Syyrian konflikti – lännen hukatut mahdollisuudet
Viime aikojen uutiset ovat olleet Syyrian hallintoa vastustavan opposition kannalta synkkiä. Heinäkuussa Donald Trumpin uutisoitiin lakkauttavan CIA:n Syyrian kapinallisia tukeneen ohjelman. Elokuun loppupuolella Syyrian opposition länsimaiset tukijat kertoivat Riadiin kokoontuneille opposition edustajille, että heidän tulisi hyväksyä presidentti Bashar al-Assadin valtaan jääminen.
Syyrian aseellinen oppositio muodostettiin heinäkuussa 2011, kun joukko Syyrian armeijan entisiä upseereita ilmoitti Syyrian vapaan armeijan perustamisesta. Seuraavien vuosien aikana islamistit alkoivat kuitenkin vähitellen dominoida aseellista oppositiota. Kirjoitushetkellä Syyrian maakunnista ainoastaan Luoteis-Syyriassa sijaitseva Idlib on enää kokonaan kapinallisten kontrolloima, ja sielläkin vahvimmassa asemassa on ääri-islamistinen Hayat Tahrir al-Sham (entinen Jabhat al-Nusra). Al Assadin hallinto, jonka on monta kertaa konfliktin aikana arvioitu olevan romahtamispisteessä, on sitä vastoin onnistunut jälleen vahvistamaan asemiaan.
Ongelmallinen ajoitus
Ehkä yksi Syyrian kansannousun suurimmista ongelmista oli aina sen ajoitus. Vuonna 2008 sodista tarpeekseen saaneet amerikkalaiset olivat äänestäneet presidentikseen Barack Obaman. Obama oli monella tapaa edeltäjänsä George W. Bushin vastakohta, ja yksi hänen kampanjalupauksistaan oli vetää amerikkalaisjoukot pois Irakista. Syyrian kansannousua edeltävinä vuosina Obama myös pyrki parantamaan Yhdysvaltojen suhteita Iraniin ja Syyriaan, jotka hänen edeltäjänsä oli päinvastoin nimennyt osaksi ”pahan akselia”. Kohentuneista suhteista ilmensi myös se, kun Yhdysvallat vuonna 2010 nimitti Damaskokseen suurlähettilään ensimmäisen kerran sitten vuoden 2005. Ydinasesopimuksesta Iranin kanssa oli määrä tulla yksi Obaman presidenttikausien tärkeimmistä saavutuksista.
Kun osittain arabikevään inspiroimat mielenosoitukset alkoivat Syyriassa alkuvuodesta 2011, ajoitus oli Obaman hallinnon kannalta siten vähintäänkin kiusallinen. Sen lisäksi, että Obamalla tuskin oli kiinnostusta sekaantua uuteen sotaan Lähi-idässä, Syyria oli Venäjän ja Iranin tärkeä liittolainen. Ajautuminen napit vastakkain strategisesti vähäpätöisen Syyrian takia sen kummemmin Iranin kuin Venäjänkään kanssa oli tuskin kahta vuotta aiemmin Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottaneen presidentin suunnitelmissa.
Kun Obama heinäkuussa 2011 totesi Bashar al-Assadin hallinnon ”menettäneen legitimiteettinsä”, moni tulkitsi virheellisesti lausunnon tarkoittavan sitä, että USA oli valmis konkreettisiin toimiin Assadin poistamiseksi vallasta. Assadin tuomitsevan retoriikan ja taloudellisten pakotteiden ohella Obama hyväksyi kuitenkin pitkään ainoastaan ei-sotilaallisen tuen, kuten radiopuhelimien, yökiikarien ja ensiapupakkausten toimittamisen Syyrian kapinallisille.
Vähäinen tuki Syyrian maltillisille kapinallisille, jotka muodostivat pitkään aseellisen opposition enemmistön, oli yksi syistä siihen, että islamistiryhmien alkoi vähitellen dominoida aseellista oppositiota. Keskeiseen asemaan nousi muun muassa Persianlahdelta pääasiassa islamisteille virtaava tuki. Islamistiryhmien voimistuessa niihin alkoi siirtyä taistelijoita Vapaan Syyrian armeijaan sidoksissa olevista ryhmistä.
Osa kapinallisryhmistä omaksui islamistisen profiilin turvatakseen rahoituksen ja aseiden saannin. Lokakuussa 2012 New York Times esimerkiksi raportoi joidenkin kapinallisten kasvattaneen parran ja omaksuneen muutenkin islamilaisen ulkomuodon vedotakseen rahoittajiin Persianlahdella. Robin Yassin Kassab ja Leila al-Shami mainitsevat vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassaan Burning Country: Syrians in Revolution and War esimerkkinä alun perin kurdipoliitikko Mashaal Tammon mukaan nimetyn taistelijaryhmän, joka muutti nimensä ”Mujahed Osama bin Ladenin” -prikaatiksi rahoituksen saamiseksi.
George W. Bushin presidenttikausia muistellessa ymmärtää Obaman haluttomuuden sekaantua, kuten hän itse asian ilmaisi, ”jonkun muun sisällissotaan”. Toisaalta Obama tuntui olevan haluton myöntämään, että etenkin kun kyse on maailman johtavasta sotilasmahdista, myös tekemättä jättäminen on valinta, jolla on seurauksensa.
Oppositiota kannattavien syyrialaisten silmissä ristiriita lännen retoriikan ja toisaalta sen toimien välillä alkoi näyttää yhä kaksinaamaisemmalta. Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottotilaisuudessa pitämässään puheessa Obama oli itse varoittanut passiivisuudesta joukkosurmien suhteen todeten passiivisen vierestäkatsomisen johtavan lopulta liian myöhäisiin interventioihin, joiden hinta on korkea. Syyrian tapauksessa Obama kuitenkin argumentoi kerta toisensa jälkeen interventiota vastaan.
Ne konkreettiset toimet, joihin länsi oli valmis ryhtymään Syyrian suhteen, vaikuttivat syyrialaisten näkökulmasta usein lähinnä imagon kiillottamiselta ja halulta ”olla tekevinään edes jotakin”. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sopimus Syyrian kemiallisten aseiden takavarikoimisesta Ghoutan sariini-iskun jälkeen syyskuussa 2013 sai syyrialaiset (oikeutetusti) kysymään, mitä hyötyä oli kemiallisten aseiden takavarikoimisesta, jos Syyrian hallinto kykeni edelleen pommittamaan siviilejä tynnyripommeilla. Syyrian ilmavoimien tynnyripommi-iskut olivat surmanneet moninkertaisesti siviilejä suhteessa kemiallisiin aseisiin.
Sittemmin on käynyt selväksi, ettei Syyrian hallinto edes luovuttanut pois kaikkia sen hallussa olleita kemiallisia aseita. YK:n syyskuun alussa julkaisemassa raportissa, joka vahvisti Syyrian hallinnon olleen Khan Sheikhounin sariini-iskun takana, todettiin Syyrian myös käyttäneen kemiallisia aseita ”vähintään 20 kertaa” maaliskuun 2013 ja maaliskuun 2017 välisenä aikana.
Al-Assad ja jihadistit: ”frenemies”
Islamistiryhmien vahvistuminen aseellisen opposition maltillisempien elementtien kustannuksella ja konfliktin muuttuminen yhä enenevässä määrin uskonlahkojen (sunnien ja šiiojen) väliseksi on palvellut Syyrian hallinnon etuja. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että al-Assadin hallinto pyrki monin tavoin edistämään näitä prosesseja. Konfliktin alusta alkaen Syyrian hallinto pyrki viestittämään, että kansannousussa oli kyse sunnalaisten ääri-islamistien ja ulkovaltojen tukemien tahojen kapinasta maallistunutta hallintoa vastaan. Strategian tavoite oli saada etenkin Syyrian vähemmistöt suhtautumaan epäluuloisesti oppositioon ja sen tavoitteisiin. Lisäksi Syyrian hallinto laskelmoi (aivan oikein), että mitä todennäköisemmältä näyttäisi ääri-islamistien läsnäolo Syyriassa, sitä haluttomampi länsi olisi sekaantumaan konfliktiin.
Konfliktin alkuaikoina pääosin alaviiteista koostuvien puolisotilaallisten ”shabbiha” -joukkojen suorittamat raa’at joukkosurmat, joiden uhreiksi valikoitiin sunnisiviilejä, usein naisia ja lapsia, olivat todennäköisesti osa tätä strategiaa. Vuoden 2011 aikana Syyrian hallinto vapautti Saidnayan sotilasvankilasta joukon tunnettuja ääri-islamisteja, joista tuli myöhemmin Syyrian vahvimpien islamistiryhmien perustajia ja johtajia. Saidnayasta vapautetuista ääri-islamisteista esimerkiksi Zahran Alloush tuli sittemmin tunnetuksi Jaysh al-Islamin johtajana; Hassan Abboud nousi Ahrar al-Shamin johtoon ja Amr al Absista tuli ISIS-johtaja Abu Bakr al Bagdadin luottomies Syyriassa.
Taistelukentällä Syyrian joukot keskittyivät pitkään taistelemaan Vapaan Syyrian armeijaan sidoksissa olevia joukkoja vastaan ja pommittamaan siviilikohteita jättäen esimerkiksi ISIS:in rauhaan. IHS Jane’sin joulukuussa 2014 julkaisema raportti osoitti, että vuoden 2014 aikana vain kuusi prosenttia Syyrian armeijan ”terrorisminvastaisista operaatioista” oli kohdistunut ISIS:iin.
