Nina Järvenkylä & Sami Sojonen: Riivattu maa

Artikkelikuva: Sami Sojonen. Irakilainen yhteiskuntatieteiden kandidaatti Hussein, 26, myy teetä ohi kulkeville autoilijoille. Teen myyminen on hänen tapansa protestoida maan huonoa työllisyystilannetta vastaan.

Nina Järvenkylän ja Sami Sojosen Riivattu maa, kertomuksia Irakin pelosta, uskosta ja toivosta on kokoelma intensiivisiä, mieleenpainuvia haastatteluita, joiden kiinnostavuus kantaa pitkälle. Haastattelut on tehty Basrassa ja Bagdadissa keväällä 2019, ja ne tuovat esiin uusia puolia Irakin nykytilanteesta. Yksittäisten ihmisten kokemusten ja tarinoiden nostaminen keskiöön sotilaallisen kriisin ja kansainvälisen politiikan alta on arvokasta. Lähi-idän ja erityisesti epävakaan Irakin tapauksessa arkipäiväisistä asioista uutisoiminen on ollut olematonta.

Vaikka tavallisten ihmisten näkökulmien esiin tuominen on ansio, ne jäävät toisistaan irrallisiksi ilman yhteen sitovaa viitekehystä, jota kirjassa ei anneta. Punaisena lankana teoksessa on kartoitus Irakista Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden lähtötilanteesta – Järvenkylä on aiemmin kirjoittanut kirjan Tiukka paikka turvapaikanhakijoihin liittyvästä päätöksenteosta, ja Riivatussa maassa peilataan irakilaista yhteiskuntaa Suomessa tapahtuneiden kulttuuristen kohtaamisten kautta.

Järvenkylä summaa itse kirjansa ydinsanoman:

Olen pyrkinyt näkemään tunteiden läpi todelliset tapahtumat ja tarinat. Suurin osa haastateltavista oli äärimmäisen avoimia. He kertoivat aroistakin aiheista ja ongelmista. Haastateltavien turvallisuuden takaamiseksi olen muuttanut joidenkin henkilöiden nimet. Olen vaihtanut myös tarinoiden yksityiskohtia, jotta haastateltavia ei tunnistettaisi. Osa haastelluista esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan, osa täysin nimettöminä. Ääneen pääsevät tavalliset irakilaiset, laidasta laitaan. Millaista on elää Bagdadissa ja Basrassa vuonna 2019? Millainen on se maa ja yhteiskunta, josta Suomeen saapui tuhansia ihmisiä vuonna 2015? (s. 6)

Värikylläiset, realistiset, toiveikkaat ja ymmärtäväiset kuvat kulkevat tekstin rinnalla luontevasti. Ajoittain niissä päästään hyvin lähelle kuvattavaa. Toisaalta myös kuva tyhjästä rakennustyömaasta kertoo tarinan. Sami Sojosen kuvat ovat upeita siitäkin huolimatta, että Irakissa kuvaaminen oli haasteellista. Vaikka kaiken turvallisuuteen liittyvän kuvaaminen on kiellettyä, asemiehet pyysivät Sojosta ottamaan selfieitä kanssaan. Vaikeimpia kuvattavia olivat naiset, joihin suhtaudutaan Etelä-Irakissa hyvin suojelevasti.

Haastateltavat löytyivät irakilaisten tuttavien kautta. He kaikki antavat oman näkökulmansa Irakin nykytilanteeseen. Tosin ihan tavallisia ihmisiä he eivät ole: Mueen al-Kadhumi on iso kiho Badr-organisaatiossa. Haastatellut muotisuunnittelijat ovat ilmiselvää kulttuurieliittiä. Sheikh Mansur taas on heimonsa johtajistoa.

Järvenkylä ja Sojonen päätyivät aineistonkeruumatkallaan omalaatuisiin tilanteisiin. Erityisen mieleenpainuva on tapaaminen eteläirakilaisen kansanparantaja Abu Danielin kanssa – tämän kohtaamisen nostavat esiin kirjan julkaisutilaisuudessa myös molemmat kirjoittajat.

Yhtäkkiä Abu Daniel karjuu kantavalla äänellään lapsenlastaan Hassania. Hän kysyy, onko minullakin kantava ääni. Sanon, että on. Karjumme yhdessä Hassania. Ihan kuin olisimme kännissä, jutut menevät niin omissa sfääreissään, ja huuto on melkoinen. (s. 91)

Kirjan parasta antia ovat pitkät, elämänkerralliset haastattelut. Haastattelutilanteet on kuvattu vivahteikkaasti ja haastateltavan elinympäristö nousee niissä esiin. Harmillista on, että monien haastatteluiden yhteydessä ei haastateltavien turvallisuuden takia ole mahdollista kertoa tarkemmin heidän taustoistaan. Keskustellessamme Järvenkylä harmittelee tätä itsekin, mutta toteaa, että haastateltavien turvallisuuden on tietenkin oltava etusijalla. Mitä voi julkaista ja mitä ei – tämä kysymys nousi esiin erityisesti shiiamilitioiden, eli shiiojen puolisotilaallisten joukkojen kohdalla. Haastateltavat olisivat olleet valmiita puhumaan enemmänkin, mutta eivät kirjaa varten. Näiden ryhmien parempi ymmärtäminen oli yksi kirjan tavoitteista, mutta aineiston rajoituksien vuoksi se ei toteudu.

