Toivo hukkuu dystopiaan – tulevaisuusfiktiota islamista Euroopassa

Islam ja scifi, osa 5

Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin (2018) alkaa terrori-iskusta, joka kuitenkin epäonnistuu. Sen estää yksi tekijöistä, nuori nainen, joka väittää tulleensa 15 vuoden päästä tulevaisuudesta, jossa ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut dystopiaksi maahanmuuttajille ja heidän jälkeläisilleen. Aikuiset velvoitetaan allekirjoittamaan monikulttuurisuutta ehkäisevä kansalaissopimus, ja siitä kieltäytyvät tai sitä vastaan rikkovat tuomitaan keskitysleiriksi muuttuneeseen Kaningårdeniin. Ruotsista on tullut islamofobinen ja antisemitistinen yhteiskunta, ja keskitysleiriin joutuneita kidutetaan kuin Auschwitzissa ikään. Kansankoti näyttää ruman puolensa.

Synkät tulevaisuuden kuvat eli dystopiat ovat yhteiskuntakriittinen genre. Usein dystopiat ovat varoituksia siitä, millaiseksi maailma voi muuttua, jos emme nyt puutu johonkin oman aikamme epäkohtaan, oli se sitten ilmastonmuutos, somekulttuuri, ulkonäkönormit, epäeettinen tiede ja teknologia tai totalitarismin nousu. Samalla kun asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat koventuneet, ovat lisääntyneet myös aihetta kuvaavat dystopiat.

Pelko yhteiskunnan islamisoitumisesta

Useissa Euroopan maissa on julkaistu romaaneja, joissa yhteiskunta islamisoituu. Monet näistä sijoittuvat lähitulevaisuuteen, tunnetuimpana esimerkkinä ranskalaisen Michel Houellebecqin Alistuminen (Soumission, 2014/2015). Siinä islamistinen puolue voittaa Ranskan vuoden 2022 presidentinvaalit ja alkaa valtaan noustuaan edistää yhteiskunnan islamisoitumista.

Myös Suomessa on julkaistu kirjoja, joissa käydään taistelua Euroopasta islamia vastaan, kuten esimerkiksi Ilkka Remeksen Perikato (2018) ja Staffan Bruunin Ajatollah Veikko (1995).  Toisissa tarinoissa muslimit ovat miehittäneet Suomen, kuten Ilkka Kuuselan kirjassa Lintukoto 2030, eli Elias Kukkulan viimeiset päivät (2013) ja Ari Paulow’n teoksessa Khilafa! Valtakunta (2011).

Kritiikkiä jihadismia ja länsimaista tekopyhyyttä kohtaan

Nämä tulevaisuuskuvitelmat kertovat enemmän islamia kohtaan tunnetuista peloista kuin islamista itsestään. Kertomuksissa islam nimittäin näyttäytyy totalitaristisena, fundamentalistisena ja väkivaltaisena uskontona ja poliittisena ideologiana, joka tuhoaa ”eurooppalaisen sivistyksen”, jos sille annetaan siihen tilaisuus. Yhtäläisyyksiä löytyy myös islamilaista invaasiota käsitteleviin salaliittoteorioihin. Maahanmuuttajat nähdään kolonialisteina, jotka tuovat mukanaan kaiken vieraan ja ujuttavat sen sisään yhteiskuntaan lähes huomaamattomasti.

”He hukkuvat äitiensä kyyneliin” edustaa näiden dystopiakuvitelmien toista puolta. Siinä dystooppinen tulevaisuus ei johdu niinkään islamin mukanaan tuomasta uhasta, vaan tämän hypoteettisen uhan pelosta. Vaihtoehtoisessa aikalinjassa sananvapautta vastaan kohdistettu terroriteko onnistuu ja sen seurauksena ruotsalaisen yhteiskunnan asenteet koventuvat ja lait kiristyvät: monikulttuurisuudesta ja erityisesti islamista tulee vihollinen, joka täytyy tukahduttaa.