Syyrian hallinnon strategia ei ole kovin yllättävä, sillä se on pitkälti sama strategia kuin se, johon Syyria turvautui vuonna 2003 alkaneen Irakin sodan ja sitä seuranneen miehityksen aikana. Al-Assadin hallinto, joka pelkäsi amerikkalaisten tavoittelevan vallanvaihdosta Irakin jälkeen Syyriassa, alkoi tuolloin koordinoida tiedustelupalveluidensa johdolla amerikkalaisia vastustavien jihadistien kulkua Syyrian kautta Irakiin. Syyrian tiedustelupalvelun agentit, kuten Aleppossa tulisista, amerikkalaisvastaisista saarnoistaan tunnetuksi tullut ”sheikki Abu al-Qaqaa” (oikealta nimeltään Mahmoud Gul Aghasi), myös aktiivisesti rekrytoivat jihadisteja Irakiin.
Ensimmäisten joukossa Irakiin matkusti tiettävästi muuan Ahmad Hussein al-Sha’ra, joka nousisi kansainväliseen tietoisuuteen kymmenen vuotta myöhemmin Jabhat al-Nusran johtaja Abu Muhammed al-Golanina.
Syyrian toiminta ei jäänyt Yhdysvalloilta huomaamatta. Bagdadissa huhtikuussa 2004 pidetyssä lehdistötilaisuudessa amerikkalaisjoukkojen komentaja kenraali Richard Meyers totesi amerikkalaisten olevan tietoisia siitä, että suuri osa ulkomaalaisista jihadisteista saapui Irakiin Syyrian kautta. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat kohdisti Syyriaan samasta syystä taloudellisia pakotteita. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 prosenttia Irakiin amerikkalaisjoukkoja vastaan taistelemaan saapuneista ulkomaalaistaistelijoista saapui maahan Syyrian kautta. Heidän vaikutuksensa oli Irakissa myös erityisen tuhoisa: Yhdysvaltain puolustusministeriön syyskuussa 2007 julkaiseman Measuring Stability and Security in Iraq -raportin mukaan arviolta 90 prosenttia itsemurhapommittajista Irakissa oli ulkomaan kansalaisia, joista suurin osa oli saapunut Irakiin Syyrian kautta.
Lokakuussa 2008 Yhdysvaltain erikoisjoukot tekivät harvinaisen iskun Syyrian Deir Ezzorin provinssissa, Syyrian ja Irakin välisen rajan tuntumassa sijaitsevaan Albukamalin kaupunkiin ja surmasivat siellä Al-Qaida Irakin (ISIS:in edeltäjä) johtajan nimeltä Abu Ghadiya. Abu Ghadiya, oikealta nimeltään Badran Turki Hishan al Mazidi, oli amerikkalaisten mukaan eräs keskeisistä jihadistien kulkua rajan yli organisoineista henkilöistä.
Syyrian hallinnon veljeily ääri-islamistien kanssa ei estänyt sitä muutamaa vuotta myöhemmin lähestymästä amerikkalaisia ja ehdottamasta yhteistyötä terroristien lyömiseksi ja Syyrian ja Irakin välisen rajan sulkemiseksi.
Hädässä strategiset liittolaiset tunnetaan
Syyrian hallinnon kannalta ratkaisevaa oli lopulta sen liittolaisten, etenkin Venäjän ja Iranin, tuki. Konfliktin alkaessa Syyrian raskas armeija, joka oli suunniteltu sodankäyntiin Israelin armeijaa vastaan, soveltui huonosti maan sisäisen kapinan tukahduttamiseen. Vuoteen 2013 mennessä sen arvioitiin menettäneen noin puolet 220 000 sotilaastaan. Konfliktin kahden ensimmäisen vuoden aikana kapinallisten onnistui lisäksi tuhota tai ottaa haltuunsa arviolta kolmasosa armeijan panssarikalustosta. Syyrian armeijaa olivat heikentäneet merkittävästi myös lukuiset loikkaukset kapinallisten riveihin konfliktin alkuvaiheessa.
Syyrian asevoimien iskukyvyn parantamiseksi Iran, joka oli muutamaa vuotta aiemmin onnistuneesti tukahduttanut oman vihreän oppositioliikkeensä, uudelleenorganisoi shabbiha-joukot sekä hallinnon tueksi spontaanisti syntyneet aseelliset joukkiot puolisotilaalliseksi vapaaehtoisten armeijaksi nimeltä Kansalliset puolustusjoukot (الدفاع قوات الوطني, National Defence Forces, NDF). Valtaosin alaviiteistä koostuvien Kansallisten puolustusjoukkojen esikuvana olivat Iranin omat puolisotilaalliset Basij-joukot, ja niiden arvioidaan koostuvan noin 100 000 – 150 000 taistelijasta. Operaatioita johtavat Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen upseerit.
