Kaupunkikuva Dakhla.

Polisario – kivi Marokon kengässä

Uusi vaihe Länsi-Saharan konfliktissa?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tviittasi joulukuun 10. päivä USA:n tunnustavan Länsi-Saharan osaksi Marokkoa ja Marokon ja Israelin normalisoivan diplomaattisuhteet. Marokon palatsi tiedotti samana päivänä kuninkaan puhelinkeskustelusta palestiinalaishallinnon presidentin Mahmud Abbasin kanssa: kuningas Mohammed VI oli kertonut Marokon tukevan jatkossakin palestiinalaisia ja kahden valtion mallia Palestiinan kysymyksen ratkaisussa. Taipuminen diplomaattisuhteisiin Israelin kanssa kertoo, kuinka tärkeä Länsi-Sahara on Marokolle. Nähtäväksi kuitenkin jää, onko nyt yksi modernin ajan pitkäaikaisimmista konflikteista lopulta ratkeamassa vai sen sijaan pahenemassa.

Konflikti kärjistyi jälleen lokakuussa, kun Polisario lähetti naisia ja lapsia Guegueratin rajavyöhykkeelle katkaisemaan Marokon ja Mauritanian välisen tien. Marokon ainoa maateitse kulkeva kauppareitti Afrikkaan oli poikki. YK:n rauhanturvaoperaatio MINURSO oli ilmoittanut Polisarion johdolle 26.9., ettei ”säännöllistä siviili- ja kauppaliikennettä Guergueratin puskurivyöhykkeellä saa estää.” MINURSO pyysi Polisariota pidättäytymään toimista, jotka voivat muuttaa puskurivyöhykkeen status quota. Reitin edelleen oltua poikki kymmenen päivän kuluttua Marokko päätti avata reitin ”teknisen toimenpiteen avulla siviilejä vahingoittamatta.” Polisario tulkitsi operaation rikkoneen 29 vuotta kestänyttä tulitaukoa. Algerian ja Polisarion mediat uutisoivat Marokon ja Polisarion välille puhjenneesta sodasta. YK:n pääsihteerin puhemies Stéphane Dujarric kuitenkin toppuutteli tätä sanomalla, että kyseessä on pikemminkin ”satunnaisia yöllisiä laukauksia”. Ankarinta sotaa Länsi-Saharasta käydäänkin mediassa ja sosiaalisessa mediassa.

Länsi-Saharan konflikti alkoi siirtomaakauden loppuvaiheissa

Länsi-Saharan konfliktin juuret ovat 1960-luvulla. Siirtomaakaudella Espanja ja Ranska olivat jakaneet Marokon alueet tilkkutäkkimäisesti keskenään. Espanjan hallussa olivat Tétouan, eli suurin osa Marokon pohjoisrannikkoa, etelän Tarfaya ja Capo Juby, joita kutsuttiin Espanjan Marokoksi, sekä Ifni, ns. Plazas de soberanía (useita saaria ja Peñón de Alhucemas), Ceuta ja Melilla ja Länsi-Sahara. Ranska hallitsi osia rannikosta ja suurinta osaa sisämaata. Näiden lisäksi siirtomaavallat olivat tehneet Tangerista kansainvälisen alueen. Ranska yritti estää väkivaltaisesti itsenäistymispyrkimyksiä, mutta sulttaani Muhammad V:n aikana vuonna 1956 Marokko itsenäistyi Ranskasta. Maa oli kuitenkin ollut itsenäinen ennen siirtomaa-aikaa.

Kartta. Marokko ja naapurusto siirtomaa-ajalla

Marokko ja naapurusto siirtomaa-kaudella. CC BY-SA 3.0 Cradel.

