Piileekö Hamasin hyökkäyksen taustalla Netanjahun epäonnistunut politiikka

Lauantaina 7. lokakuuta 2023 Hamas, Gazan hallinnosta vastaava palestiinalainen antisionistinen järjestö, hyökkäsi ennennäkemättömällä voimalla Israelia vastaan. Hamasin suosiota gazalaisten keskuudessa on vuosien mittaan lisännyt Israelin miehityksen aiheuttamat rajoitukset, jotka vaikuttavat Gazassa asuvien ihmisten vapauksiin ja heidän ihmisoikeuksiensa toteutumiseen. Keskeinen osa Israelin strategista ajattelua on 2000-luvun puolivälistä lähtien ollut ”Netanjahu-doktriiniksikin” kutsuttu politiikka, jonka ideana on erottaa Gazan ja Länsirannan palestiinalaisalueet toisistaan tukemalla Hamasia sen kilpailussa Fatahin palestiinalaishallintoa vastaan. ”Netanjahu-doktriinin” päämäärä on kahden valtion ratkaisun estäminen Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa.

Vuosien mittaan Israelin pitkäaikaisen pääministeri Benjamin Netanjahun poliittinen ura on yhä enemmän ja enemmän keskittynyt tähän kahden valtion mallin vastustamiseen ja siten kytkeytynyt Hamasin tukemiseen. Netanjahun uran jatkuvuuden perusta on Israelin oikeistopuolueiden ja ryhmien tuki. Nämä ryhmät vaativat häneltä tiukkaa palestiinalaispolitiikkaa, ja viime vuosina tämä politiikka on käytännössä tarkoittanut Israelin hallinnon ihmisoikeusrikkomusten jatkumista palestiinalaisalueilla. Israelin siirtokuntia on myös jatkuvasti rakennettu Länsirannalle, minkä tiedetään vaikeuttavan mahdollisen toimivan Palestiinan valtion muodostamista tulevaisuudessa. Nämä Israelin toimet ovat lisänneet Hamasin suosiota palestiinalaisten keskuudessa, sillä Hamasia pidetään usein ainoana Israelin väärinkäytöksiä tosissaan vastustavana tahona. Tämä näkemys, jota Israelin hallinto on tarkoituksellisesti myös edistänyt, on ollut keskeinen vaikuttaja Fatahin ja Hamasin välisessä valtakamppailussa, ja se vaikutti myös siihen, että Hamas sai haltuunsa Gazan hallinnon vuonna 2007.

Selkein osoitus Israelin hallituksen tekemästä, Hamasia vahvistavasta politiikasta oli se, kun Israel viisi vuotta sitten hyväksyi Qatarin Hamasin hallinnon rahoittajaksi. Vuosien saatossa Netanjahun hallitus on myös vakuuttanut Israelin liittolaiset ja useat arabijohtajat siitä, että Gazan ja Länsirannan eristäminen kahden eri palestiinalaishallinnon alaisuuteen on paras tapa käsitellä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia ja pitää se poissa kansainvälisestä valokeilasta. Samalla Netanjahu on Yhdysvaltojen avustuksella ryhtynyt solmimaan rauhaa sellaisten arabimaiden kanssa, jotka ovat aiemmin olleet haluttomia tunnustamaan Israelia palestiinalaiskysymyksen vuoksi. Israelin tekemä ulkopolitiikka on edistänyt valikoivaa muistinmenetystä konfliktin perimmäisistä syistä ja edistänyt Israelin palestiinalaisvastaisten toimien hyväksyntää maailmalla.

Netanjahun kaudella tärkeä osa Israelin hallituksen doktriinia ei ole ollut vain Gazan ja Länsirannan eristäminen toisistaan ja Länsirannan israelilaistaminen, vaan vastakkainasettelun lietsominen Hamasin ja Fatahin välille myös muuten. Israelin tavoitteena on ollut pitää Israelin ja Palestiinan konfliktin kahden valtion ratkaisu poissa diplomaattisista pöydistä, ja tämä politiikka on saavuttanut menestystä viime vuosina, kun Israel on onnistunut Yhdysvaltojen tuella normalisoimaan suhteet useisiin arabivaltioihin, kuten Bahrainiin, Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin, Sudaniin ja Marokkoon.

Hamasin hyökkäys kuitenkin rikkoi Israelin hallituksen maalaaman kuvan uudesta, Israel-johtoisesta järjestyksestä Lähi-idässä. Hyökkäys vesitti nopeasti jo todennäköiseltä tuntuneen Israelin ja Saudi-Arabian välisen, maiden suhteita normalisoivan sopimuksen, ja se on asettanut Riadin epämukavaan asemaan Israelin kanssa sovinnon tehneiden liittolaisten ja toisaalta Israelin antisionististen vastustajien väliin. Hamasin hyökkäyksellä ja siitä johtuvalla eskalaatiolla voi lisäksi olla arvaamaton, ja mahdollisesti positiivinen, vaikutus Kiinan äskettäin välittämään Iranin ja Saudi-Arabian lähentymiseen. Tämä voi osaltaan vahvistaa Saudi-Arabian suhteita Palestiinan kiihkeisiin tukijoihin. Diplomaattinen ja sisäpoliittinen paine Netanjahua kohtaan, sekä ulkovaltojen tahto kahden valtion ratkaisumallin elvyttämiseen, ovat puolestaan lisääntynyneet Hamasin hyökkäyksen jälkeen.

Hamasin hyökkäys

Hyökkäyksessään, joka oli ajoitettu alkamaan lähes tasan 50 vuotta vuoden 1973 Jom kippur -sodan jälkeen, Hamas ampui tuhansia raketteja, jotka onnistuivat ohittamaan Israelin ohjuspuolustuksen. Lisäksi Hamas toteutti tarkkaan valmistellun maaoperaation, jossa sadat taistelijat tunkeutuivat läpäisemättömänä pidetyn, Gazan ja Israelin välisen aidan läpi ja aiheuttivat kauhua jopa noin 18 kilometrin päässä Gazan rajasta sijaitsevissa kylissä. Operaation aikana Hamas kohdisti iskujaan suunnitelmallisesti paitsi Israelin turvallisuusjoukkoihin, myös siviileihin. Yhteensä iskut johtivat yli tuhannen ihmisen kuolemaan. Hamas otti myös noin 200 panttivankia, ja vetäytyvät taistelijat veivät panttivangit mukanaan Gazaan.

Vastatoimina Hamasin iskuille Israel kiristi Gazan kaistaleen saartoa ja käynnisti laajan pommituskampanjan, joka on jo nyt vaatinut tuhansia siviiliuhreja. Samalla Israel on valmistautunut myös maaoperaatioon, jonka tavoitteena on kukistaa Hamas. Palestiinalaissiviilejä on käsketty poistumaan Gazan pohjoisosasta ennen operaation alkua ja evakuoitumaan Gazan eteläisiin osiin. Käskystään huolimatta Israel on pommittanut myös eteläistä Gazaa, ja osa ihmisistä on palannut takaisin koteihinsa pohjoiseen.

Epävakaus ja protestit Israelin sotilallisia toimia vastaan ovat jatkuneet Länsirannan palestiinalaisalueella. Etelä-Libanonissa toimiva Hizbollah on ilmoittanut tukevansa Hamasia, ja se on ryhtynyt toimiin Israelia vastaan. Israel on puolestaan käynnistänyt sotilasoperaatioita sekä Länsirannalla että Libanonin vastaisella rajallaan sekä pommittanut Syyriaa, joka on tukenut Hamasia ja kanavoinut Iranin apua antisionistisille ryhmille.

Kuten Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa aiemminkin, maailman reaktio eskalaatioon on ollut ristiriitainen. Osa juhlii Hamasin voimannäyttöä Israelin sortovaltaa vastaan, ja maailman eri pääkaupungeissa on järjestetty myös laajoja mielenosoituksia Israelin suhteettomien vastatoimien tuomitsemiseksi. Toiset ovat osoittaneet mieltään Hamasin julman hyökkäyksen siviiliuhrien puolesta, osa heistä vaatien Israelin hallitukselta kovia toimia.

Hamasin tukijat Lähi-idässä, siis Iran, Qatar, Syyria ja Afganistan (Taliban), sekä useat Afrikan maat, kuten Algeria, Djibouti, Etelä-Afrikka, Libya, Sudan ja Tunisia, ovat muiden maiden, esimerkiksi Kuwaitin, Jemenin, Malesian, Kuuban ja Pohjois-Korean kanssa syyttäneet eskalaatiosta Israelia ja korostaneet palestiinalaisten taistelun oikeutusta. Useimpien Pohjois-Afrikan maiden, sekä Djiboutin ja Sudanin ohella, erityisesti Etelä-Afrikka on tuominnut Israelin miehityspolitiikan ja ihmisoikeusrikkomukset nojaten omaan apartheid-historiaansa. Lisäksi Afrikassa toimivat aseistetut islamistiset ryhmät ovat ylistäneet Hamasin hyökkäystä yhdessä Lähi-idän kumppaneidensa kanssa. Toisaalta lähemmissä suhteissa Yhdysvaltojen ja Israelin kanssa olevat hallitukset esimerkiksi Ghanassa, Keniassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ruandassa ja Zambiassa ovat alleviivanneet Hamasin hyökkäyksen julmuutta ja osoittaneet hyväksyntänsä Israelin oikeudelle puolustaa itseään.