Toukokuussa 2013 taisteluun Syyrian joukkojen rinnalle liittyi virallisesti Iranin aseistama ja rahoittama Hizbollah, jonka joukot saavuttivat myöhemmin samana kesänä voiton taistelussa strategisesti tärkeästä al-Qusayrin kaupungista Libanonin rajan tuntumassa. Konfliktin aikana Iran on paikannut Syyrian armeijan kroonista miehistöpulaa myös rekrytoimalla Syyriaan kymmeniä tuhansia šiiataistelijoita. Suurin osa on saapunut Syyriaan sen naapurimaista, kuten Libanonista ja Irakista, mutta osa aina Pakistanista ja Afganistanista asti.
Useita eri kansallisuuksia edustavien šiialaisten jihadistien läsnäolo Syyriassa ja heidän vaikutuksensa konfliktin luonteeseen (sodan muuttuminen enenevässä määrin šiiojen ja sunnien väliseksi konfliktiksi) on – toisin kuin vierastaistelijat kapinallisten riveissä – saanut osakseen varsin vähän mediahuomiota.
Iranin mittavasta tuesta huolimatta tilanne alkoi keväällä 2015näyttää Syyrian hallinnon kannalta huolestuttavalta. Maaliskuun lopulla pääosin islamisteista muodostuneen Jaysh al-Fatah -liittouman onnistui vallata Idlibin kaupunki Syyrian joukoilta. Toukokuussa liittouma otti haltuunsa Arihan kaupungin, minkä seurauksena käytännössä koko Idlibin maakunta siirtyi opposition haltuun. Kesään mennessä al-Assadin hallinto kontrolloi enää arviolta neljäsosaa Syyrian pinta-alasta, ja kapinalliset lähestyivät uhkaavasti jopa alaviittilahkon ja hallinnon tukijoiden ydinalueita Syyrian länsirannikolla. Heinäkuussa Bashar al-Assad astui julkisuuteen ensi kerran vuoteen ja piti poikkeuksellisen puheen, jossa hän vaikutti ensi kerran myöntävän armeijan aluemenetykset.
Venäjän intressit Syyriassa eivät rajoitu pelkästään sen sotilastukikohtiin Syyrian länsirannikolla. Vähintään yhtä tärkeää Venäjälle on ollut – sisäpoliittisista syistä – osoittaa, että autoritääriset hallinnot ovat legitiimejä, ja että kansannousut niitä vastaan ovat tuhoon tuomittuja. Venäjän tuki Syyrialle koostui pitkään pääasiassa aseellisesta tuesta, minkä lisäksi se käytti kerta toisensa jälkeen veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa estäen Syyrian hallinnon tuomitsevat päätöslauselmat.
Tiettävästi Iran sai kesällä 2015 taivuteltua Venäjän omaksumaan aktiivisemman roolin konfliktissa. Heinäkuussa Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen johtaja, kenraali Qassem Suleimani matkusti Moskovaan, jossa hän sai venäläiset vakuuttumaan Syyrian tilanteen vakavuudesta. Syyskuussa 2015 Venäjä lähetti ilmavoimansa Syyrian hallinnon tueksi. Venäläislähteiden mukaan ilmaiskut kohdistuivat ISIS:iin ja muihin terroristiryhmiin Syyriassa. Lokakuussa Yhdysvaltain ulkoministeriö kuitenkin arvioi, että vain noin 10 prosenttia Venäjän Syyriassa tekemistä ilmaiskuista oli kohdistunut ISIS:iin ja al-Qaidaan sidoksissa oleviin ryhmiin.
Uskon Robert Fordin (Yhdysvaltojen Syyrian suurlähettiläs vuosina 2011-2014) olleen oikeassa lausunnossaan, jonka mukaan lännen olisi tullut aseistaa Syyrian aseellista oppositiota vuonna 2012, ennen kuin islamistit alkoivat dominoida sitä. Nykyisellään Syyrian konflikti on vaatinut arviolta puoli miljoonaa kuolonuhria, ajanut yli puolet maan väestöstä kodeistaan ja tuhonnut suuren osan maata. Sota on myös kiristänyt sunnien ja šiiojen välisiä jännitteitä kaikkialla islamilaisessa maailmassa ja synnyttänyt al-Qaidaakin kyynisemmän terrorijärjestön, jonka tukijoiden tekemistä iskuista on tullut arkipäivää Euroopassa ja uhka Suomenkin sisäiselle turvallisuudelle. Terrorismin uhka yhdessä konfliktin aikaansaaman pakolaisaallon kanssa on lisännyt populistien ja äärioikeiston kannatusta eri puolilla läntistä maailmaa ja johtanut tavallisiin muslimeihin kohdistuvien ennakkoluulojen ja avoimen vihamielisyyden jyrkkään kasvuun.
Pitkällä aikavälillä ehkä huolestuttavinta on se, miten Syyrian konflikti on rapauttanut kansainvälisen yhteisön ja YK:n uskottavuutta ja lähettänyt despooteille ympäri maailmaa viestin, että kansalaisia voi surmata ja kiduttaa huoletta, ilman pelkoa seurauksista. Yksi konfliktin lopputulema on myös alueellisesti merkittävästi vahvistunut Iran, millä tuskin on aluetta vakauttavaa vaikutusta.
Uskon, että Syyrian konfliktin seuraukset olisivat olleet vähemmän katastrofaalisia, jos länsi olisi omaksunut toisenlaisen strategian.
Hieman charlesliistermäinen makuuni, mutta mikäs siinä. Muutama sananen sallittakoon:
S-MJ:”Vuoden 2011 aikana Syyrian hallinto vapautti Saidnayan sotilasvankilasta joukon tunnettuja ääri-islamisteja, joista tuli myöhemmin Syyrian vahvimpien islamistiryhmien perustajia ja johtajia. Saidnayasta vapautetuista ääri-islamisteista esimerkiksi Zahran Alloush tuli sittemmin tunnetuksi Jaysh al-Islamin johtajana; Hassan Abboud nousi Ahrar al-Shamin johtoon ja Amr al Absista tuli ISIS-johtaja Abu Bakr al Bagdadin luottomies Syyriassa.”
Näinkin, mutta suosittelen lukemaan seuraavan tutkijaupseerimme Antti Parosen suosiman ja Suomessakin vierailleen Syyria-asiantuntija Aymenn Jawad Al-Tamimi artikkelin, joka ampuu liialliset ”Assad loi islamistisen opposition” -salaliittoteoriat alas: http://www.aymennjawad.org/14413/the-assad-regime-and-jihadis-collaborators
Ja siinä missä Assad antoi aikaisemmin jihadistien valua Irakiin, lähes kaikki Syyriaa ympäröivät maat plus myös me eurooppalaiset toimimme Syyrian kohdalla ihan samalla tavoin. Meiltä jäi kuulematta tai ymmärtämättä lukuisten sunni-imaamien fatwat Assadin syrjäyttämiseksi, jotka olivat kaikkea muuta kuin “sekulaareja tai demokraattisia” sisältöjensä puolesta.
S-MJ:”Pitkällä aikavälillä ehkä huolestuttavinta on se, miten Syyrian konflikti on rapauttanut kansainvälisen yhteisön ja YK:n uskottavuutta ja lähettänyt despooteille ympäri maailmaa viestin, että kansalaisia voi surmata ja kiduttaa huoletta, ilman pelkoa seurauksista. Yksi konfliktin lopputulema on myös alueellisesti merkittävästi vahvistunut Iran, millä tuskin on aluetta vakauttavaa vaikutusta.”
Olen eri mieltä. Mielestäni, ”kansainvälinen tilanne” on rapautunut tuolla alueella jo paljon-paljon aikaisemmin. Kenties se rapautui jo silloin kun länsi tai oikeastaan Yhdysvallat lähti rakentamaan Lähi-itä politiikkaansa hyvinkin arkaaista ja suvaitsematonta sunnilaisuutta suosivan Saudi-Arabian kanssa, jonka jalkoihin muut sunnilaisuuden muodot jäivät ja joka on tunnetusti sittemin inspiroinut sekä AlQaidaa että ISIS:tä. Tai silloin kun länsi, mutta erityisesti Yhdysvallat tuki -kemiallisia aseitakin maansa kurdeja ja iranilaisia vastaan käyttänyttä kansamurhaaja Saddamia- Irakia sen aloittamassa verisessä sodassa Irania vastaan.
Ja kyllähän Yhdysvaltoja lähellä olevat despootit ovat suht rauhassa saaneet selvitä arabikeväästä muualla kuin Syyriassa (Marokko, Egypti, Bahrain). Emmekä taida kuulla kirkonkellojen soivan Mosulin, Raqqan tai niiden Sanaan naisille ja lapsille. Miksi? Otaksuttavasti, siksi että asialla ovat meitä läntisiä toimijoita miellyttävät despootit. Jos asialla olisi Assad tai Venäjä, niin johan oltaisiin miekkaroimassa niin oikealla kuin vasemmalla ja vaadittaisiin pääministeriltäkin kannanottoa tms. Ja mitäpä kuuluu saudi-koaliition kansanmurhamaiseen sotaan Jemenissä osallistuvalle Sudanin päämiehelle, Omar Al-Bashirille, kansanmurhaajalle ja kemiallisten aseiden käyttäjälle? Hyvin porskuttaa saudien siipien suojassa ja Yhdysvallatkin löysännyt Sudania koskevia pakotteitaan.
Pointti, olisiko lännen pikkuhiljaa mietittävä vähän omia saavutuksiaan Lähi-Idässä? Ja sitä saudien sektaarista panostakin tässä kaikessa?
S-MJ:”Uskon, että Syyrian konfliktin seuraukset olisivat olleet vähemmän katastrofaalisia, jos länsi olisi omaksunut toisenlaisen strategian.”
