Armenialaiset Libanonissa
”Isoisäni Hagop syntyi helmikuussa 1915 Adanassa, nykyisen Turkin alueella. Kaksi kuukautta myöhemmin armenialaisten kansanmurha alkoi, ja perhe joutui pakenemaan Syyriaan.
Tämä oli toinen kerta, kun Hagopin isä Krikor joutui jättämään kotinsa, sillä ensimmäisen kerran armenialaiset joutuivat laajamittaisen vainon kohteeksi Adanassa jo joitakin vuosia aiemmin. Isoisäni isoisällä Melkonilla oli mylly, jossa hän työskenteli joka päivä koiransa seuranaan. Yhtenä päivänä koira tuli kotiin yksin, kantaen mukanaan ihmisen jalkaa ja hampaita. Perhe tiesi heti, että Melkon oli kuollut. He menivät myllylle, josta löysivät Melkonin ruumiin, ja katkaistun pään lepäämästä kynnyksellä.
Perhe pakeni Adanasta ja piiloutui muiden armenialaisten kanssa kristittyjen asuttamassa kylässä sijainneeseen amerikkalaiseen kouluun. Siellä ollessaan Krikor tapasi tulevan vaimonsa. Kun tilanne sitten rauhoittui, Krikor perheineen saattoi palata kotiinsa.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan Krikor palveli osmaniarmeijassa. Tapana oli, että armenialaisille ei annettu aseita, mutta heidät laitettiin siitä huolimatta eturintamaan taistelemaan. Kerran sotilasparaatissa vaunuja vetäneet kahdeksan härkää kaatuivat mutaan. Suuren maatilan omistajana Krikor oli tottunut eläintenkäsittelijä ja lähestyi komentajaa sanoen, että voisi pelastaa ahdinkoon joutuneet eläimet. Komentaja antoi Krikorin yrittää todeten, että jos hän epäonnistuisi, menettäisi hän päänsä. Krikor onnistui saamaan eläimet pystyyn ja vaunut taas kulkemaan, mistä kiitollisena armeijan komentaja Djemal Pasha kutsui hänet luokseen. Pasha kysyi Krikorin nimeä ja sen kuultuaan totesi, että jollei Krikor olisi ollut armenialainen, hän olisi tehnyt tästä kenraalin. Pasha kuitenkin antoi Krikorille paperin, joka suojasi tämän maiden omistuksen.
Huhtikuun 24. päivä 1915 suuri joukko armenialaisia johtajia ja älykköjä tapettiin. Djemal Pashalta saadun dokumentin turvin Krikor onnistui pelastamaan perheensä, pienen Hagop-pojan mukaan lukien, ja viemään heidät turvaan Aleppoon. Siellä he olivat kaksi vuotta, ensimmäisen maailmansodan loppumiseen saakka.
Heti sodan jälkeen Adanan alueella oli ranskalaisia joukkoja järjestystä pitämässä.1920-luvun alussa ranskalaiset kuitenkin vetäytyivät alueelta, ja tilanne muuttui armenialaisten kannalta uudestaan vaaralliseksi. Jo kolmannen kerran Krikor joutui lähtemään Adanasta, tällä kertaa pysyvästi. Djemal Pashan allekirjoittama paperi tuli taas Krikorin avuksi ja hän onnistui tuomaan perheensä Beirutiin. Mukaansa perhe sai vain kultarahat, joita Krikorin vaimo ompeli nappeina jokaisen lapsen takkiin seitsemän kappaletta. Loput rahat jäivät piiloon perheen puutarhaan. Beirutissa Krikor elätti perheensä kivenhakkaajana.
Isoisäni Hagop, joka pakeni armenialaisten kansanmurhaa kahden kuukauden iässä, ja eli lapsena köyhänä pakolaisena Beirutissa, on nyt satavuotias ja elää yhä.”
Karina Melkonian, 23, Beirut
Tänä keväänä armenialaiset ovat olleet näkyvästi esillä maailman medioissa, kun osmanihallinnon toimeenpaneman armenialaisten kansanmurhan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta. Kansanmurha, jonka tapahtumisen osmani-imperiumin perillinen Turkki edelleen kieltää, ja jonka kieltämisen puolestaan esimerkiksi Sveitsi ja Kreikka ovat kieltäneet, johti jopa puolentoista miljoonan armenialaisen kuolemaan. Lisäksi sadat tuhannet joutuivat jättämään kotinsa. Näistä pakolaisista noin 50 000 päätyi nykyisen Libanonin alueelle. Suurin osa Libanonissa tänä päivänä asuvista armenialaisista onkin Karinan tavoin näiden kansanmurhaa paenneiden pakolaisten jälkeläisiä.
