”Tervetuloa juutalaisten kotiin” – kuulumisen politiikka Israel/Palestiinassa
Lokakuun alussa Israelin ulkoministeriö julkaisi Facebook-sivuillaan mainosvideon, joka levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja sai siten paljon huomiota osakseen. Videon päähenkilöinä ovat mies ja nainen, jotka heti alussa esitellään Jacobiksi ja Racheliksi nimikyltillä, jossa lisäksi kerrotaan asuinpaikan olevan Land of Israel. Kylttiin tarkentavan lähikuvan jälkeen tarina jatkuu olohuoneessa, jossa pariskunta istuu rennosti sohvalla kokoamassa palapeliä, kunnes heidän rauhaansa häiritään ovenkoputuksella.
Koputuksesta alkaa tapahtumien sarja, jonka aikana nuori pariskunta saa kotiinsa sekalaisen joukon vierailijoita assyrialaisista brittiläisen mandaatin edustajiin. Kaikki oveenkoputtajat saapuvat vaatimaan taloa itselleen. Vierailijat ajavat pariskunnan ensin olohuoneesta makuuhuoneeseen, sieltä lastenhuoneeseen ja lopulta vessan kautta pihalle telttaan. Eri kansoja ilmestyy ovelle yksi toisensa jälkeen; roomalaisia, ristiretkeläisiä, mamelukkeja, osmaneja; ja he kaikki tuovat mukanaan omituisia tapojaan ja häiritsevät perheen rauhaa metelöinnillään. Siirtyessään huoneesta toiseen talon omistava pariskunta kantaa mukanaan menora-kynttelikköä ja nimikylttiä, jonka näimme jo videon alussa.
Kaivattu oma rauha palautuu, kun brittiläinen vieras palauttaa talon pariskunnalle muutamaa allekirjoitusta vastaan, mikä symbolisesti kertoo juutalaisten viimein saavan oman valtion Israelin maalta. Video päättyy vielä viimeiseen koputukseen. Ovensuussa ovat mustaan abayaan pukeutunut nainen ja kufiyyalla päänsä peittävä mies, jotka silmäilevät asuntoa arvioivasti. Videon nimenä on ”Welcome to the Home of the Jewish People”, ja sen saatesanoissa kerrotaan, että riippumatta siitä, kuka on tullut koputtamaan oveen, juutalaiset ovat pysyneet rakkaassa kodissaan Israelin maalla 3000 vuoden ajan.
Video on tyyliltään humoristinen. Sekä kerronnasta että itse tapahtumista huomaa nopeasti, että videon on tarkoitus olla viihdyttävä ja kertoa hauskalla tavalla alueen historiasta, siitä miten eri ryhmät ovat hallinneet aluetta ja korvanneet aina toinen toisensa. Videota kuitenkin kritisoitiin rajusti sosiaalisessa mediassa, mikä ei ole yllättävää, sillä kaiken humoristisuuden takaa löytyy sama kulttuurista ja historiallista väkivaltaa toistava diskurssi, joka on järjestelmällisesti läsnä Israelin itse-esittämisen tavissa.
Kaiken Israel/Palestiinaan liittyvän raportoinnin rinnalla, mikä pitää sisällään israelilaisten poliitikkojen suusta kuultuja toinen toistaan rasistisempia lausuntoja alueen palestiinalaisväestöstä sekä kuvastoa pommituksista ja tappamisesta, ulkoministeriön julkaisema video saattaa tuntua suhteellisen harmittomalta. Videon asetelma osoittaa kuitenkin sen kuuluvan samaan nationalistiseen narratiiviin kuin toisissa yhteyksissä esitetyt huomattavasti räikeämmät lausunnot ja tavat vahvistaa siirtokuntakolonialistisen valtion kuulumisen tunnetta. Tarina perustuu ulossulkevaan oletukseen kuulumisesta, jonka mukaan juutalaiset ovat ainoa ryhmä, joka on kaikesta huolimatta pysynyt jatkuvasti maassa ja siten kuuluu sinne syvemmin kuin muut kansat, jotka ovat videota mukaillen olleet vain hetkellisiä vierailijoita juutalaisten talossa.
