Hosni Mubarak.

Muistokirjoitus: presidentti Mubarakin 30 vuotta vallassa

Helmikuun 25. päivänä kuolleen, Egyptiä 30 vuotta johtaneen presidentti Hosni Mubarakin voi katsoa selviytyneen arabikevään myllerryksestä kunnialla. Hänet tuomittiin ja pantiin viralta, mutta häntä ei hirtetty eikä ammuttu. Millainen ”faarao” Hosni Mubarak oikein oli sotilasdynastian pitkäaikaisimpana johtajana? Luultavasti Mubarakin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä johtama Egypti oli monien egyptiläisten mielissä parempi maa kuin nykyinen kenraali Abdel Fatah al-Sisin johtama sotilasautokratia.

Armeijasta rauhaa vaalivaksi presidentiksi

Kuten edeltäjänsä, valtionpäämiehenä Hosni Mubarak oli maansa asevoimien tuote, Neuvostoliitossa koulutettu hävittäjälentäjä ja ilmavoimien aiempi komentaja. Egyptin voi tuskin katsoa olleen missään vaiheessa varsinainen sotilasdiktatuuri, vaikka maan johtoon noustiin armeijan piiristä, sillä maan johtajat eivät olleet kansan vihaamia tyranneja. Gamal Abdel Nasser (presidenttinä 1954-70) oli kansanjoukkojen jumaloima karismaattinen sankari. Anwar Sadat (1970-81) sai kansalta kunnioitusta, jos ei rakkautta, ennakkoluulottomana rauhantekijänä.

Mubarak nousi Egyptin johtoon kriisitunnelmissa lokakuussa 1981 varapresidentin paikalta sen jälkeen, kun ääri-islamistit olivat murhanneet hänen edeltäjänsä Anwar Sadatin Israelin kanssa vuonna 1973 käydyn Yom Kippur -sodan vuosipäivän paraatissa. Sodan jälkeen Sadatin Israelin kanssa tekemä rauha oli epäsuosittu arabien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan saanut Mubarakia lipeämään Sadatin rauhanpolitiikasta. Diplomaattisuhteet Egyptin ja Israelin välillä ovat säilyneet vaikeinakin hetkinä.

Mubarakin pitkän linjan rauhanpolitiikkaa kuvasti, että hän suostui 2000-luvun alussa tapaamaan Israelin oikeistolaista pääministeri Ariel Sharonia neuvotellakseen Palestiinan kysymyksestä. Arabimaissa Sharonia pidettiin sotarikollisena Libanonin vuoden 1982 sodan toimien vuoksi.

Realistinen itsevaltias

Eräässä Wikileaksin julkaisemassa USA:n Kairon-suurlähetystön pari vuotta ennen arabikevättä laatimassa raportissa Mubarakia kuvataan poliittisesti realistiksi, varovaiseksi ja konservatiiviseksi johtajaksi, jonka ajatuksissa ei ollut sijaa ihanteellisille tavoitteille kuten demokratialle. Hän oli koko presidenttiaikansa Yhdysvaltain lojaali liittolainen. Lähi-idän poliittisena vaikuttajana hän nousi keskeiseen asemaan 2000-luvun alkuvuosina.

Kotimaassa Mubarak oli itsevaltainen johtaja, joka pönkitti asemaansa pitämällä yllä Sadatin murhan jälkeen voimaan saatetut poikkeustilalait koko valtakautensa ajan. Mubarak sai Egyptiä 1980- ja 1990-luvuilla koetelleen ääri-islamistisen terrorismin aisoihin niin, että vuoden 1997 Luxorin verilöylyn jälkeen seuraava turismia voimakkaasti koetellut terrori-isku tapahtui vasta vuonna 2004.

Mubarak oli tyypillinen itsevaltias siinä suhteessa, että hän ei kyennyt luottamaan kansalaisiinsa ja alkoi pitää itseään korvaamattomana. Nojautuminen korruptoituneeseen poliittiseen eliittiin vieraannutti häntä sekä liberaalista että islamistisesta oppositiosta. Poikkeustilan jatkaminen ilmensi uskoa vapauden rajoitusten tarpeeseen, vaikka hän toisaalta puhui olojen vakiintumisesta.

