leipäjono Turkissa.

Turkki, Venäjä, Ukraina ja leivän hinta

Turkkia on moitittu ylenmääräisestä varovaisuudesta sen Venäjän ja Ukrainan sotaan liittyvissä kommenteissa ja toimissa. Turkin haluttomuus sekaantua asiaan, tuomita Venäjä jyrkkäsanaisesti ja liittyä pakoterintamaan on kuitenkin ymmärrettävää, sillä vakavien talousongelmien kanssa painiva Turkki on monin tavoin riippuvainen Venäjästä. Turkki tuo tarvitsemastaan maakaasusta 40 % Venäjältä samoin kuin 25 % käyttämästään öljystä. Edes rakenteilla oleva Akkuyunlun ydinvoimala ei helpota tilannetta, sillä sitä rakentaa venäläinen Rosatom. Energian ja S-400 ohjustorjuntajärjestelmän oston tuoman riippuvaisuuden varjoon jää usein ruoka, vaikka Turkin tuontivehnästä peräti 70 % on peräisin Venäjältä.   

Kaikki Turkissa vierailleet tietävät miten herkullista ja monipuolista turkkilainen ruoka on. Paikallisesta basaarista saa uskomattoman ihania kauden kasviksia, hedelmiä ja pähkinöitä. Tuontitavaraa näkyy vain vähän ja se tuppaa olemaan kalliin puoleista. Ei siis ole yllättävä tieto, että Turkki on yksi maailman suurimmista ruuan tuottajista. Se tuottaa ja vie muun muassa hasselpähkinöitä, kastanjoita, aprikooseja, kirsikoita, viikunoita, oliiveja, teetä, tupakkaa, kotimaisesta puuvillasta tehtyjä tuotteita ja villaa.  

Yllättävää voi sitä vastoin olla, että vaikka Turkki on maailman 11. suurin vehnän tuottaja, se on nykyään myös maailman kolmanneksi suurin vehnän ostaja, joka tuo merkittävän osan käyttämästään viljasta ja joistain muistakin perustuotteista ulkomailta. Tilannetta selittää osin Turkin oman tuotannon väheneminen: vielä vuonna 2016 Turkissa tuotettiin 22,6 miljoonaa tonnia vehnää, mutta vuonna 2021 tuotto oli pudonnut 19 miljoonaan tonniin. Samaan aikaan tuonti nousi 4,1 miljoonasta tonnista peräti 10,8 miljoonaan tonniin. 

Erityisen nopeaa pudotus oli viime vuonna, jolloin Turkissa tuotettiin ruista, ohraa ja punaisia linssejä peräti 30 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna ja vehnänkin tuotanto laski 14 prosenttia. Kotimaista tuotantoa on siis korvattu yhä enemmän tuonnilla, erityisesti Venäjältä, josta Turkki toi vuonna 2021 erilaisia maataloustuotteita, vehnän lisäksi ohraa, auringonkukkaöljyä, soijaa ja maissia yhteensä 4,4 miljardilla dollarilla (toisessa lähteessä tuonnin arvoksi vuonna 2020 sanottiin 2,3 miljardia). Vienti Turkkiin muodosti peräti 12 % koko Venäjän maatalousviennistä. Kaikkiin EU-maihin yhteensä meni viennistä vain 13 %. Viime vuonna Turkin tuontivehnästä 70 % tuli Venäjältä ja 15 % Ukrainasta (DW).  

Turkkilainen ruokakulttuuri perustuu toki pitkälti vehnäleipään ja erilaisiin taikinapohjaisiin herkkuihin, mutta maa ei sentään tarvitse 30 miljoonaa tonnia vehnää oman väestönsä leipään: sitä tarvitaan paljon myös eläinten rehuksi ja erilaisten viljasta tehtyjen tuotteiden vientiin. Euroopan maihin verrattuna Turkissa syödään edelleen suhteellisen vähän lihaa. Löytämäni arviot kulutuksesta per henki vaihtelivat suuresti, mutta ilmeisesti kaikenlaista lihaa syödään vuodessa yhteensä 39 kiloa per henki (2018), josta suurin osa on broileria. Nautaa tästä on vain pieni osa (7–13 kg), lammasta jokunen kilo ja sikaa ei lainkaan.  