Väestötilastojen puuttuessa armenialaistaustaisten libanonilaisten todellista tarkkaa määrää on mahdotonta tietää, mutta arviot vaihtelevat 70 000:sta aina päälle 200 000:een. Libanonin sisällissodan aikana merkittävä määrä armenialaisia muutti edelleen Libanonista muihin maihin, joten todennäköisesti nykyinen luku jää reilusti alle korkeimpien arvioiden. Armenialaisväestön osuus parlamentin edustajanpaikoista on kuitenkin linjassa korkeampien arvioiden kanssa, sillä heille on varattu yhteensä kuusi paikkaa parlamentin kaikkiaan 128 paikasta. Tähän sisältyvät niin armenialaiskatolisten kuin -ortodoksienkin paikat, minkä lisäksi pieni joukko armenialaisväestöstä on uskonnoltaan protestantteja. Maailmanlaajuisen armenialaisdiasporan sisällä Libanonin armenialaisyhteisö sijoittuu suurimpien joukkoon, Venäjän, Yhdysvaltojen, Ranskan, Ukrainan sekä nykyistä Armenian valtiota ympäröivien maiden jälkeen.
Huolimatta siitä, että armenialaiset siis muodostavat vain muutaman prosentin Libanonin väestöstä, ei armenialaisten läsnäoloa etenkään tietyissä osissa Beirutia voi olla huomaamatta. Armenialaiset kirkot tunnistaa helposti teräväkärkisistä kupoleistaan, ja mikäli kadun varressa olevan liikkeen yläpuolella lukeva nimi päättyy ”-ian”, voi melko varmasti päätellä kyseisen yrityksen kuuluvan armenialaistaustaiselle suvulle. Tästä vihjeestä Beirutin itäosassa sijaitsevan Mar Mikhaelin kaupunginosan arvaa perinteisesti armenialaisten asuttamaksi jo varsin lyhyellä kävelyllä alueen pääkadulla, joka on nimeltäänkin Armeniankatu. Sivukaduille poiketessaan voi myös helposti todeta, ettei kansanmurhan muisto ole haihtunut nykypäivän Libanonin armenialaisten mielistä, sillä seinistä voi löytää Turkkiin ja sen nykyiseen presidenttiin vähemmän myötämielisesti suhtautuvia graffititekstejä. Libanonin suurin armenialaiskeskittymä puolestaan on heti Mar Mikhaelin itäpuolella sijaitseva Bourj Hammoud, jossa katukuvaa värittävät niin Armenian liput kuin suuret kansanmurhan vuosipäivää julistavat banderollitkin.
Libanonin armenialaiset ovat ylpeitä identiteetistään ja useimmat puhuvat edelleen armeniaa kotipiirissään. Beirutissa sijaitsevan Haigazian-yliopiston, jonka taustalla on Libanonin armenialais-evankelistinen yhteisö, oppiainevalikoimaan kuuluu armenian kieleen, kulttuuriin ja historiaan keskittyvä kokonaisuus, jossa voi suorittaa kandidaattitason tutkinnon.
Kysymys Libanonin armenialaisten kansallisesta identiteetistä ei kuitenkaan ole yksioikoinen. Beirutiin lapsena pakolaisena saapuneen Hagopin pojantytär Karina kertoo minulle ylpeänä sukunsa tarinan mutta toteaa myöhemmin, ettei itsen määrittely aina ole helppoa. Toisinaan hän tuntee itsensä enemmän libanonilaiseksi, toisinaan taas armenialaiseksi.
”Olen tajunnut olevani maailmankansalainen ja kantavani mukanani kaikkea sitä kärsimystä ja tuskaa, jota isoisovanhempani kokivat. Olen heille paljosta velkaa. Minun tulisi aina näyttää toisille myönteinen kuva armenialaisista olemalla kunnollinen ja työteliäs ihminen. Uskon edustavani alkuperäistä kotimaatani ja olevani velvollinen kasvattamaan tietoisuutta kertomalla historiastani kaikille, jotka tapaan. Mutta toisaalta olen opiskellut ja kasvanut Libanonissa. Libanon on antanut minulle niin paljon, ja olen aina kiitollinen ja ylpeä maastani. Joten kun joku kysyy, mistä olen, vastaan olevani libanonilainen armenialaisella syntyperällä.”
Kirjoittaja
Anni Harmaala
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Droonien surinaa, evakuointi-ilmoituksia ja sotasensuuria