Varovainen uudistaja?

Mubarak toteutti varovaisia sisäisiä uudistuksia vuoden 2005 vaaleissa, jolloin sallittiin määrätyin edellytyksin vastaehdokkaiden asettaminen istuvalle presidentille. Lähtökohdat olivat kuitenkin Mubarakin kilpailijoille epätasapuoliset, eikä Muslimiveljeskunta ollut mukana ehdokasasettelussa. Kilpailevista ehdokkaista menestyi parhaiten liberaalia demokratiaa kannattava Ayman Nour (6%).

Arabikevään lähestyessä Mubarakin hallinto ryhtyi jarruttelemaan poliittisia uudistuksia. Massaterrorismin uusiutuminen vuosina 2004-2005 ja ääri-islamististen joukkioiden pesiytyminen Pohjois-Siinaille romahdutti matkailun ja tuntui oikeuttavan ihmisoikeusrajoitukset.

Ihmisoikeuksia koskevien rajoitusten pääasialliseksi tarkoitukseksi ilmoitettiin laittomaksi julistetun Muslimiveljeskunnan harjoittaman tai suunnitteleman terrorismin torjuminen. Veljeskunta haastoi Mubarakin hallinnon vapaaehtoisen kansalaistoiminnan organisoijana, eikä se monien mielestä tähdännyt enää väkivaltaiseen valtaannousuun. Selvää on, että Mubarak asetti etusijalle Muslimiveljeskunnan valtaan pääsyn estämisen maan demokratisoinnin sijaan.

Vuoden 2010 parlamenttivaaleihin Muslimiveljeskuntaa tukevat ehdokkaat pystyivät kuitenkin osallistumaan sitoutumattomina, ja heidän kannatuksensa nousi pariin kymmeneen prosenttiin, mikä oli samaa tasoa kuin Muslimiveljeskunnan ehdokkaan Mohamed Mursin kannatus myöhemmin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella vuonna 2012.

Vanhan miehen pysähtyneisyys

Mubarakin vallan viimeisinä vuosina kyvyttömyys vallanvaihtoon ja seuraajan nimeämiseen ilmensivät vanhenevan valtiomiehen pysähtyneisyyttä. Edes varapresidenttiä Mubarak ei halunnut nimetä, ennen kuin se oli jo myöhäistä. Spekulointi Mubarakin seuraajasta sai aina uutta puhtia, kun julkisuuteen tuli tietoja presidentin häilyvästä terveydentilasta ja hoidoista ulkomailla. Maassa spekuloitiin, pitäisikö vallanperimyksessä jatkaa sotilasjohtajien perinnettä vai voisiko uusi johtaja olla siviilielämässä ansioitunut, maan valtapuolueelle uskollinen arvohenkilö.

Mubarak souti ja huopasi sen suhteen, että tukeako poikansa, Kansallispuolueen riveissä vaikuttaneen, verraten edistyksellisenä liikemiehenä pidetyn Gamalin presidenttiehdokkuutta vai ei. Eräiden arabimaiden, kuten Irakin, Libyan ja Syyrian tasavaltalaisen dynastiamallin tuominen Egyptiin herätti kai jyrkkiä vastalauseita. Hosni-isän jatkoaikaa vastustava liike ”Kifaya” (”Riittää!”) sai mielenosoituksiinsa iskulauseen Gamal-pojan ehdokkuuden vastustamisesta: ”Kuka muu tahansa paitsi Gamal!”

Egypti Mubarakin jälkeen: sotilaat palaavat valtaan

Itsevaltainen presidentti syrjäytettiin vasta, kun Kairon Tahririn aukion mielenosoittajat toivat tammikuussa 2011 arabikevään Egyptiin. Demokratiaa tämä ei kuitenkaan tuonut väestöltään suurimpaan arabimaahan.