Erityisesti Yhdysvallat ja sen liittolaiset lännessä, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa ovat tuominneet Hamasin hyökkäyksen terroristiseksi teoksi ja korostaneet Israelin oikeutta puolustautua. Monet hallitukset ovat myös vaatineet osapuolilta sotilaallisten toimien rajoittamista ja konfliktin hillitsemistä. Eri puolilla maailmaa hallitukset, mukaan lukien Israelin tärkein liittolainen Yhdysvallat, ovat osoittaneet myös kasvanutta kiinnostusta löytää kestävä ratkaisu konfliktiin. Jotkut valtiot ovat myös alkaneet herätellä henkiin jo lähes kuopattua kahden valtion mallia, jota Israelin oikeistopuolueet vastustavat kiivaasti.

Voiko konfliktin eskaloituminen johtaa pidemmällä aikavälillä rauhaan?

Israelin sotilaallinen vastaisku ja sen tuhannet siviiliuhrit ovat synnyttäneet laajaa kritiikkiä. Eri puolilla maailmaa on vaadittu eskaloinnin lieventämistä ja kansainvälisen ja humanitäärisen oikeuden kunniottamista. Vakavampaa kansainvälistä sitoutumista kahden valtion malliin vaativat äänet ovat voimistuneet, koska moni hallitus näkee edelleen tämän mallin ainoana realistisena mahdollisuutena saavuttaa pysyvää rauhaa tukevat olosuhteet.

Itsenäisen Palestiinan valtion tunnustaminen vaatisi kuitenkin sekä Netanjahun oikeistohallituksen hyväksynnän että sopimuksen kahden valtion välisistä rajoista. Tämä puolestaan edellyttäisi sitä, että Yhdysvallat ja Israel suostuisivat asettamaan neuvottelujen lähtökohdaksi sellaiset rajat, jotka voisivat realistisesti olla palestiinalaisten hyväksyttävissä. Kahden valtion malli vaatisi myös Israelin vetäytymistä ainakin viime vuosikymmeninä rakentamistaan Länsirannan siirtokunnista samaan tapaan, kuin se vetäytyi vuosia aiemmin Gazassa ja Pohjois-Samariassa (2005) sekä Siinailla (1979–1982). Vaikka Hamas ei todennäköisesti tule ainakaan lähitulevaisuudessa tuhotuksi kokonaan, ja se säilynee ainakin jonkinlaisena poliittisena voimana, sen esittämä vaatimus vuoden 1967 rajojen palauttamisesta tuskin säilyy realistisesti saavutettavana neuvotteluvaihtoehtona. Joustavuus alueiden rajoista sovittaessa, yhteisymmärryksen löytyminen israelilais- ja palestiinalaisväestölle osoitetuista asuinalueista päätettäessä sekä molempien osapuolten sitoutuminen kompromisseihin ovat avainasemassa kestävän ratkaisun saavuttamisessa.

Vaikka Hamas todennäköisesti häviää tämänhetkisen kriisin sotilaallisesti, nyt nähty eskalaatio voi silti pitkällä aikavälillä johtaa Israelin miehityksen loppumiseen ja kahden valtion ratkaisuun. Tämä tosin vaatisi Netanjahu-doktriinin täyskäännöstä. Jos miehitys nyt loppuisi, Hamas saisi mahdollisesti poliittisen kunnian Gazan vapauttamisesta. Tämä taas todennäköisesti lisäisi palestiinalaisten tukea Hamasille ja sen ideologialle ja heikentäisi maltillisemman Fatahin ja sen kontrolloiman palestiinalaishallinnon mahdollisuuksia muodostaa toimiva ja laajaa tukea nauttiva palestiinalaisvaltion hallitus. Tällainen kehitys voisi johtaa Hamasin sotilaalliseen uudelleenvahvistumiseen ja Hamasin uhkaan Israelia kohtaan myös tulevaisuudessa. Jos sota ei kuitenkaan pääty Palestiinan tunnustamiseen itsenäiseksi valtioksi, tai muuhun konkreettiseen tai edes symboliseen voittoon, Hamas todennäköisesti heikentyy merkittävästi. Se saattaa silti selviytyä jonkinlaisena poliittisena tekijänä lähitulevaisuudessa Netanjahun hallituksen tuella.

Konfliktin tämänhetkinen kärjistyminen ja sen kauhea inhimillinen hinta ovat osoittaneet Israelin hallituksen viime vuosikymmenien doktriinin epäonnistuneen siitä huolimatta, että se on auttanut Netanjahua pysymään vallassa. Konfliktin eskalaatio on lisännyt ratkaisun löytämisen painetta Israelin hallitusta kohtaan, mutta se vaatii uusia tuulia. Maailma saattaa olla vihdoin heräämassä siihen, että todellinen rauha voidaan saavuttaa vain neuvottelujen, vilpittömän sitoutumisen ja kahden valtion ratkaisun tuloksena.

 

Artikkelikuva: Shutterstock

Aleksi Ylönen, 24 lokakuuta 2023

Gaza, Hamas, Israel, Palestiina

---