Juuri tästä haastateltavien suojaan liittyvästä syystä kirjan avauskappale ”Pelko” on ongelmallinen. Varsinaista sisältöä tulee (julkaistuissa) haastatteluissa esille vähän. Samat asiat toistuvat: Militiat hallitsevat Irakissa kaikkea. Militiat voivat käskyttää poliisia. Koska tietoa oli saatavilla niukalti haastatteluista, olisi käsittely vaatinut taustoitusta muista lähteistä.

Irakin suurimmilla aseellisilla ryhmillä on edustus parlamentissa, ja niilläkin, jotka kieltäytyvät osallistumasta ”Yhdysvaltojen asettaman imperialistisen organisaation” toimintaan, on omat kytköksensä puolueisiin. Sotilaallisina organisaatioina aloittaneet militiat ovat nykyään merkittäviä toimijoita politiikassa ja mediassa. Virallisesti poliittiset siivet ovat sotilasorganisaatioista irrallisia.

Al-Kadhumin mukaan keväällä 2019 Bagdadissa ja Irakissa on rauhallista, mutta edelleen on oltava varuillaan. Hänen mukaansa rikolliset ovat yhä läsnä, ja rikollisilla hän tarkoittaa Isisiä ja muita ekstremistejä, kuten al-Qaidaa ja al-Nusraa (Al-Kadhum käyttää al-Nursa-nimitystä, mutta nykyisin kyseinen ryhmittymä tunnetaan nimellä Hay’at Tahrir al-Sham, HTS). Hän mainitsee turvallisuusuhaksi myös tahot, jotka ovat edelleen lojaaleja Saddamille eli Saddamin Baath-puolueelle. Lisäksi al-Kadhumin mukaan on olemassa ulkopuolisia tahoja, jotka ruokkivat epätasapainoa. Hänen puheensa menevät syviin vesiin ja alkavat muistuttaa erilaisia salaliittoteorioita, joita en näe tarpeelliseksi tässä toistaa. Taustalla kaikuu pitkälti Venäjän propaganda. (s. 80)

Varsinkin, kun haastatteluaineistoa militioihin liittyen oli vähän, olisivat lyhyet haastattelunpätkät kaivanneet kovasti taustoitusta. Esimerkiksi juuri siteeraamassani al-Kadhumin haastattelussa tulee tiivistettynä esiin monia keskeisiä kärkiä militioiden viestinnässä: Irakia vaivaavat korruptio ja terrorismi, mutta erityisesti ulkopuoliset vaikutteet. Turhauttavaa aseellisten shiiaryhmien viestinnässä on juuri haluttomuus käsitellä Irakin sisäisiä asioita ja epämääräisyys poliittisten ongelmien juurisyistä. Jo tämä kuitenkin kertoo valtavasti niiden tilanteesta Irakissa ISISin vastaisten taisteluiden päättymisen jälkeen. Aseellisten shiiaryhmien Fath-parlamenttikoalition puolueilla on ollut vaikeuksia löytää järkevää agendaa ajettavakseen – muuta kuin itsesuojelu ja alueellinen valtakamppailu Iranin ja sen tukemien shiiaryhmien ”Vastarinnan akselin” sekä Saudi-Arabian välillä. Tällä hetkellä aseistetut shiiaryhmät jatkavat ”Daeshin nukkuvien solujen” metsästystä ja siinä sivussa jatkavat aseellista toimintaa vaikutusalueillaan. ISISistä vastaan taistelleen militioiden katto-organisaation, al-Hashd al-Sha’bin kohtalo ISISin vastaisten taisteluiden päättymisen jälkeen on merkittävä kysymys siihen kuuluville ryhmille. Tähän mennessä ne ovat onnistuneet säilyttämään autonomian valtiollisista asevoimista. Teoriassa jo joulukuussa 2017 ISISin kaatuessa sitä vastaan taistelleet aseelliset ryhmät siirrettiin Irakin asevoimien alaisuuteen. Käytännössä tämä ei ole toteunut. Nykyinen pääministeri Adel Abd al-Mahdi teki asiasta uuden päätöksen viimeksi heinäkuussa 2019.

Suomeksi ei ole kirjoitettu kattavaa analyysia Irakin yhteiskunnan nykytilanteesta. Riivattu maa on kokoelma kiinnostavia haastatteluita, mutta se ei täytä tätä tyhjiötä. Se tarjoaa välähdyksiä arkeen, upeita kuvia ja aitoja ihmiskohtaloita. Se vaatii kylkeensä jonkin verran tietoa Irakin tilanteesta ja historiasta, sillä haastatteluita taustoitetaan niukasti. Irakiin jo perehtyneelle kirja tarjoaa uusia näkökulmia sodanjälkeiseen, hitaasti toipuvaan maahan. Järvenkylä ja Sojonen näkevät Irakilla olevan toivoa. Sojonen mainitsee nuoret, joita maassa on paljon, ja joihin hän itse uskoo. Järvenkylä löytää toivoa siitä, että irakilaiset ovat kaikista ongelmista huolimatta ylpeitä maastaan.