Sota joka muutti Lähi-idän: 50 vuotta kuuden päivän sodasta

Kesäkuun alussa tulee kuluneeksi 50 vuotta kesäkuun sodasta tai kuuden päivän sodasta, joka kesti vain 132 tuntia. Sodassa Israel valtasi Länsirannan – mukaan lukien Itä-Jerusalemin pyhine paikkoineen – Jordanialta, Gazan kaistan ja Siinain Egyptiltä, sekä Golanin kukkulat Syyrialta. Siinai palautui Egyptille vuoden 1979 rauhansopimuksen yhteydessä, mutta muiden alueiden kohtalo on edelleen auki. Lähi-itä NYT arvioi kuuden päivän sodan perintöä kirjoitussarjassa, jossa eri kirjoittajat analysoivat sodan merkitystä ja perintöä eri näkökulmista ja oletettavasti myös erilaisin painotuksin ja tulkinnoin.

Toisinaan jokin historiallinen tapahtuma saa vahvan aseman eräänlaisena henkisenä vedenjakajana. Tietenkin tällaiset tulkinnat ovat helposti liioittelua, jossa yksi tapahtuma saa kohtuuttoman suuren merkityksen. Lähi-idän nykyhistorian kannalta vuoden 1967 sota on epäilemättä tällainen tapahtuma, jonka merkitys katalysaattorina nousee toistuvasti esille sekä alan tutkimuksessa, että ihmisten yleisissä mielikuvissa alueen kehityksestä. Kukaan ei tietenkään voi tietää, mitä olisi tapahtunut ilman kuuden päivän sotaa, mutta kiistatta siitä on kehittynyt tärkeä symboli viime vuosikymmenien kehitykselle.

Sodan suuri häviäjä oli Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser (1918‒1970) ja häneen voimakkaasti kytkeytynyt arabinationalismin muoto nasserismi. Nasserin valtakaudella arabimaailma pystyi vahvemmin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen haastamaan Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten suurvaltojen aseman Lähi-idän todellisena vallankäyttäjänä. Tämä oli osin mahdollista siksi, että 1960-luvulla Neuvostoliitto kasvatti entistä selvemmin vaikutusvaltaansa alueella, jolloin sen ”edistyksellisinä” pitämät voimat saattoivat saada siltä taloudellista ja sotilaallista tukea. Vuoden 1956 Suezin kriisistä alkaen arabimaailmassa uskottiin voimakkaasti todellisen itsenäisyyden ajan koittavan ja arabimaailman yhdistyvän Nasserin tai jonkun muun sankarin johdolla. Lännen etuvartioksi koettu Israelin valtio oli eräänlainen synonyymi arabimaailman alisteiselle asemalle ja heikkoudelle. Siksi taistelusta Israelia vastaan tuli olennainen tekijä, jonka kautta eri arabinationalismin muotoja edustaneet poliittiset johtajat pyrkivät hankkimaan kannuksensa arabien puolustajina. Nöyryyttävä tappio sodassa ymmärrettiin tappioksi myös koko sekulaarin arabinationalismin idealle. Jos arabinationalistiset hallitukset eivät pysty edes puolustamaan Palestiinaa tai arabeja yleensä, mikä olisi niiden oikeutus?

Tappiosta sodassa tuli hyvin merkittävä voima kehityksessä, jossa eurooppalaisperäinen nationalismi alkoi nopeasti menettää asemaansa islamilaiseen kulttuuriin ja uskontoon pohjautuvalle identiteetille. Arabimaailma ja laajemmin koko islamilainen maailma olikin heikko siksi, että oli turvauduttu vieraaseen oman kulttuurin sijaan. Islamismin eri muotojen noususta on 1970-luvulta lähtien tullut yksi kaikkein merkittävimpiä poliittisia trendejä koko maailmassa. Arabimaailman ohella islamista poliittista voimaa hakevat liikkeet ovat vähitellen vahvistuneet kaikkialla islamilaisessa maailmassa.

Arabien yhteyttä korostavan pan-arabismin tappio antoi enemmän tilaa myös spesifin palestiinalaisen identiteetin kehitykselle. Vuoden 1948 katastrofin (al-Nakba) ohella vuoden 1967 tappio (al-Naksa) on toinen tärkeä tekijä, joka on muodostunut keskeiseksi palestiinalaiselle identiteetille. Palestiinalaisten ohella sota vaikutti luonnollisesti vahvasti Israeliin, jossa ihmeeksi koettu voitto vaikutti syvällisesti henkiseen ilmapiiriin. Sodan virallinen nimi ”kuuden päivän sota” liitettiin sodan keston ohella luonnollisesti myös kuuteen luomisen päivään ennen ensimmäistä sapattia. 1960-luvun lopulla Israel oli vain muutama vuosikymmen sitten itsenäistynyt heikko demokratia, jonka arabivähemmistö oli vasta vuonna 1966 poistettu sotilashallinnon alaisuudesta. Vaikka suuri osa maahan muuttaneista siirtolaisista tuli enemmän tai vähemmän epädemokraattisista järjestelmistä, maa oli kuitenkin onnistunut rakentamaan kutakuinkin demokraattisen ja vakaan poliittisen järjestelmän. Vuoden 1967 voitosta alkoi kuitenkin kehitys, jonka myötä heikosta demokratiasta on kehittynyt yhden etnisen ja uskonnollisen ryhmän rakenteelliseen ylivaltaan pohjautuva etnokratia ja valtio ilman rajoja. Poliittiset ja taloudelliset oikeudet on vahvasti stratifioitu siten, että monikerroksisen järjestelmän huipulla ovat valtion perustaneet eurooppalaiset siirtolaiset (aškenasijuutalaiset) ja pohjalla vailla kansalaisoikeuksia olevat miehitettyjen alueiden palestiinalaiset. Vähitellen ihmeellisestä voitosta on tullut Israelille kirous, josta se ei näytä pääsevän irti.

Jälkikäteen katsottuna Israelin voitto tarjosi myös mahdollisuuksia. Miehitetyistä alueista on vuosikymmenien kuluessa tullut kauppatavara, jonka pohjalta ratkaisu on pyritty löytämään ”maata rauhan vastineena” -periaatteen mukaisesti. Vaikka Israelin ja palestiinalaisten välisissä neuvotteluissa ei koskaan ole ratkaisua saavutettukaan, tilanne valtioiden välillä on toinen kuin viisikymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä ajatus sodasta Israelin ja ympäröivien arabivaltioiden välillä tuntuu huomattavan epätodennäköiseltä. Useat niistä ovat de facto samalla puolella Israelin kanssa alueellisissa liittokuvioissa. Kuuden päivän sota tarjosi osaltaan mahdollisuuden ratkaista Israelin ja arabivaltioiden välisen konfliktin. Palestiinan ydinkonfliktin osalta sen vaikutus on ollut paljon monitahoisempi. Kuuden päivän sodan ”ihme” vaikutti olennaisesti myös Israelin ja Yhdysvaltojen välisen erillissuhteen kehitykseen. Siihen saakka Israelin tärkein aseistaja oli ollut Ranska. Ensimmäinen istuva Yhdysvaltojen presidentti vieraili Israelissa vasta vuonna 1974. Hän oli Richard Nixon muutamaa kuukautta ennen eroaan Watergate-skandaalin seurauksena.

Kuva: Flickr / UNRWA photo

Hannu Juusola, 23 toukokuuta 2017

Egypti, Israel, Lähi-itä, nationalismi, Palestiina