Ihmisten juurruttaminen maantieteelliseen alueeseen on yleistä minkä tahansa kansan nationalistisessa kuvastossa. Pakolaisuus ja siirtolaisuus ovat osaltaan vahvistaneet tätä ajatusta ja tuoneet sen osaksi muukalaisvihamielisiä ja rasistisia puhetapoja. Juuri suomalaisten ajatellaan kuuluvan Suomeen, kun taas syyrialaisten ja irakilaisten tulisi pysyä omissa maissaan, jonne he puolestaan kuuluvat. Juurruttaminen voi siten saada negatiivisia muotoja, sillä se mahdollistaa liikkeessä olevien ihmisten esittämisen kansallisen järjestyksen rikkojina, kuten antropologi Liisa Malkki on asian muotoillut.
Samanaikaisesti kansallistunnetta rakennetaan nimenomaan juurruttamalla valitut ihmiset kansallisvaltioon. Kansallisvaltioon identifioimisen merkitys korostuu nimenomaan siirtokuntakolonialistisessa kontekstissa, sillä siirtolaisina alueelle saapuneet ihmiset on saatava sitoutettua maahan sekä heidän itsensä että kansainvälisen yhteisön mielissä.
Siirtokuntakolonialismissa valloittajat eivät pyri vain saamaan alueita itselleen, vaan korvaamaan alueen aikaisemman väestön, kuten tapahtui Israelin valtion perustamisen yhteydessä vuonna 1948. Tuolloin yli 700 000 palestiinalaista, mikä tarkoittaa noin 80 prosenttia alueen silloisesta väestöstä, pakeni kodeistaan väkivaltaisuuksien pelossa. Pommitukset, taistelut, sionististen militioiden toteuttamat joukkomurhat, sotatoimet arabivaltioiden liittoumaa vastaan ja kylien tyhjentäminen loivat tilanteen, jossa vastaperustettu valtio ei onnistunut ainoastaan kasvattamaan maapinta-alaansa vaan mahdollisti myös siirtolaiskansan enemmistöaseman valtion alueella.
Siirtokuntakolonialistiselle nationalismille on ominaista korostaa suhdetta maahan tavoilla, joilla ohitetaan muiden ryhmien olemassaolo kokonaan tai heidän siteensä alueeseen esitetään pinnallisempana ja ohimenevämpänä kuin siirtokuntakansan. Sionistisissa diskursseissa on keskitytty lähinnä jälkimmäiseen esitystapaan, sillä niissä on keskitytty korostamaan juutalaisten syvää sidettä maahan. avulla Muualta tulleita siirtolaisia pyrittiin juurruttamaan alueeseen sekä narratiivien että fyysisten keinojen avulla. Varhaiset sionistit väheksyivät alueen senhetkisten asukkaiden läsnäoloa kuvaamalla maata tyhjäksi niin kauan kun sitä ei hallitse juutalainen suvereniteetti.
Muun muassa antropologi Nadia Abu El-Haj on osoittanut, miten kuulumista pyrittiin valtion perustamisen jälkeen vahvistamaan arkeologialla, jonka avulla pyrittiin löytämään todisteita juutalaisten keskeytyksettä jatkuneesta läsnäolosta. Arkeologia on ollut myös muilla tavoin keskeisessä asemassa kansallisen kuulumisentunteen luomisessa, erityisesti Israelin valtion perustamista seuranneina vuosina, sillä sen avulla pystyttiin luomaan konkreettisia, materiaalisia maisemia, jotka kertoivat alueen juutalaisesta historiasta ja jotka siten juurruttivat siirtolaiskansaa uuteen kotimaahansa.
Juutalaiset ovat osa alueen historiaa, eivätkä juurruttamisessa hyödynnetyt materiaaliset ja kerronnalliset keinot ole tuulesta temmattuja. Niistä tekee ongelmallisen kuitenkin se, miten muiden ryhmien historiaa kohdellaan siinä prosessissa, jossa pyritään korostamaan yhden ryhmän kuulumista alueelle. Tämä väkivalta kohdistuu erityisesti alueella juuri ennen Israelin valtiota asuneisiin ihmisiin eli palestiinalaisiin.
