Tom Kankkonen: Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa (Docendo: 2019)

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan aloitti valtakautensa poliittisen kriisin keskellä. Hänen AK-puolueensa tarjosi vaihtoehdon kansan silmissä korruptoituneille perinteisille puolueille. Kauden alku sujuikin uudistusten ja yhteiskunnan vapautumisen merkeissä. Suunta kuitenkin muuttui, mikä on johtanut autoritaarisen järjestelemän ja suoranaisen henkilökultin nousuun. Kankkosen teos Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa kuvaa hyvin sitä, miten tähän on tultu ja miltä asiat näyttävät presidentin oikkujen kohteeksi joutuneiden yksilöiden kohdalla. Kankkosen kokemus ja yhteydet Turkissa ja turkkilaisiin tarjoavat nautittavan katsauksen maahan suuren johtajansa varjossa.

Viime syksynä Suomessa julkaistiin kaksi ajankohtaista Turkkia käsittelevää teosta. Siinä missä Toni Alarannan Turkin historia: Atatürkistä Erdoğaniin on akateeminen katsaus Turkin tasavallan pian satavuotiseen historiaan ja etenkin sen suuriin linjoihin, Tom Kankkosen Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa keskittyy maan nykyisen presidentin Recep Tayyip Erdoğanin ja hänen luotsaamansa Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) valtakauteen. Kankkonen on seurannut Turkkia läheltä jo 1990-luvulta ja tuntee maan erittäin hyvin. Hänen teoksensa kuvaa Erdoğanin nousun valtaan ja itsevaltaiseksi johtajaksi, mutta myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut Turkin yhteiskunnan lisäksi yksittäisten ihmisten elämään ja arkeen.

Kirjan alussa tarjotaan katsaus Turkin historiaan, mikä palvelee etenkin niitä lukijoita, jotka eivät sitä entuudestaan tunne. Historiakatsaus on perusteltu sikälikin, että AKP ei noussut valtaan tyhjästä ja taustalla vaikutti kansan turhautuminen perinteisiin puolueisiin ja niiden toimintaan. AKP:n agenda oli alkuun uudistushenkinen ja puolue teki valtaan päästyään lukuisia uudistuksia, joita kansalaisyhteiskunnan toimijat olivat ajaneet edellisten hallitusten aikana. EU oli hyväksynyt Turkin jäsenehdokkaaksi jo vuonna 1999, eli ennen AKP:n perustamista, mutta vasta AKP:n tekemät uudistukset mahdollistivat jäsenyysneuvottelujen aloittamisen vuonna 2005.

Yksi AKP:n suurimmista uudistuksista oli demokraattiseen päätöksentekoon sekaantuneiden asevoimien siirtäminen siviilivallan alaisuuteen. Demokratian kannalta uudistus oli välttämätön, mutta samalla se poisti viimeisen esteen matkalla suuren johtajan, Erdoğanin, johtamaan järjestelmään ja demokratian rapautumiseen. AKP on ottanut haltuunsa niin median kuin oikeusjärjestelmän eikä armeijastakaan ole enää haastajaksi tilanteessa, jossa lähes koko hallinto on valjastettu palvelemaan yhtä puoluetta. Kankkonen kuvaa hyvin, miten AKP hyväksikäyttää valtaansa mm. valtio-omisteisten pankkien kautta, jotka jakavat avokätisesti yrityslainoja juuri AKP:n hallitsemissa kunnissa.

AKP:ssä yhdistyi alkuun monenlaisia poliittisia toimijoita. Vaikka Erdoğanin edustama turkkilainen poliittinen islam oli keskeisessä roolissa, mukana oli myös liberaaleja oikeistolaisia ja konservatiiveja sekä myös vähemmistöjen edustajia. Vuosien kuluessa näkökannat yhdenmukaistettiin ja erilaisille mielipiteille ei ollut enää sijaa. Kankkosen haastattelema entinen AKP:n kansanedustaja ja ulkopoliittinen neuvonantaja Suat Kınıklıoğlu kuvaa puolueen kehitystä seuraavasti: ”Tänään AKP ei ole enää puolue, joka kokoaa ihmisiä ajamaan yhteisiä tavoitteita. Se on muuttunut organisaatioksi, joka palvelee Erdoğania ja hänen perhettään”.

AKP:n nousu valtaan ja toimet hallitustaipaleensa alkuvuosina herättivät toiveita niissäkin, joilla oli epäilyksiä puolueen todellisista tavoitteista. Lopputulos on kuitenkin ollut pettymys: jo ennestään heikko media on alistettu AKP:n äänitorveksi, kansakunta on jakautuneempi kuin koskaan, korruptio rehottaa ja yhteiskunnassa vallitsee pelon ilmapiiri. Samalla Turkissa on henkilökultti, jota pönkitetään valtion resurssein. Toisaalta sitäkään ei voi kiistää, etteikö AKP:llä ja presidentti Erdoğanilla olisi yhä vahva kannatus – presidentillä jopa maansa rajojen ulkopuolella.

AKP:n nousun ja yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi kirjassa käsitellään tarkemmin mm. Turkin kurdikysymystä, Gülen-liikettä, maan ulkopolitiikkaa sekä 2016 alkanutta turkkilaisten uutta pakolaisaaltoa Eurooppaan.

Turkin kurdikysymys on paljon AKP:tä vanhempi ongelma, mutta väkivalta leimahti uudestaan vuonna 2015 tavalla, jota ei ole koettu sitten 1990-luvun. Alkuvuosina AKP teki uudistuksia, joista maan lukuisat vähemmistöt hyötyivät. Myös kurdien vapaudet ja oikeudet lisääntyivät, vaikka etenkin poliittinen järjestäytyminen kurdi-identiteetin ympärille ja itsehallinnon tavoittelu olivat yhä kiellettyjä. Konservatiivisen AKP:n kannatus kurdialueilla onkin yleisesti ollut korkeampi kuin muiden turkkilaisten yleispuolueiden. AKP jopa aloitti neuvottelut Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) kanssa, mutta neuvottelut kariutuivat viimeistään vuonna 2015, kun AKP koki tappion vaaleissa ja valitsi uudeksi strategiakseen turkkilaisnationalistien houkuttelemisen taakseen. Syyrian konflikti ja PKK:n aloittama aseellinen kansannousu Kaakkois-Turkin kaupungeissa tarjosivat AKP:lle syyn ryhtyä huomattaviin aseellisiin toimiin niin Turkissa kuin maan rajojen ulkopuolellakin. Kankkosen haastattelema toimittaja Ayşe Yıldırım tiivistää kurdikysymyksen merkityksen seuraavasti: ”Koska kurdikysymys on [Turkin] suurin ihmisoikeusongelma, se vaikuttaa kaikkeen muuhun”.

Viime vuosien näkyvin konflikti Turkissa on ollut AKP:n ja muslimisaarnaaja Fethullah Gülenin ja hänen johtamansa ns. Gülen-liikkeen välirikko, mikä on näkynyt myös meillä Suomessa, kun Turkista tulevien turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut voimakkaasti kesän 2016 jälkeen. Fethullah Gülen oli aiemmin välttänyt sitoutumista yhteen puolueeseen tai avointa osallistumista politiikkaan. AKP:n noustua valtaan Gülen-liikkeen jäseniä nousi parlamenttiin AKP:n riveistä. Samalla koulutukseen panostavan liikkeen jäsenet eri hallinnonaloilla tukivat AKP:n tavoitteita armeijan sulkemiseksi ulos politiikasta. Gülen-liikkeellä olikin ratkaiseva rooli armeijan johtoa vastaan avatuissa oikeudenkäynneissä. Kun asevoimat oli pantu ruotuunsa, Erdoğan ja Gülen menettivät yhteistyönsä perustan.

Joulukuussa 2013 syyttäjä ja poliisi iskivät korruptoitunutta eliittiä vastaan, ja pidätettyjen joukossa oli AKP:n johtoa ja heidän perheenjäseniään. Koska AKP:lla oli jo käsitys siitä, keitä Gülenin kannattajat olivat poliisissa ja oikeuslaitoksessa, se iski kovaa takaisin. Kaikki tutkinnassa mukana olleet poliisit ja syyttäjät olivat nyt lainsuojattomia, eivätkä toimet jääneet siihen. Seuraavaksi tulilinjalle joutuivat Gülen-liikkeen vaikutusvaltainen media, liikkeen ytimessä olevat koulut, kurssitoiminta ja asuntolat sekä taloudellisen selkänojan tarjonnut Asya-pankki. Jo ennen heinäkuussa 2016 tehtyä vallankaappausyritystä Gülen-liike oli julistettu terroristijärjestöksi ja siten laittomaksi. Kesästä 2016 lähtien kuka tahansa laillisesti Asya-pankin asiakkaana ollut saattoi joutua terrorismitutkinnan kohteeksi, ja pidätetyksi voi joutua senkin vuoksi, että joku perheenjäsen on joskus tukenut Gülen-liikettä. Liikkeen kanssa avoimesti yhteistyössä olleet ja lapsensa liikkeen kouluissa kasvattaneet Erdoğanin hallinnon jäsenet ovat kuitenkin välttäneet kaikki epäilyt.