Tämä olisi taasen vaatinut länneltä, mutta erityisesti Yhdysvalloilta, tarkkaavaisempaa suhdetta sen Lähi-idän liittolaisiin ja ystäviin Turkkiin, Saudi-Arabiaan ja Qatariin -mutta myös Israeliin ja Jordaniaan- joista erityisesti ensimäiset kolme olivat ja yhä ovat sangen sektaarisilla intresseillä liikkeellä.
S-MJ:”Useita eri kansallisuuksia edustavien šiialaisten jihadistien läsnäolo Syyriassa ja heidän vaikutuksensa konfliktin luonteeseen (sodan muuttuminen enenevässä määrin šiiojen ja sunnien väliseksi konfliktiksi) on – toisin kuin vierastaistelijat kapinallisten riveissä – saanut osakseen varsin vähän mediahuomiota.”
Kenties tämä selittyy sillä, että nämä Assadin puolella taistelevat irakilaiset, iranilaiset, afganistanilaiset ja libanonilaiset eivät ole osallistuneet niin aktiivisesti sotilastoimiin kuin opposition puolella taistelevat ei-syyrialaiset taistelijat, jihadistit ja terroristit. Myönnän, seuraava tilasto on hieman vanha, mutta kenties se avaa tätä asetelmaa hiukan. Eli ajlata: 18 maaliskuuta 2011 – 14. elokuuta 2016 pro-oppositio SOHR:ilta:
”Casualties from fighters of Lebanese, Iraqi, Palestinian, Jordanian, Arab Gulf, North African, Egyptian, Yemeni, Sudanese and other Arab nationalities, in addition to fighters of Russian, Chinese, European, Indian, Afghan, Chechen, Caucasian, American, Australian and Turkestan nationalities; who are fighting in the ranks the “Islamic State”, Jabhat Al-Nusra, the Islamic Turkestan Party, Jund al-Aqsa organization, Jund al-Sham, al-Khadra’a battalion, Junud al-Sham al-Shishan and Islamic movements: 52031.”
Eli, nämä kaatuneet muodostivat tuohon mennessä n. 50% Assadia vastaan taistelleiden kaatuneiden joukosta. (Ja kuten muistamme, oppositio taisteli rinta rinnan ISIS:läisten kanssa aina vuoden 2014 tammikuuhun asti. Tämänkin jälkeen oppositio jatkoi taisteluaan Syyrian AlQaidan rinnalla. Syyrian Alqaidan, joka pääpaikka tänään Idlibissä on Yhdysvaltojen ISIS:ksen vastaisen taistelun erikoislähettilään Brett McGurkin mukaan”Largest al-Qaeda safe haven since 9/11.!)
”Militiamen from Hezbollah:1321. Shiite fighters loyal to the regime of Iranian and Afghan and other Asian and Arab nationalities and al-Quds al-Filastini Brigade and gunmen of Arab nationalities loyal to the regime forces: 5163.”*
Nämä pro-regiimi taistelijat taasen 7% Assadin puolella taistelleiden kaatuneiden määrästä tuohon mennessä. Tulee myös muistaa, että kaikkia Syyriassa toimivia siialaisia ryhmiä ei voi luokitella jihadistisiksi.
Lähde: http://www.syriahr.com/en/?p=50612
S-MJ:”(sodan muuttuminen enenevässä määrin šiiojen ja sunnien väliseksi konfliktiksi) on – toisin kuin vierastaistelijat kapinallisten riveissä – saanut osakseen varsin vähän mediahuomiota.”
Olisin enemmänkin sitä mieltä, että oppositio radikalisoituminen -joka ei ollut yksinomaan Assadin syytä- johti luontaisesti myös sen sunnilaistumiseen. Oikeuksia, kunnioitusta ja hajautettua hallintoa vaativa kansanliikehdintä muuttui nopeasti nimenomaan opposition puolelta Assadin syrjäyttämisen päätavoitteeksi ottaneeksi, uskonnolliseksi liikehdinnäksi – jonka taasen johti muiden uskonnollisten ja kansallisten vähemmistöjen siirtymiseen hallituksen puolelle. Assad ei suinkaan ole mikään sekulaari johtaja kuin me täällä lännessä ”sekularismin” ymmärrämme, mutta oppositioon verrattuna hänen hallintonsa ei ole niin sektaarisesti latautunut. Muista tulee myös, että:
(1) Tälläkin hetkellä mm. Damaskoksessa ja Latakiassa Syyrian hallituksen valvomilla alueilla on enemmän sunnilaisia syyrialaisia sisäisessä maanpaossa kuin esim. kapinallisten/terroristien hallitsemassa Idlibissä ja Raqqassa.
(2) Syyrian armeija on alkuajan loikkauksista huolimatta yhä lähes 50-60% sunnilainen. Siinä missä oppositio taasen on 100% sunni-islamistinen/jihadistinen*
(3) “Sekulaarin, malttillisen ja demokraattisen” opposition haliitsemilla alueilla ei ei-sunnilaisia syyrialaisia juurikaan ole, vaan he ovat paenneet maasta tai siirtyneet hallituksen valvomille alueille. Tämä on harvemmin tapahtunut vapaaehtoisesti. Ne ei-sunnilaiset syyrialaiset, jotka ovat jääneet, on pakotettu kääntymään asein sunneiksi kuten druuseille on paikka paikoin käynyt. Tai he ovat joutuneet nauttimaan kuten esim. kristityt hanbalistisen sharia-oikeuden sävyttämistä c-kansalaisuuden mukanaan tuomista oikeuksista.
(4) Turkki ja kapinalliset ovat uudelleen asuttaneet valtaamiaan alueitaan turkmeeneilla ja uiguureilla.(Syyrian druusien pakkokäännyttämisistä ja uiguureistahan mm. Aymenn Jawad Al-Tamimi on kirjoittanut erinäisissä bloggauksissaan.)
*Lähde: https://ctc.usma.edu/posts/syrias-sunnis-and-the-regimes-resilience
Lyhyesti; Peiiliin katsomisen paikka monessa muussakin kulttuurimme asiassa, niin tässäkin; Unohtuu meiltä kuten lännen mediassa muutoinkin se miten Eurooppa ja Yhdysvallat käsitteli ja innosti arabikevään nousua. Montako uhria näyttämöllä onkaan…Hirmuinen murhenäytelmä.
Me briljeeraamme lainaamalla nimiä Lähi- Idän tapahtumien paikallisjohtajista joista on tullut maailman julkkisia -ja tapahtumapaikoista; Miedän mainostamiamme julkkisia.
Unohtuu myös se että Venäjäkin on olemassa ja Syyria Lähi-Idässä on ollut sen tärkein liittolainen jo vuosikymmeniä. Miten onkaan meidän lännen yhteistyökumppaneilleme Lähi- Idässä käynyt; Murheellisesti.
Meillä Suomalaisina on toisiamme kiusaava kulttuuri omana murhenäytemänämme; tarhasta ja koulusta työelämään toisiamme dissava kulttuuri ja muutoinkin elämän perushallinta hukassa kaikissa sen perus asioissa. Kuka huuteleisi tuon asian perään ja kertoisi toisiamme arvostavan päätöksen merkityksestä
S-MJ:”“Vuoden 2011 aikana Syyrian hallinto vapautti Saidnayan sotilasvankilasta joukon tunnettuja ääri-islamisteja, joista tuli myöhemmin Syyrian vahvimpien islamistiryhmien perustajia ja johtajia. Saidnayasta vapautetuista ääri-islamisteista esimerkiksi Zahran Alloush tuli sittemmin tunnetuksi Jaysh al-Islamin johtajana; Hassan Abboud nousi Ahrar al-Shamin johtoon ja Amr al Absista tuli ISIS-johtaja Abu Bakr al Bagdadin luottomies Syyriassa.”
Pieni taustoittava ja lähteistetty faktasiivu vielä tähän. Kun tunnettu länsimainen Syyria-opposition apologeetta Charles Lister sai tiedon Alloushin menehtymisessä venäläisten iskussa, hän twiittasi:“Zahran Alloush’s death stands as one of the most significant opposition losses of the revolution.”(1) Zahran ei siis ollut ainakaan Charlesin kirjapidossa mikään ääri-islamisti, vaan ilmeisen merkittävä vapaustaistelija ja vallankumousjohtaja.
On myös hyvä palauttaa mieliimme se fakta, että niin oppositio kuin sen kannattajat Syyrian ulkopuolella eivät konfliktin alussa suinkaan suhtautuneet kielteisesti näihin Saidnyasta vapautettuihin kovan linjan sunni-islamisteihin. Salaliittoteoriat siitä kuinka “Assad loi ääri-islamistisen opposition” alkoivat yleistymään opposition ja sen kannattajien parissa vasta kun maailmalle alkoi leviämään tietoja heidän sota -ja ihmisoikeusrikoksistaan, ääri-islamistisesta ideologiastaan ja yhteistyöstään Syyrian AlQaidan ja ISIS:ksen kanssa. On myös hyvä muistaa, että HRW oli jo vuonna 2009 vaatinut Syyrian hallintoa vapauttamaan Alloushin & Co:n kaltaiset salafi-islamistit. (2) Samaisten (ääri)islamistien vapauttamista vaativat myös eräät opposition edustajat vuonna 2011. (3)
Abu Bakr al Bagdadin “luottomiehen” Amr Al Absin kohdalla on syytä taasen palauttaa mieliimme se fakta, että al Bagdadi oli yksi niistä lukuisista amerikkalaisten Irakin vankiloistaan (Camp Bucca ja Abu Ghraib) vapauttamista ääri-islamisteista, joiden ympärille ISIS sittemmin syntyi.(4) Moni ei-syyrialainen ääri-islamisti tai ”ex-terroristi” päätyi puolestaan Syyriaan vapauduttuaan Gitmosta (so. Guantanamo Bayn vankileiri). Useat saudi-islamistit taasen löysivät kutsumuksensa uudestaan juuri Syyriassa, vaikka olivat sitä ennen läpäisseet ”onnistuneesti” läpi Saudi-Arabian terroristien eheyttämisohjelman.
