille voi vinkata niitä vaikka FIMEn Facebook-sivun kautta.

Anu Leinonen, 2 syyskuuta 2014

---