Turkissa ei siis ole kyse pelkästään eri puolueiden tai kansanryhmien välisestä kiistasta. Kuten Kankkonen tuo hyvin esiin, nyky-Turkissa olet joko presidentin puolella tai häntä vastaan riippumatta siitä, mikä on äidinkielesi tai muu taustasi.

Erdoğanin nousu heijastelee kehityskulkuja myös muualla maailmassa. Turkin presidentin retoriikassa ja toimissa on paljon samaa kuin mitä on nähty Unkarissa, Venezuelassa tai Yhdysvalloissa. Populistinen johtaja voi hyökätä kriittistä mediaa vastaan, epäinhimillistää vastustajiaan, auttaa luokseen tulevaa köyhää kannattajaansa, ylläpitää valtaisaa korruptiota ja nepotismia sekä sanoa mitä vain (ts. puhua epätosia) ilman, että kannattajat kyseenalaistaisivat sitä.

Kirjan lopussa Kankkonen käsittelee erittäin tärkeää teemaa: Mitä Turkissa tapahtuu Erdoğanin jälkeen? Koska hallinto on niin vahvasti sidoksissa presidentin persoonaan, on aiheellista kysyä, miten se kestää suuren johtajan siirtymisen sivuun, olipa syynä sitten vaalitappio, vallankumous tai terveydelliset syyt. Turkin tilanne on jo nykyisellään haastava: Turkin talous on kriisissä ilman pandemiaakin, maa on osallisena Syyriassa ja Libyassa käytävissä sisällissodissa, se on sisäisesti hyvin jakautunut eikä maan oikeuslaitokseen enää luoteta. Vallanvaihdos voi olla niin uhka kuin mahdollisuus. Tämä epävarmuus näkyy myös kirjassa haastatellun kansanedustajan ja toimittajan Ahmet Şıkin kommenteissa: toisaalta hän on toiveikas sen suhteen, että AKP:n luoma hallinto voisi luhistua nopeasti, mutta toisaalta hän pitää mahdollisena vallanvaihdon johtavan verenvuodatukseen. Hän myös arvioi, että koulutus- ja oikeusjärjestelmän palauttaminen normaaliin voi viedä vuosikymmeniä.

Kirja on hyvää ja sujuvaa kieltä, mistä kiitokset kirjoittajalle ja kustannustoimittajalle. Ainoa seikka, mitä jäin pohtimaan, oli kirjassa valittu tapa kirjoittaa AKP:n nimi suomeksi Oikeus ja kehitys -puolue, mikä ei vastaa vakiintunutta kirjoitusasua (Oikeus- ja kehityspuolue). Sisällöllisesti olisin toivonut pakolaisten rinnalla maasta vapaaehtoisesti poistuneiden tarinoita. Turkki on viime vuosina kärsinyt huomattavasta aivovuodosta, kun monet koulutetut ovat vapaaehtoisesti lähteneet etsimään parempaa elämää maan rajojen ulkopuolelta. Samoin maan perinteisten valtakeskusten (Istanbul, Ankara, Diyarbakır) ulkopuolella tapahtuva kansalaistoiminta, kuten vaikkapa Mustanmeren alueella tapahtuva rakennustöiden ja kaivoshankkeiden vastustus, olisi ansainnut tilaa. Ymmärrän kyllä, että 200 sivuun on vaikea mahduttaa kaikkea, joten jostain on ollut pakko karsia.

Toimittajan työ on tuoda esiin haastateltavien ja asiantuntijoiden näkemyksiä, minkä Kankkonen on kirjassaan tehnyt erinomaisesti. Ottaen huomioon Kankkosen kokemuksen ja osaamisen olisin kuitenkin mielelläni kuullut vielä vahvemmin hänen oman äänensä ja tulkintojaan Turkin tilanteesta.

Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa on ajankohtainen kirja, jota on helppo suositella kaikille Turkista kiinnostuneille.

Artikkelikuva: Shutterstock/ymphotos

Lauri Tainio, 1 kesäkuuta 2020

Erdoğan, kirja-arvostelu, Turkki

---