Turkki on myös merkittävä jauhojen, makaronien, erilaisten leipomotuotteiden ja murojen viejä. Maan viljapula muuttui jo syksyllä 2021 niin akuutiksi, että viljanjyvien tuontitullit poistettiin väliaikaisesti kokonaan. Turkki tarvitsee elintarvikeviennin tuoman valuutan ja työpaikat, joten viljatuotteiden viennistä ei oikein voida luopua.  

Miksi Turkin oma ruuantuotanto on vähentynyt?  

Turkkia hallitsevaa Oikeus- ja kehityspuoluetta (AKP) ankarasti kritisoiva Turkin Fox TV syyttää maataloustuotannon laskusta AKP:n epäonnistunutta maatalouspolitiikkaa. Viime vuoden lopulla Fox TV kertoi, että lannoitteen hinta oli noussut vuonna 2021 peräti 285 %, mutta lannoitteen ostamiseen tarkoitettua maataloustukea korotettiin vain 25 %. Polttoainetuki puolestaan nousi 15 prosenttia, kun polttoaineen hinta nousi 30. Tukien ongelmana on myös se, että ne maksetaan viljelijöille pahasti jälkijunassa. Erään toisen lähteen mukaan lannoitteiden hinta on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana peräti 1345 prosenttia. Lannoitteet tai ainakin niiden raaka-aineet ovat pitkälti tuontitavaraa, ja lannoitteiden tuottaminen vie runsaasti energiaa, jonka hinta on kallistunut rajusti viimeisen vuoden aikana. Tuontitavaran hintoja nostaa myös Turkin liiran arvon suoranainen romahtaminen viimeisen neljän vuoden aikana. 

Foxia puolueettomammat tahot korostavat ilmastonmuutoksen vaikutusta ja osin siitä johtuvaa kuivuutta. Viime kesä oli monessa osassa Turkkia ennätyksellisen kuuma ja kuiva ja tullaan muistamaan kymmenistä tuhoisista metsäpaloista. Vehnäkilon tuottaminen vie 1500 litraa vettä, ja Turkin maatalouden tärkeimmän vientituotteen, hasselpähkinäkilon tuottaminen vaatii 9800 litraa. Turkin tekstiilituotannon kannalta tärkeä puuvilla vaatii vielä hasselpähkinääkin enemmän vettä. Sateiden jäädessä vähäiseksi sato kärsii, vaikka pohjavettä ja järvien vettä on pumpattu kestämättömän paljon tärkeiden rahakasvien kasteluun. 

Turkkilaiset maatilat ovat enimmäkseen pieniä – kaksi kolmasosaa tiloista on alle 5 hehtaarin kokoisia – joten niiden on vaikea varautua tuotannon vaatimien tarvikkeiden hinnannousuun tai sään ääri-ilmiöihin. Maatalous on myös hyvin työvoimaintensiivistä: vaikka se muodostaa vain 8 % bruttokansantuotteesta, se työllistää yhä 25 % työvoimasta.   

Olipa syy sitten maatalouspolitiikan ongelmat tai ilmastonmuutos, ainakin Fox-TV:n mukaan AKP:n 18-vuotisella valtakaudella puolet Turkin viljelijöistä on lyönyt hanskat tiskiin, ja Bulgarian kokoinen maa-ala on jäänyt kesannolle.  

Mitä jos leivän hinta nousee yli 5 liiraan? 

Turkissa saadaan suuri osa päivittäisistä kaloreista leivästä. Köyhän perheen kikhernepata tai linssikeitto syödään suuren leipämäärän kanssa. Leivän hinta on kuitenkin ollut nousussa, ja nykyään normaalihintainen 250 gramman leipä maksaa Istanbulissa 3,5 liiraa eli 21 senttiä ja samankokoinen Istanbulin kaupungin tuella tuotettu ”kansanleipä” 2 liiraa. Pahimmillaan kansanleivän myyntipisteissä on pitkiä jonoja, kun köyhät tai säästäväiset ihmiset käyvät hakemassa perheelleen päivittäiset leipäkassinsa. Ikävä kyllä myös monien muiden peruselintarvikkeiden hinnat ovat olleet nousussa, jopa Turkin melko epäluotettavan tilastokeskuksen antamien tietojen mukaan. Esimerkiksi ruokaöljyn hinta nousi viime vuonna 76 prosenttia, kikherneen 66 prosenttia ja linssien 61 prosenttia. Nämäkin hurjat lukemat ovat ilmeisen niin alakanttiin, että kriitikot haluaisivat tietää, missä tilastokeskuksen edustajat oikein käyvät ostoksilla. Heidän mielestään ruuan hinnat ovat nousseet vielä huomattavasti enemmän. 

Jo ennen sodan alkua veikkailtiin, että sodan vuoksi leivän hinta voisi nousta jopa yli viiden Turkin liiran. Tämä olisi raskas isku vähävaraisille turkkilaisille. Vuonna 2022 nelihenkisen perheen nälkärajaksi (huomioitu vain ruoka) on arvioitu 4 249,95 liiraa eli noin 260 euroa ja köyhyysrajaksi 13 843,50 liiraa kuukaudessa (huomioitu myös muut kulut). Yli kolmasosa työssäkäyvistä saa joko 4 253 liiran suuruista minimipalkkaa tai sen alle. Turkissa suurin osa naisista ei ole työelämässä, joten ammattiliittojen laskelmissa yhdellä palkalla pitäisi elättää myös vaimo ja 2 lasta, mikä nykyisellään tarkoittaa minimipalkalla sinnitteleville perheille elämää nälkärajalla. 

Moni turkkilainen siis kärsii ruuan hinnan rajusta noususta, mikä on jo syönyt presidentti Erdoğanin kannatusta. Ukrainan sodan vuoksi mekin Suomessa pohdimme viljan riittävyyttä ja ruokaturvallisuutta Euroopassa. Onko siis mikään ihme, jos tyhjyyttään kumisevan valtionkassan päällä istuva Erdoğan ei halua vaarantaa suhteita Venäjään, tuohon halvahkon leivän lähteeseen. Toisaalta Erdoğanin tekemisiä on vaikea ennustaa. Turkki on asettunut Venäjän vastaiselle puolelle alueellisissa sodissa sekä Syyriassa, Libyassa että Vuoristo-Karabakhin sodassa. 

Voiko Turkin varovaisuudesta olla hyötyä? 

Turkki on kutsunut Venäjän hyökkäystä sodaksi ja voi niin ollen Montreux’n sopimuksen perusteella rajoittaa Venäjän laivojen kulkua Bosporin salmesta. Se ei kuitenkaan ole sulkenut ilmatilaansa venäläisiltä koneilta tai asettanut Venäjälle pakotteita – eikä aio näitä tehdä jatkossakaan. Sen toiminta ei siis ole linjassa muiden NATO- tai EU-maiden kanssa, vaikka Turkki on ollut NATOn jäsen jo vuodesta 1952 ja teoriassa myös EU:n jäsenkandidaatti. Maan välit molempien kanssa ovat vähintäänkin viileät.  

Turkin ulkopolitiikka on viimeisten vuosien aikana ollut aggressiivista, pitkälti sotilaalliseen voimaan luottavaa ja jokseenkin ennalta-arvaamatonta. Erdoğan havittelee Turkille asemaa alueellisena suurmahtina ilman, että sen tarvitsee tukeutua ulkopuolisiin suurvaltoihin. Käytännössä se on kuitenkin joutunut tasapainottelemaan näiden välissä ja on etääntyessään USA:sta tiivistänyt yhteistyötään Venäjän kanssa, muun muassa hankkimalla Venäjältä S-400 ohjustentorjuntajärjestelmän.  

Vaikka Turkilla on tiiviit yhteydet Venäjään, sillä on ollut hyvät välit myös Ukrainaan. Turkki on hiljattain myynyt Ukrainalle Bayraktar TB2 -drooneja, joita on käytetty menestyksekkäästi sodassa Venäjää vastaan. Turkin lehdistön mukaan presidentti Zelenskyi on kiitellyt Erdoğanin tukea Ukrainalle.  

Turkki näyttää puolustavan varovaisuuttaan niin kommentoinnissa kuin toiminnassakin tarpeella säilyttää puheyhteys sodan molempiin osapuoliin. Turkki mitä ilmeisimmin havittelee asemaa rauhanvälittäjänä, ja ensimmäiset ministeritason tulitaukoneuvottelut, joskin tuloksettomat sellaiset, käytiin Turkin ulkoministerin isännöiminä Antalyassa. Olisiko aggressiivisena tunnetusta Erdoğanista ja Turkista Euroopan rauhantekijäksi? 


Lue lisää: Turkin taloudellisen ahdingon taustoja

Mikä Turkin taloudessa mättää?

Turkin talous- ja pakolaistilanne uhkaavat presidentti Erdoğanin valtaa



Anu Leinonen, 11 maaliskuuta 2022

, , ,




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.