Heti uuden itsenäisyyden alussa sulttaani vaati myös Espanjan miehittämien osien palauttamista. Espanja luopui siirtomaa-alueistaan vain vaiheittain ja vastahakoisesti. Huhtikuussa 1956 Tétouan liitettiin osaksi itsenäistä Marokkoa. Saman vuoden elokuussa myös Tangerista tuli osa Marokkoa. Vuonna 1958 Marokko sai Espanjalta takaisin Tarfayan. Ifnin alue palautui vasta entisen kuninkaan Hassan II:n aikana vuonna 1969. Plazas de soberanía, Ceuta ja Melilla ovat edelleen osa Espanjaa, mikä aiheuttaa maiden välillä jatkuvaa kiistaa. Saatuaan lähes kaikki muut alueensa Marokko piti myös Länsi-Saharan palauttamista luonnollisena, sillä se katsoi sen olleen osa sen aluetta ennen siirtomaa-aikaa (ks. alla).

Kuten muillakin Marokon alueilla, Länsi-Saharassa taisteltiin Espanjasta vapautumisen puolesta. Vapautusliike ”Harakat Tahrir” nousi Länsi-Saharan suurimmassa kaupungissa Laâyounessa espanjalaisia vastaan ns. Zemlan intifadassa. Taisteluissa kuoli useita sahraweja (ks. määritelmä alla). Espanjalaiset vangitsivat ryhmän johtajan Bassirin, joka tämän jälkeen katosi. Espanjalaisten kovat otteet innoittivat marokkolaisia nuoria tarttumaan aseisiin, mutta aseistetun konfliktin sijaan kuningas Hassan II pyrki vapauttamaan alueen diplomaattisin keinoin.

Samoihin aikoihin idän ja lännen välinen kylmä sota oli käynnistymässä. Marokko oli lähempänä lännen blokkia. Sillä oli ollut lämpimät suhteet USA:han jo pitkään. Marokko oli ensimmäinen valtio, joka tunnusti USA:n itsenäisyyden (v. 1777). Samoin kuin muuallakin arabimaailmassa Marokon ylioppilaskunnissa vallitsi vallankumouksellinen ajatusmaailma. Osin marxismi-leninismin hengessä kuninkaita syöstiin vallasta eri puolilla arabimaailmaa: Egyptissä kuningas Faruk vuonna 1952, Tunisiassa kuningas Muhammad VIII al-Amin vuonna 1957, Irakissa kuningas Faisal II vuonna 1958 ja Libyassa kuningas Idris vuonna 1965. Vastaavat yritykset epäonnistuivat Saudi-Arabiassa vuonna 1969, Jordaniassa vuonna 1970 ja Marokossa vuosina 1971 ja 1972. Marokossa vasemmistolaiset opiskelijat unelmoivat vallankumouksesta, kuningaskunnan kaatamisesta ja tasavallan rakentamisesta.

Kuningas Hassan II reagoi kahteen vallankumousyritykseen voimakkaasti. Marokossa alkoivat niin sanotut ”luotivuodet” (arab. Sanawāt ar-Raṣāṣ), jolloin kaikki hallinnon vastainen liikehdintä tukahdutettiin nopeasti ja väkivaltaisesti. Toisinajattelijoita katosi, vangittiin, kidutettiin ja ammuttiin. Osa heistä oli Marokon yliopistoissa opiskelevia sahraweja, joiden katsottiin olevan marokkolaisia.

Mihin Marokon vaatimus Länsi-Saharasta perustuu?

Ennen siirtomaa-aikaa Länsi-Saharan alue ei ollut ulkovalloille erityisen kiinnostava. Siellä ei ollut itsenäistä valtiota, ja monet alueella asuvista sahrawi-heimoista vannoivat uskollisuutta Marokossa edelleen valtaapitävälle Alaviittien dynastialle (1631–). Marokon kuningaskunnan keskeisenä perustana on ollut ja edelleen on heimojen uskollisuus ja lojaalisuus sulttaania tai kuningasta kohtaan. Suhteita määrittää heimojen kuninkaalle osoittama ”baiʿa”, eli uskollisuusvala ja alamaisuuden osoitus, jonka katsotaan olevan puolin ja toisin sitova (vrt. Euroopan feodaalijärjestelmän uskollisuusvala tai muinaisen Lähi-idän vasallisopimus).