——-
(1) https://twitter.com/Charles_Lister/status/680461516794130432
(2) Human Rights Watchin vaati Syyriaa vapauttamaan islamistinsa jo vuonna 2009. HRW:n SSSC:n (Supreme State Security Court) eli Syyrian hallituksen turvallisuusviranomaisten oikeuden toimintaa käsittelevä, helmikuussa 24. päivänä 2009 julkaistussa raportissaan HRW totesi:”Today, most of the defendants are suspected Islamists, often accused of being salafis (adherents to fundamentalist Islamic thought) or wanting to fight in Iraq, Kurdish activists demanding increased autonomy and cultural recognition, and independent activists who criticize the regime.”, ja esitti vaatimuksen Syyrian hallitukselle:”They should release defendants facing prosecution solely for their non-violent expression or association. It should transfer cases where there is evidence that a defendant committed recognizable criminal offenses to regular criminal courts and ensure that these defendants receive a fair trial in accordance with international human rights standards.”
Lähde: https://www.hrw.org/report/2009/02/24/far-justice/syrias-supreme-state-security-court
(3) ”The release of prisoners: As the crisis first unfolded in Daraa, Sheikh Sayasneh was invited to Damascus in an attempt by the authorities to de-escalate the situation. One of the key demands of the cleric was the release of prisoners, the majority of whom were Islamists. This pattern was often repeated throughout the early phase of the crisis. The U.N special envoy, Kofi Annan, took up this demand. He too insisted that all political prisoners be released. While many in the opposition are convinced that the release of salafists, such as Zahran Alloush, who was imprisoned for organizing prayer meetings, was engineered by Damascus to help radicalize the opposition, the truth is probably more nuanced. The Syrian State was desperately trying to stop the uprising by using both the stick (swift response against protestors) and the carrot (release of prisoners when urged). While one may still debate this argument and claim that the government’s secret intent was to turn the uprising into an jihad, the fact is that what Damascus sees today are insurgents and Islamist armed groups who want nothing less than to destroy the Syrian State and replace it with a one of their own design, one that would conform to sharia. They call it “more Islamist in identity”. Lähde: http://www.joshualandis.com/blog/will-syrian-crisis-end-ehsani2/
(3) Isiksen, islamilaisen kalifaatin päämiehenä toimivan Abu Bakr al-Baghdadin vapautti omasta “jihadistiyliopistostaan”, Abu Ghraibin -vankilasta Yhdysvaltojen armeija vuonna 2004 tai 2009:”Today, detainee US9IZ-157911CI is better known as Abu Bakr al-Baghdadi, the leader of the Islamic State. His presence at Abu Ghraib, a fact not previously made public, provides yet another possible key to the enigmatic leader’s biography and may shed new light on the role U.S. detention facilities played in the rise of the Islamic State. ” Lähde: https://theintercept.com/2016/08/25/u-s-military-now-says-isis-leader-was-held-in-notorious-abu-ghraib-prison/
Camp Buccasta “valmistuneita” terroristeja olivat taasen mm. Irakissa vaikuttanut Abu Muslim al-Turkmani (+2015) ja Syyriassa toiminut Samir Abd Muhammad al-Khlifawi (+2014) https://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2014/11/04/how-an-american-prison-helped-ignite-the-islamic-state/
”Sittemmin on käynyt selväksi, ettei Syyrian hallinto edes luovuttanut pois kaikkia sen hallussa olleita kemiallisia aseita. YK:n syyskuun alussa julkaisemassa raportissa, joka vahvisti Syyrian hallinnon olleen Khan Sheikhounin sariini-iskun takana, todettiin Syyrian myös käyttäneen kemiallisia aseita ”vähintään 20 kertaa” maaliskuun 2013 ja maaliskuun 2017 välisenä aikana.”
Syyrian hallinnon syyllisyys on yhä kyseenalainen asia. Aiheesta ks. esim. Theodore A. Postolin analyysi & S. Hershin artikkeli. https://www.welt.de/politik/ausland/article165905578/Trump-s-Red-Line.html
” Vähintään yhtä tärkeää Venäjälle on ollut – sisäpoliittisista syistä – osoittaa, että autoritääriset hallinnot ovat legitiimejä, ja että kansannousut niitä vastaan ovat tuhoon tuomittuja.”
Sangen mahdollista, mutta mihin empiiriseen dataan tämä arvio perustuu?