Juutalaiset ovat osa alueen historiaa, eivätkä juurruttamisessa hyödynnetyt materiaaliset ja kerronnalliset keinot ole tuulesta temmattuja. Niistä tekee ongelmallisen kuitenkin se, miten muiden ryhmien historiaa kohdellaan siinä prosessissa, jossa pyritään korostamaan yhden ryhmän kuulumista alueelle. Tämä väkivalta kohdistuu erityisesti alueella juuri ennen Israelin valtiota asuneisiin ihmisiin eli palestiinalaisiin.
Palestiinalaisten historiaa on häivytetty niin materiaalisista maisemista, mistä yhtenä esimerkkinä on yli 400 palestiinalaiskylän tuhoaminen valtion perustamista seuranneina vuosina, kuin aluetta kuvaavista narratiiveista, mikä näkyy muun muassa kouluopetuksessa ja kaikissa niissä yhteyksissä, joissa palestiinalaisten historiallinen ja tämänhetkinen läsnäolo alueella jätetään järjestelmällisesti mainitsematta. Esimerkiksi valtion alueelle vuoden 1948 jälkeen perustetuissa kansanpuistoissa, joista merkittävä osa istutettiin tuhottujen palestiinalaiskylien päälle, roomalaiset rauniot ovat osa maiseman narratiivia kun taas fyysisesti läsnäolevia palestiinalaiskyliä harvoin edes mainitaan. Silloin kun ne mainitaan, niitä ei koskaan nimetä palestiinalaisiksi. Myös alussa kuvailtu video jatkaa tätä palestiinalaisen historian ohittavaa kerrontatapaa, sillä palestiinalaiset eivät ole siinä läsnä ennen Israelin valtion perustamista.
Alueen historiaa tuntevalle video tuntuu lähinnä tökeröltä nationalistiselta propagandalta, jossa väheksytään kaikkien muiden paitsi juutalaisten läsnäoloa alueella esittämällä heidät hetkellisinä vierailijoina. Selkeimmin tämä tulee esille palestiinalaisten kohdalla, jotka videossa ilmestyvät ovelle vasta Israelin valtion perustamisen jälkeen. Palestiinalaisten historian häivyttäminen on ollut keskeisessä osassa Israelin kansakunnan rakentamisessa, ja sillä on osaltaan myös pyritty viemään pohjaa palestiinalaispakolaisten tekemiltä vaatimuksilta.
Kuulumisen kieltäminen tekee palestiinalaisille väkivaltaa ohittamalla heidän historiansa alueella, mikä osaltaan määrittää myös Israelin kansalaisina elävät palestiinalaiset muukalaisiksi omassa kodissaan. Video ilmentää siten sitä systemaattista tapaa, jolla ulossulkevaa kuulumisen tunnetta on Israelissa rakennettu. Tällaisena sitä ei voida pitää harmittomana.
Kirjoittaja
Tiina Järvi
Tiina Järvi on Palestiinaan ja Libanoniin erikoistunut tutkijatohtori Tampereen yliopistosta.
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Jumalan puolue – Vihattu ja rakastettu Hizbollah
Tunnelmia Beirutissa surullisen viikon lopulla
Iranin käsikassara vai itsenäinen toimija – Mitä Jemenin huthihallinto haluaa? Osa 2
Saisipa palestiinalaislähtöinen propaganda vastaavaa julkisuutta, olisi takuulla silmiä avaava kokemus! Ai niin, hehän julkaisevat propagandansa omalla kielellään lähinnä omaa koheesiotaan lisätäkseen ja kansallismielisyyttä nostaakseen. Ensi kerralla toivoisin tekstiltä historiallisten faktojen laajempaa haltuunottoa ja valikoitujen myyttien poisjättämistä akateemisen uskottavuuden lisäämiseksi.