Aina tähän päivään saakka Marokon eri alueiden heimot uudistavat valansa kuninkaalle kerran vuodessa 30. heinäkuuta valtaistuinpäivän seremoniassa, mitä seuraavana päivänä pidetään alamaisuuden osoitusjuhla. Juhlassa eri alueiden delegaatiot tervehtivät kuningasta ja antavat suullisen, seremoniallisen julistuksen alamaisuuden uudistamisesta. Näihin seremonioihin osallistuu edelleen myös osa Länsi-Saharan heimojen sahrawi-sheikeistä.

Uskollisuusvalan perusteella Marokon tulkinta on, että alue ei ollut terra nullius ennen kuin eurooppalaiset jakoivat Afrikan keskenään. Länsi-Saharan heimojen uskollisuuden valasta Marokon sulttaanille on myös historiallista tietoa ajalta ennen siirtomaa-aikaa sekä Espanjan siirtomaakaudelta.

Moskeija Semaran kaupungissa

Moskeija Semaran kaupungissa. Shutterstock.com, Psylocibe07

Polisario syntyi Marokon kieltäydyttyä auttamasta Espanjaa vastaan

1970-alussa Marokon pääkaupungin Rabatin yliopiston sahrawiopiskelijat ottivat yhteyttä Marokon poliittisten puolueiden johtajiin ja pyysivät heiltä apua Länsi-Saharan vapauttamiseen Espanjan miehityksestä. Heitä ei kuitenkaan otettu vakavasti (ks. ”Menkää pois ja antakaa politiikkojen hoitaa politiikka!”). Tämä osoittautui Marokon kannalta suureksi virheeksi. Apua vaille jääneet vallankumoukselliset nuoret käänsivät selkänsä hallinnolle ja perustivat Rabatissa vuonna 1971 nk. ”sikiöliikkeen”, jonka johtoon nousi Rabatin yliopistossa opiskellut El-Ouali Mustapha Sayed. Sikiöliikkeestä kehittyi vuonna 1973 separatistiliike nimeltä ”As-Saqia al-Hamran ja Oued Ed-Dahabin vapautusrintama” (El Frente Popular de Liberación de Saguía el Hamra y Río de Oro). Se tunnetaan paremmin lyhenteellä ”Polisario”. Taustaltaan sosialistinen liike kehittyi kansallismielisempään suuntaan. Polisario perusti vuonna 1976 Saharan demokraattisen arabitasavallan, joka teoriassa kattoi Länsi-Saharan alueen.

Marokon kieltäytyminen sotilaallisesta avusta ajoi järjestön etsimään apua muualta. Libyan johtaja Qaddafi aseisti liikettä. Järjestö sai myös Algerialta aseita sotaan Espanjaa vastaan. Algerian tuki Polisariolle jatkuu tähän päivään asti. Apua tarjosivat kylmän sodan aikana kommunistisen blokin maat, kuten Kuuba, joka edelleen tukee Polisariota.

Kirjassaan ”Mujtamaʿ al-Bayḍan (Valkoisten nomadien yhteiskunta) Polisarion perustajajäsen Almahjoub Assalek kertoo, että Polisariota ei olisi syntynyt, jos Marokko olisi toiminut toisin. Assalek kertoi France 24-kanavalla, että ”Polisario on seurausta Marokon hallituksen ja Marokon poliittisen yhteisön virheistä”. Merkittävä osa Polisarion perustajista syntyi, kasvoi ja opiskeli Marokossa. Useilla oli Marokon kansalaisuus, kuten esimerkiksi vuosina 1982­­–2016 Polisarion johtajana toimineella Muhammad Abdelazizilla.

Samaan aikaan kun Polisario taisteli Espanjaa vastaan, Marokon neuvottelut Espanjan kanssa alkoivat tuottaa tulosta. Espanja luovutti Länsi-Saharan hallinnan Marokolle ja Mauritanialle vuonna 1975. Sopimuksen mukaan Mauritania saisi alueesta hallintaansa noin kolmasosan ja Marokko kaksi kolmasosaa. Polisario ei hyväksynyt sopimusta, koska se vaati nyt itsenäisyyttä. Saharan demokraattisen arabitasavallan perustamisen vuonna 1976 voi ainakin osin katsoa olleen reaktio uudessa tilanteessa, jossa Polisario oli jäämässä syrjään. Erimielisyydet Länsi-Saharan asemasta johtivatkin Marokon ja Polisarion väliseen sotaan, jota käytiin vuodesta 1976 vuoden 1979 aseleposopimukseen saakka. Sopimuksen mukaan Länsi-Saharan kohtalosta tulisi päättää kansanäänestyksessä, mutta tämä ei ole koskaan toteutunut. Erimielisyyksiä oli muun muassa siitä, kuka olisi äänioikeutettu. Vuoden 1979 jälkeen konflikti on muuttunut pääosin hiljaiseksi asemasodaksi. Marokko on rakentanut 2700 kilometriä pitkän hiekkaseinän (engl. berm), joka erottaa Marokon hallitsemat Länsi-Saharan länsiosat Polisarion hallitsemista itäosista.

Cherchez l’Algérie!

Maaraja Algerian ja Marokon välillä on ollut suljettuna vuosikymmeniä. Maiden suhteet ovat pitkään olleet tulehtuneet, ja niitä hiertää erityisesti Länsi-Saharan konflikti. Molemmat osapuolet pelkäävät, että Länsi-Saharan hallinnassa tapahtuvat muutokset voisivat heiluttaa maiden välistä voimatasapainoa. Polisarion johtama Länsi-Sahara olisi poliittisesti lähellä sitä tukevaa Algeriaa, mikä myös uhkaisi Marokolle olennaista maareittiä Saharan eteläpuolisen Afrikan suuntaan.

Algerian ja Marokon välinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan johdu vain Länsi-Saharan konfliktista. Kylmän sodan aikana Marokko ja Algeria ajautuivat vastakkaisiin liittoumiin: Marokko oli lähellä länsiblokkia ja Algeria Neuvostoliiton johtamaa itäblokkia. Myös Algerian ja Marokon vuosina 1963–64 käymä niin kutsuttu ”hiekkasota” jätti syvät haavat. Maiden välillä on jatkuvia jännitteitä, jotka välillä purkautuvat poliitikkojen välisenä suukopuna tai keskinäisenä kilpailuna.

Marraskuussa 1975 noin 350 000 vapaaehtoista marokkolaista marssi Länsi-Saharaan sen vapauttamiseksi kuningas Hassan II:n johdolla. Marokkolaiset juhlivat vuosittain näyttävästi tätä niin kutsuttua Vihreää marssia, ja sen merkitystä marokkolaisten kansalliselle itseymmärrykselle on vaikea ylikorostaa. Osalle sahraweista marraskuu on kansallisen surun kuukausi.

Vihreän marssin jälkeen Algeria keräsi saman verran maassa asuvia marokkolaisia niin kutsuttuun Mustaan marssiin karkottaakseen heidät maasta. Islamilaisen uhrijuhlan Id al-Adhan aamuna 18.12.1975 Algerian marokkolaisia vietiin Marokon rajalle. Heidän omaisuutensa ja usein myös perheenjäsenensä jäivät Algerian puolelle. Tapahtuma jätti suuren trauman näihin Algeriassa kymmeniä vuosia asuneisiin marokkolaisiin. Viesti oli suora vappuna 1976, jolloin Algerian presidentti Houari Boumédiène lausui: ”Algeria tahtoo, että Polisariosta tulee kivi Marokon kengässä.”

Kilpailu alueen herruudesta

Algerian kanta Polisarion itsenäistymiseen ei ole pysynyt samana. Yksi syy, miksi Algeria tukee Polisariota, on pyrkimys saada reitti Atlantille. Marokolle taas Länsi-Saharalla on suuri merkitys erityisesti maareittinä, sillä sen yksi keskeinen tavoite on ollut kehittää kauppasuhteita Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.

Vuonna 2002 Algerian silloinen presidentti Bouteflika ehdotti Länsi-Saharan jakamista Marokon ja Polisarion välillä. Kuningas Hassan II:n aikana 1980-luvulla ilmeisesti myös käytiin kulissien takaisia neuvotteluita Algerian ehdotuksesta jättää Länsi-Sahara Marokolle, mikäli tämä antaisi Algerialle vapaat kädet Mauritaniassa. Algerian rooli Länsi-Saharan konfliktissa – sen ratkaisussa ja pitkittämisessä – onkin keskeinen.

Polisarion ja Länsi-Saharan pakolaisten tukikohta sijaitsee Algerian Tindoufissa. YK on alkanut mainita myös Algerian Länsi-Saharaa koskevissa päätöslauselmissaan. Esimerkiksi päätöslauselmassa 24/40 Algeria nähdään konfliktin osapuolena eikä vain Polisarion tukijana. Myös Kofi Annan implikoi Algerian roolia toivoessaan, että Algeria osallistuisi yhtenä osapuolena keskusteluihin ja neuvotteluihin (päätöslauselma S/2001/613, kappale 54). Konfliktin rauhanomainen ratkaisu edellyttänee Algerian ja Marokon välisten suhteiden korjaamista. Vuonna 2018 Marokon kuningas kutsui Algerian ”suoraan ja rehelliseen dialogiin,” mutta Algeria ei toistaiseksi ole tarttunut kutsuun.

Ketkä ovat sahrawit?

Sahraweista puhutaan usein länsimaalaisessa mediassa yhtenäisenä, marokkolaisista erillisenä etnisenä ryhmänä. Sahraweja yhdistää hassanyan kieli ja kulttuuri. Hassanyaa, jota voidaan pitää yhtenä arabian puhekielenä tai varianttina, puhutaan Länsi-Saharan lisäksi laajalla alueella Marokossa, Mauritaniassa, Algeriassa, Senegalissa, Malissa ja Nigerissä. Sahrawit kutsuvat itseään termillä ”bayḍan” eli ”valkoiset nomadit” erotuksena Saharan tummempi-ihoisista nomadeista. Sahrawi-kulttuurissa on edelleen paljon elementtejä berberikulttuureista, mutta hassanya on pääosin syrjäyttänyt berberin kielen sahrawien keskuudessa. Pieni osa sahraweista erityisesti Marokossa on kuitenkin edelleen berberinkielisiä.

Kun 1970-luvulla osa sahraweista nousi kapinaan Hassan II:sta vastaan ja vaativat itsenäisyyttä, osa heistä vangittiin. Suurin osa itsenäisyyteen pyrkijöistä oli nuoria ja heidän joukossaan oli erityisesti yliopistoaktivisteja. Vanhemmat sahrawit olivat sitoutuneita Marokon kuninkaalle annettuun uskollisuuden valaan (”baiʿa”, ks. yllä). Kun kapinaan nousseet vangittiin, sahrawi-heimojen sheikit lähettivät kuninkaalle delegaation uskollisuusvalan uusimista varten ja pyytääkseen armahdusta kapinoitsijoille. Delegaation johtajana toimi sahrawi-tuomari ja sheikki Larbas Maʾ al-ʿAynayn. Kuningas myöntyi pyyntöön ja vapautti kapinalliset. Vaikka Marokon suhde itsenäisyyttä vaativiin sahraweihin on ollut vaikea, hallinnon intressissä on ollut liennytys marokkolaisina pitämiään sahraweja kohtaan.

Vuonna 1988 osa sahraweista nousi kapinaan Polisariota vastaan Tindoufin pakolaisleireillä. Kapina kukistettiin verisesti. Hassan II päätti käyttää tilannetta hyväksi ja pyysi sahraweja palaamaan Marokkoon. Vihreän marssin juhlapäivän puheessaan hän lupasi armahtaa kaikki, jotka haluavat palata. Puheesta tuli historiallinen, ja tuhannet sahrawit palasivat.

Onko Polisario sahrawien ainoa edustaja?

Sahraweita asuu Länsi-Saharan alueella, Marokossa, Algeriassa Mauritaniassa ja nykyään myös Euroopassa. Osa sahraweista kannattaa Länsi-Saharan itsenäisyyttä Polisarion johdolla, osa taas kannattaa sen kuulumista Marokkoon. Suhtautuminen Länsi-Saharan kysymykseen siis jakaa Sahrawi-heimoja.

Polisarion sisällä valta on yhdellä heimolla, Reguibat-heimolla. Polisarion päätukijoita on Länsi-Saharan itäisillä alueilla olevat Reguibat-heimot, kun taas länsipuolen Reguibat-heimot sekä Tekna- ja Tajakant heimot ovat Marokko-mielisiä. Monilla heimoilla on pitkä historia keskinäisessä vihanpidossa (esim. Tajakant ja Reguibat), joka myös heijastuu Länsi-Saharan kysymykseen. 1990-luvun puolivälin mennessä monet Reguibat-heimon jäsenet palasivat Marokkoon. Reguibat-heimo asuttaa alueita myös Algerian puolella. Sahrawi-heimojen alue saattaa ulottua useiden valtioiden alueelle (esim. Reguibat, Oulad Bou Sbaa, Hassane, Tajakant ja Tekna.

Kartta Länsi-Saharan heimoista

Länsi-Saharan heimojen asuma-alueet.

Myös perheiden sisällä saattaa olla erimielisyyttä Länsi-Saharan kysymyksestä. Esimerkiksi kärkipoliitikko Mohamed Cheikh Biadillah on toiminut Marokon terveysministerinä sekä Salén prefektuurin kuvernöörinä. Hänen veljensä Ibrahim Biadillah taas toimii Polisarion tiedustelupäällikkönä. Lisäksi Polisarion sisällä on eri ryhmittymiä. Tärkein oppositioryhmä on vuonna 2004 perustettu, Polisarion perustajajäsenen Almahjoub Assalekin johtama ”Khaṭṭ al-Shahīd” (Marttyyrin linja). Ryhmä puhuu Polisarion korruptiota vastaan ja on surullinen sahrawien surkeista olosuhteista Tindoufin pakolaisleirillä siitä huolimatta, että ne ovat saaneet mittavaa tukea länsimailta. Ryhmä pyrkii löytämään nopean, vaihtoehtoisen ratkaisun konfliktille. Mainittava on myös Sahrawit rauhan puolesta -järjestö, joka irtautui Polisariosta. Se pyrkii ratkaisemaan konfliktin rauhanomaisin keinoin ja huomioi ensisijaisesti pakolaisleireillä elävien sahrawien edut ja tarpeet.

Osa Afrikan maista, Kuuba, Venezuela, Vietnam ja Iran ovat tunnustaneet Polisarion johtaman Saharan demokraattisen arabitasavallan tai ylläpitävät diplomaattisuhteita sen kanssa. Yhdysvallat, Ranska, Intia, osa Afrikan maista ja arabimaista (pl. Syyria, Mauritania ja Algeria) tukevat Marokon vaatimuksia Länsi-Saharassa. Ottamatta selkeästi kantaa puoleen tai toiseen suurin osa Euroopan maista, ml. Suomi, katsoo YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 34/37 mukaisesti sahraweilla olevan itsemääräämisoikeus.

Marokko kehittää Länsi-Saharaa sitoakseen sen itseensä

Mediassa viitataan usein Länsi-Saharan rikkauksiin ja luonnonvaroihin, joita Marokon katsotaan hamuavan. Osa tutkijoista on tukenut käsitystä. Esimerkiksi algerialaissuomalainen tutkija Karim Maïche viittaa ”valtaviin fosfaattiesiintymiin” ja ”rikkaisiin kalavesiin”. West Sahara Research Watch järjestön pääsihteerin Erik Hagenin mukaan Marokko myy noin 44 rahtilaivallista Saharan alueen fosfaattia vuodessa. Hagen laskee, että rahdin markkina-arvo on noin 230 miljoonan dollaria vuodessa laskematta mukaan tuotantokustannuksia. Joidenkin arvioiden mukaan Länsi-Saharan fosfaattiviennin arvo oli kuitenkin pudonnut v. 2019 vain noin 90 miljoonaan USD (vain 19 rahtilaivallista). Vaikka fosfaatit muodostavat yli puolet Länsi-Saharan viennistä, kyseessä on vaatimaton summa. Marokon kokonaisviennin arvo on noin 48 miljardia dollaria, jolloin Länsi-Saharan taloudellinen merkitys Marokon kokonaisviennille on optimistisimpienkin arvioiden mukaan alle 1 %, koska fosfaattien tuotanto Länsi-Saharassa on osoittautunut kannattamattomaksi. Alueen fosfaatin louhiminen on kallista, sillä se on syvällä ja vaatii poikkeuksellisen isoja koneita.

Marokon fosfaattien kokonaistuotanto vuodessa on noin 30–35 miljoonaa tonnia (v. 2018 33 milj. tonnia), kun Länsi-Saharan fosfaattien tuotanto on ollut 1–2 miljoonaa tonnia (v. 2019 noin 1 milj. tonnia). Fosfaattien merkitys koko Marokon fosfaatin tuotannolle on siis vähäinen.

Länsi-Sahara onkin osoittautunut Marokolle pikemmin taloudelliseksi taakaksi. Marokkolainen ekonomisti Fouad Abdelmoumni arvioi, että ilman Saharaa Marokko säästäisi noin 20 miljardia dirhamia vuodessa (n. 1,8 mrd. euroa). Marokko on investoinut alueelle paljon ja rakentanut kaupunkeja ja infrastruktuuria, kuten sairaaloita ja kouluja. International Crisis Group arvioi, että Marokko investoi alueeseen 870 miljoonaa euroa pelkästään vuosien 2004–2008 aikana. Kuningas Mohamed VI kertoi marraskuussa 2014, että vuodesta 1975 lähtien ”jokaisesta alueen tuottamasta dirhamista Marokko on sijoittanut Saharaan seitsemän dirhamia Marokon alueiden välisen solidaarisuuden ja veljeyden tunteen ansiosta.” Marraskuussa 2015 kuningas ilmoitti 7 miljardin euron budjetin Länsi-Saharan maakunnissa toteutettavien kehityshankkeiden rahoittamiseen. Päämääränä kuninkaan mukaan olisi mm. luoda 120 000 työpaikkaa naisille ja nuorille ja edistää sahrawikulttuuria.

Länsi-Saharan saama taloudellinen tuki on epäsuhdassa alueen puolimiljoonaisen väestön kanssa, sillä Marokon kokonaisväestö on noin 36 miljoonaa. Panostukset Länsi-Saharaan ovatkin aiheuttaneet kitkaa maan sisällä useiden muiden alueiden jäätyä huomattavasti vähemmälle.

Carnegie Endowment for International Peacen mukaan Marokko onnistui vuosina 1994–1999 vähentämään köyhyyttä Länsi-Saharan alueella 17,9 prosenttia, kun taas muualla Marokossa parannus oli vain 1,9 prosenttia. Marokon Länsi-Saharan kehittämiseen suunnattu aluepolitiikka on sisältänyt huomattavia investointeja infrastruktuuriin, uusiutuviin energialähteisiin, sosiaaliseen kehitykseen, ekologisuuteen ja koulutukseen. Taloustieteen professori Henri-Louis Védie kertoo näistä kirjassaan ”Le développement des provinces du Sud 1999-2019”.

Alueen priorisointi kertoo Marokon poliittisesta päämäärästä Länsi-Saharassa. Se pyrkii tavoitteeseensa hinnalla millä hyvänsä, jopa muiden alueiden kustannuksella. Taloudellisilla ponnistuksilla Marokon hallinto on sitonut itsensä sisäpoliittisesti Länsi-Saharaan tavalla, josta on erittäin vaikea perääntyä.

Onko konfliktille ratkaisua?

Polisarion ja Marokon vuonna 1991 tekemä tulitauko on pitänyt, vaikka lukuisat yritykset ratkaista konflikti ovat jääneet tuloksettomiksi. Osapuolten välistä umpikujaa on yritetty ratkaista monta kertaa, mutta molempia tyydyttävää ratkaisua ei ole saavutettu. Polisario vaatii edelleen itsenäisyyttä ja kansanäänestystä, mutta mahdollisuus näihin on enää pieni, eikä vähiten siksi, että USA on niin selkeästi asettunut Marokon puolelle. Marokko on torjunut kansanäänestyksen mahdollisuuden. Marokon pysyvä edustaja YK:ssa Omar Hilale sanoi 21.11.2020, että “kansanäänestys on kuollut ja kuopattu”. Marokon kuningas Muhammad VI taas julisti puheessaan vuonna 2014, että ”Marokko pysyy Saharassaan ja Sahara pysyy Marokossaan.” Kansanäänestyksen sijaan Marokko on ehdottanut autonomiaa. Marokon tärkeimmät liittolaiset Ranska ja USA ovat taipumassa autonomian kannalle. Presidentti Trumpin 10.12.2020 tekemä tviitti viittasikin ehdotukseen autonomiasta: “Morocco’s serious, credible, and realistic autonomy proposal is the ONLY basis for a just and lasting solution for enduring peace and prosperity!”

Polisario ei kuitenkaan hyväksy autonomiaa itsenäisyyden sijaan. Turhautuneena vuosikymmeniä jatkuneeseen pattitilanteeseen Polisario on vähän väliä vaatinut paluuta sotilaalliseen vastarintaan. USA:n asettuminen Marokon kannalle uhkaa ajaa Polisarion nurkkaan. Liikkeen Euroopan edustaja Oubi Buchraya Bachir totesi Trumpin tviittiä seuranneena päivänä France 24 -kanavalla, ettei jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin tarttua jälleen aseisiin. Jo Guergaratin episodin jälkeen Polisario julisti, että se aikoo palata sotatoimiin Marokkoa vastaan.

Algerian tuki Polisariolle on ratkaiseva. Algerian hallinnon edustajat ovat jo varoittaneet uuden tilanteen johtavan aseelliseen konfliktiin. Algerian pääministeri Abdelaziz Djerad ennusti 13.12.2020 alueelle olevan tulossa ”sotia ja epävakautta.” Polisarion Ranskan edustaja Mohamed Sidati puolestaan kertoi France 24 -kanavalla 14.12.2020, että sota on jo alkanut Länsi-Saharassa. Pitkään jäätynyt Länsi-Saharan konflikti on siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. Nähtäväksi jää, johtaako se sopimukseen vai uudentyyppiseen konfliktiin.

Artikkelikuva: Dakhlan kaupunki, Shutterstock.com/Henryk Sadura

 



Maria Pakkala, 21 joulukuuta 2020

, , , ,




1 Kommentti

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Abdelilah, vastaa

    Kiitos Maria . Sanoit kaikki

Vastaa käyttäjälle Abdelilah Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.