Anyurun kirjan voi nähdä kritiikkinä yhtä lailla jihadismia kuin länsimaista tekopyhyyttäkin kohtaan: esimerkiksi nähdäänkö siviileihin kohdistetut lennokki-iskut terroritekoina vai ei. Kirjan nimellä viitataan nuoriin, jotka liittyvät terrorijärjestöihin ja samalla tuottavat vanhemmilleen surua. Kaiken pohjana on kuitenkin pelko – se ja sen vastareaktiot saavat aikaan dystooppisen tulevaisuuden.

Vastareaktio koventuville asenteille

Muslimi-invaasioista ja Euroopan maiden islamisoitumisesta kertovat tarinat ovat varoituskertomuksia siitä, millaiseksi maailma voi muuttua, jos eurooppalaiset eivät ole varuillaan. Näiden tarinoiden suhtautuminen islamia ja monikulttuurisuutta kohtaan on yleensä lähtökohtaisesti negatiivinen: islam on vieras, toinen ja ei kuulu länsimaihin. Varoituskertomuksina niiden tarkoitus on herätellä lukijaa.

Maahanmuuttajien syrjintää ja islamofobiaa käsittelevät dystopiat voidaan nähdä vastareaktioina koventuville asenteille. He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa pohditaan, onko Ruotsissa paikkaa maahanmuuttajille tulevaisuudessa. Dystopiana romaanin maailman kuvaus on viety äärimmilleen, mutta pohjimmiltaan se kuvaa hyvin samanlaisia haasteita, joita Ruotsissa ja Suomessa on. Teoksessa näkyvät maahanmuuttajataustaisten lasten eriarvoisuus ja vaikeus päästä osaksi yhteiskuntaa, uusnatsien ja äärioikeiston uhka ja siltä silmänsä sulkevat tavalliset ihmiset, kiristyvät asenteet ja pelko.

”He hukkuvat äitiensä kyyneliin” on myös varoituskertomus. Islamin sijaan varoituksen kohteena ovat kuitenkin ne seuraukset, joita kiristyvillä asenteilla on. Kyse on noidankehästä, jossa pelko ruokkii vihaa ja viha lisää pelkoa. Vaikka romaanin tulevaisuuden maailmassa viha nielee kaiken ja tekee lopun kaikesta, nykyhetken maailmassa meillä on vielä toivoa.

Kamppailua fiktion ”totuudenmukaisuudesta”

Tätä blogikirjoitusta varten tutkin maahanmuuttokriittisen Hommaforumin keskusteluketjuja tekemällä hakuja edellä mainittujen kirjojen nimillä. Koska teokset kuvaavat maailmaa sellaisesta näkökulmasta, joka saattaisi olla kiinnostava maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvan henkilön silmin, halusin nähdä, miten teokset on vastaanotettu.

Michel Houellebecqin Alistuminen nähtiin keskusteluissa realistisena kuvauksena mahdollisesta tulevaisuudesta, jopa profeetallisena. Sen toivottiin herättävän ihmiset ymmärtämään islamin muodostama uhka. Samantapaisia kommentteja näkyy Ari Paulow’n Khilafa! Valtakunta -romaanista. Myös sen arvona pidettiin erityisesti sitä, että ”kevyemmän kirjallisuuden avulla on mahdollista vaikuttaa massojen asenteisiin.”

Foorumilla käytiin keskustelua myös Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanista. Se kuitenkin nähtiin ennen kaikkea fiktiivisenä ja epärealistisena, jopa valheellisena tulevaisuuskuvitelmana, koska foorumin keskustelijat näkivät islamin suurempana uhkana Ruotsille kuin ruotsalaiset muslimeille. Kommenteissa kritisoitiin erityisesti teoksesta tehtyjä arvioita ja sen voittamaa August-kirjallisuuspalkintoa.

Hommaforumin keskusteluketjut kaunokirjallisuudesta kuvaavat hyvin sitä tietokamppailua, jota tulevaisuuskuvitelmista käydään. Mikä on mahdollista ja todennäköistä, mikä epärealistista? Kenen kuva maailmasta on totuudenmukaisin? Kuitenkin tulevaisuuskertomukset ovat spekulatiivista fiktiota, eivät todellisuutta. Dystopioilla harvemmin on pyrkimystä profetioihin, mutta sellaisena ne tunnutaan usein silti luettavan.

Onko tulevaisuuskuvitelmilla merkitystä?

Tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat eivät kuvaa oikeaa tulevaisuutta, vaan nykyhetkeä ja siihen liittyviä toiveita ja pelkoja. Onko tällaisilla kuvitelmilla siis mitään merkitystä – ainakaan tulevaisuuden kannalta?

Tulevaisuuskuvitelmista ja tieteiskirjallisuudesta käytävän keskustelun perusteella lukijat ainakin uskovat näin olevan. Se on genren kummallinen piirre: vaikka kyse on spekulatiivisesta kirjallisuudesta, sillä nähdään olevan valtaa muuttaa todellisuutta, käsityksiämme maailmasta.

Tulevaisuusfiktion keinoin on mahdollista käsitellä erilaisia kehityskulkuja ja nostaa samalla esiin niihin liittyviä epäkohtia ja mahdollisuuksia. Kehityskulkujen ensiaskeleet ovat näkyvissä jo meidän ajassamme. Kritiikin kohde on siis tosiasiassa olemassa jo nykyhetkessä ja mahdollisuus muutokseen on yhä olemassa, mutta tulevaisuuskuvitelma tarjoaa riittävästi etäisyyttä sen pohtimiseen.

Se, miten tulevaisuudesta puhutaan, vaikuttaa siihen, millaisena tulevaisuus yleisesti näyttäytyy. Yhteiskunnallisen kriisipuheen vanavedessä syntyy aina liuta dystooppisia tulevaisuustarinoita: kylmän sodan aikana ydinteknologia tuhosi maailmat ja totalitaristinen sosialismi yhteiskunnat, viime vuosina taas ilmastonmuutos on tehnyt tuhojaan planeettamme lisäksi myös kaunokirjallisuudessa.

Tärkeää on myös se, millaisina erilaiset ilmiöt – kuten myös henkilöt tai kokonaiset ihmisryhmät – esitetään. Pelkästään yhdellä teoksella harvemmin on suurta valtaa muuttaa mielipiteitä. Kuitenkin jos teoksia on paljon ja samaa viestiä välitetään myös muissa medioissa, kulttuurituotteissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaikutetaan myös ihmisten asenteisiin, mielipiteisiin ja uskomuksiin.

Edistävätkö dystopiat epätoivottua tulevaisuutta?

Maahanmuuttoa ja idän ja lännen suhteita käsittelevät tulevaisuustarinat tuntuvat rakentuvan yhä useammin dystopioiden muotoon. Siinä missä muslimi-invaasiota käsittelevät teokset on usein helppo ohittaa pelkästään islamofobiaa ruokkivina, voiko dystopiagenrellä itsellään olla epätoivottavia vaikutuksia?

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa terroriteko saadaan pysäytettyä, mutta ilmaan jää silti roikkumaan dystooppisen tulevaisuuden mahdollisuus, melkein kuin konflikti olisi väistämätön:

Minä jäin antaakseni tyttärelleni perinnöksi muutakin kuin järjettömyyden.

Kuulen huudot, sarjatulen paukkeen.

Katson tyttöjä, jotka keinuvat yhä korkeammalle.

Tästä maasta tuli meidän meremme.

(He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 302)

Jos tulevaisuustarinoilla on merkitystä, millaisia merkityksiä dystopiat tuottavat? Näkeekö dystopioiden ja kriisipuheen keskellä varttunut nykyihminen tulevaisuuden vain pessimistisenä, synkkänä ja pelottavana, vastakkainasettelun kautta? Osaammeko me kuvitella muuta?

Tämä kirjoitus on osa kesäkuussa ilmestyvää Islam ja scifi -sarjaa.

Artikkelikuva: Samot, Shutterstock

Joona Koiranen, 30 kesäkuuta 2021

Islam, kirjallisuus, maahanmuutto, Ruotsi, science fiction