Fennougristi arabiaa oppimassa
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori
Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.
Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.
Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.
Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.
Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.
Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.
Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä. Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.
Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.
Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.
Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.
Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.
Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä. Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.
Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).
Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.
Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.
Kirjoittaja
Santeri Junttila
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Droonien surinaa, evakuointi-ilmoituksia ja sotasensuuria