Egyptin yhteiskunta polarisoitui voimakkaasti Muslimiveljeskunnan aktivoiduttua. Veljeskunta oli muita ryhmiä paremmin järjestäytynyt ja valmiimpi tehokkaaseen vaalityöhön. Tahririn aukion liberaaleja ja sekulaareja tavoitteita ajaneiden mielenosoittajien agenda piti siirtää vaaleilla osaksi kansanvaltaista parlamentaarista toimintaa. Valtakunnalle haluttiin kansan valitsema presidentti. Kansannousun viitoittama tie demokratiaan olisi kuitenkin saattanut johtaa Muslimiveljeskunnan yksinvaltaan, elleivät armeija ja miljoonat liberaalisti ajattelevat kansalaiset olisi yhdistäneet voimiaan sekulaarin yhteiskunnan puolustamiseksi, vaikka se toisaalta merkitsi demokratiatavoitteiden siirtämistä toistaiseksi syrjään ja muslimiveljien toiminnan tukahduttamista pakkokeinoin.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen maata ehti hallitta vuoden verran vaaleissa valtaan tullut islamistinen Muslimiveljeskunta, ennen kuin maan nykyinen valtionpäämies Abdel Fatah al-Sisi liittolaisineen otti vallan takaisin Muslimiveljeskunnalta. Al-Sisi jatkaa monarkian vuoden 1952 vallankumouksessa korvannutta sotilasjohtajien sekulaaria dynastiaa. Ensimmäinen arabikevään jälkeinen vuosikymmen osoittaa Egyptin valtarakenteen palautuneen käytännössä samalle pohjalle kuin presidentti Mubarakin aikana. Mubarak poliittisena johtajana kukistui, mutta ei se sotilaallinen valtarakenne, johon hän nojautui.

Muslimiveljeskunnan lyhytkestoinen valta jätti kuitenkin yhteiskuntaan jälkensä. Uskonnollisten väestöryhmien, koptikristityn vähemmistön ja muslimienemmistön keskinäiset suhteet ovat huonontuneet väkivallantekoineen ja kirkonpolttamisineen. Naisten aseman katsotaan heikenneen. Kairon katurauha ei ole sillä tasolla kuin Mubarakin aikana.

Liberaalille kansanosalle, joka muodosti Tahririn aukion mielenosoittajien alkuperäisen ytimen, sotilaiden kanssa liittoutuminen oli tietysti pettymys, sillä hehän toivoivat liian pitkään jatkuneen autokratian tilalle ”egyptiläistä” demokratiaa, ei suinkaan mitään sen ”islamilaista” versiota, jos kohta ei myöskään ulkomailta tyrkytettyä ”länsimaista” demokratiaa.

Olennaista kuitenkin on, että Egyptissä vältettiin sellainen sekasorto ja ajautuminen sisällissotaan, joka oli sen naapurustossa Syyrian ja Libyan kohtalona. Vaikka Tahririn aukion mielenosoittajien alkuperäiset aatteet kärsivät haaksirikon, niin valtaan nousseen Muslimiveljeskunnan ja armeijan jouduttua vastatusten liberaalit kaupunkilaiset valitsivat mieluummin armeijan ja al-Sisin kuin sellaisen islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen, johon he uskoivat muslimiveljien olevan heitä viemässä.

Näin jälkikäteen arvioiden Hosni Mubarakin voi siis katsoa selviytyneen arabikevään myllerryksestä kunnialla poliittisesti sävyttyneistä oikeudenkäynneistä ja viralta panosta huolimatta. Häntä ei hirtetty eikä ammuttu, ja arabikevään tapahtumat pysyivät egyptiläisten omissa käsissä. Toisaalta al-Sisin johtama Egypti, johon myös Muslimiveljeskunta ehti jättää puumerkkinsä, ei monien egyptiläisten mielissä ole parempi kuin Mubarakin Egypti 2000-luvun alkuvuosina. Maan alle sysättyinä muslimiveljetkin ehkä vain odottavat uutta tilaisuutta.

Artikkelikuva: Shutterstock/360b



Hannu Mäntyvaara, 16 huhtikuuta 2020

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *