Miten määrittää rukoussuunta avaruudessa? Islam tieteiskirjallisuudessa
Islam ja scifi, osa 2
Muslimit kääntyvät viisi kertaa päivässä kohti Mekkaa ja rukoilevat. Rukoushetkien ajankohta määräytyy auringon sijainnin mukaan: ensimmäinen rukous tulisi suorittaa aamun sarastaessa, toinen rukous auringon ylitettyä lakipisteensä ja niin edelleen. Kuukauden kierto, mukaan lukien paastokuukausi ramadanin alku ja loppu, puolestaan riippuu kuun vaiheista. Kuukausi alkaa, kun uuden kuun sirppi havaitaan ensimmäisen kerran, ja se päättyy seuraavaan uuteen kuuhun. Islamin monet käytännöt perustuvat siis taivaankappaleiden asemaan suhteessa maapalloon. Mutta miten määrittää rukoussuunta ulkoavaruudessa? Entä miten rukoushetket ja paastopäivät pitäisi ajoittaa toisella planeetalla, jonka vuorokausi ei ehkä olekaan 24 tuntia ja jota ei ehkä kierräkään yksi kuu vaan useampia? Tai ei yksikään?
Tämä blogikirjoitus on toinen osa yhteensä kuuden blogitekstin sarjassa, jonka aiheena on islam tieteiskirjallisuudessa. Tekstit on kirjoitettu osana Islam ja science fiction -kurssia, jota opetin Helsingin yliopistossa kevätlukukaudella 2021. Tässä osassa luodaan yleiskatsaus eräisiin keskeisiin islamia käsitteleviin tieteiskirjoihin – tarpeettomia juonipaljastuksia välttäen, tietysti.
Islam-aiheinen tieteiskirjallisuus on kaiken kaikkiaan vähän tunnettua, ja monelle scifi-harrastajallekin voi olla vaikea nimetä teosta, jossa islam tai muslimit ovat keskeisessä osassa. On kuitenkin monia tunnettuja kirjoja, joissa on vähintään scifin elementtejä mutta joita ei syystä tai toisesta mielletä tieteiskirjallisuudeksi. Hyvä esimerkki tästä on Tuhat ja yksi yötä, jonka tarinoissa matkataan vieraisiin maailmoihin ja kohdataan metallista valmistettuja hahmoja, jotka muistuttavat kovasti tieteiskirjoista tuttuja robotteja.
Scifillä ja sen sukulaisgenrellä fantasialla on maine taiteellisesti vähempiarvoisena populaarikirjallisuutena, ja kustantamot ja kirjakaupat eivät usein markkinoikaan taiteellisesti kunnianhimoisempia teoksia scifinä tai fantasiana. Salman Rushdien Saatanalliset säkeet on hyvä esimerkki fantasiakirjasta, jota moni ei miellä fantasiakirjaksi. Islam ja scifi -sarjassa myöhemmin ilmestyvä Joona Koirasen blogikirjoitus puolestaan käsittelee Johannes Anyurun kirjaa He hukkuvat äitiensä kyyneliin (ruot. De kommer att drunkna i sina mödrars tårar), jonka voi nähdä scifinä, vaikka sitä ei kirjastojen scifi-hyllyistä yleensä löydykään.
Dyyni
Islamia käsittelevistä tieteiskirjoista epäilemättä tunnetuimpia ovat Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan (eng. Dune) teokset, joista ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1965. Kirjasarjan pohjalta on sittemmin tehty myös elokuva, minisarja sekä tietokone- ja lautapelejä. Denis Villeneuven ohjaaman uuden Dune-elokuvan on määrä saada ensi-iltansa tämän vuoden lokakuussa.
Dyyni-kirjat kertovat kaukaisesta tulevaisuudesta ja ihmiskunnasta, joka on muodostanut koko tunnetun maailmankaikkeuden kattavan imperiumin. Tähtien välisestä matkustuksesta vastaavat Avaruuskillan navigaattorit, jotka käyttävät tehtävässään melanssina eli ”rohtona” tunnettua, psyykkisiä kykyjä lisäävää ainetta. Rohtoa saadaan ainoastaan aavikkoplaneetta Arrakikselta, jonne suurin osa kirjasarjan tapahtumista sijoittuu.
Dyyni-kirjojen ihmisillä ei ole tietokoneita, koska ne on kaikki tuhottu niin sanotussa ”Butlerin jihadissa”. Arrakis-planeetan alkuperäiskansa, fremenit, puolestaan odottaa profetioissa luvattua messiasta, “Mahdia”, vapauttamaan itsensä sortajista. Dyynin maailmassa esiintyy muutenkin runsaasti islamilaisperäistä terminologiaa. Meidän tuntemaamme islamia ei kuitenkaan ole, vaan nykypäivän uskonnot ovat sulautuneet toisiinsa tai muuten muuttuneet kokonaan toisenlaisiksi. ”Zensunnien” perinteissä esimerkiksi yhdistyvät zen-buddhalaisuuden ja sunnalaisen islamin osatekijät.
Uskonnontutkijan näkökulmasta jokin tällainen kehitys on varsin uskottava: Mikään tunnettu uskontoperinne ei ole tähänkään mennessä pysynyt muuttumattomana, vaikka uskontojen kannattajat haluavatkin usein ajatella niin. Historiallisen todistusaineiston valossa on selvää, että tämän päivän islam on varsin toisenlaista kuin profeetta Muhammadin ympärille muodostuneen yhteisön uskonnonharjoitus. Uskonnollisen muutoksen katalyyttina on usein kohtaaminen muiden perinteiden kanssa. Hyvänä esimerkkinä tästä on islamilaisen eskatologian eli lopun aikojen tapahtumia koskevan opin kehitys, josta kerroin blogisarjan edellisessä osassa.
Orientalistisista kliseistä terävään yhteiskuntakritiikkiin
Islamia on käsitelty Dyynin lisäksi myös useissa muissa tieteiskirjoissa. Tekijöinä ovat olleet sekä muslimit että ei-muslimit. Jälkimmäisten kohdalla islam on usein ennen kaikkea tyylielementti. Esimerkiksi Ian McDonaldin The Dervish Housessa ja George Alec Effingerin The Budayeen Cycle -trilogiassa paastokuukausi, rukouskutsut ja muut vastaavat tuovat eksoottista väriä muuten varsin perinteisiin scifi-dekkareihin.
Joskus eksotisointi ja orientalistiset kliseet herättävät lähinnä myötähäpeää. Donald Moffittin The Mechanical Sky -kirjasarjan lähtökohtana on ajatus tähtienvälisestä imperiumista, jonka valtauskontona on islam. Toisin kuin Frank Herbertin Dyynin uskonnot, Moffittin kirjojen islam ei kuitenkaan ole muuttunut vähääkään edes tuhansien vuosien aikana. Päinvastoin, The Mechanical Skyn universumissa harjoitettu islam on kuin suoraan siirtomaa-ajan orientalistisista fantasioista: eunukit vartioivat avaruuspalatsien haaremeita ja geenimanipuloidut kamelit vaeltavat pitkin Marsin autiomaita!
Muslimitaustaisille kirjoittajille tieteisfiktio on lajityyppinä tarjonnut mahdollisuuden pohtia uudella tavalla ympäröivää yhteiskuntaa ja omaa uskontoperinnettä. Erityisesti totalitaarisissa tai muuten tiukan sensuurin yhteiskunnissa asuvat kirjoittajat ovat saaneet tieteisfiktiosta myös terävän yhteiskuntakritiikin välineen. Oman maan epäkohtia voi usein ruotia turvallisemmin, kun ne sijoitetaan fiktiiviseen tulevaisuuteen.
Bengalilaisen Rokeya Sahkawat Hossainin novelli Sultana’s Dream ansaitsee tässä yhteydessä erityismaininnan. Novelli julkaistiin The Indian Ladies Magazine -aikakauslehdessä jo vuonna 1905, ja sitä pidetään eräänä ensimmäisistä feministisistä tieteistarinoista. Sultana’s Dream kertoo nimensä mukaisesti unesta, jossa novellin nimihenkilö päätyy ”Ladylandiin”. Se on utopia, jossa miehet on eristetty kodin piiriin, ja naiset hoitavat kaikki julkiset tehtävät.
Uudempia esimerkkejä yhteiskuntakriittisestä tieteiskirjallisuudesta ovat Basma Abdel Azizin Al-Tabour (eng. The Queue) ja Ahmad Khalid Tawfiqin Utopia (suom. samalla nimellä), joista kumpikin on helppo tulkita tölväisynä nyky-Egyptin yhteiskuntaa kohtaan. Al-Tabourin ihmisten elämää hallitsevat byrokratia ja Porttina tunnetun rakennuksen mielivaltaiset päätökset. Utopiasta kerrotaan lisää islam ja scifi -sarjassa myöhemmin ilmestyvässä Amanda Raaskan blogikirjoituksessa. Iida Markkanen puolestaan esittelee omassa kirjoituksessaan Ahmed Saadawin kirjaa Frankenstein in Baghdad, joka niin ikään edustaa yhteiskuntakriittistä tieteiskirjallisuutta.
Muslimitaustaisten tieteiskirjailijoiden pohtimia teologisia teemoja ovat muun muassa jinnit, eli islamilaisessa mytologiassa esiintyvät henkiolennot, ja blogisarjan edellisessä osassa käsitelty predestinaatio eli ennaltamääräytyminen. Jo Koraanissa annetaan ymmärtää, että jinneillä on omia, ihmisten maailmalle rinnakkaisia mutta ihmisille näkymättömiä yhteisöjä.
Ibraheem Abbasin ja Yasser Bahjattin HWJN sekä G. Willow Wilsonin Alif the Unseen ovat ehkä tunnetuimmat kirjat, jotka pohtivat ihmisten ja jinnien kohtaamisia scifin tai spekulatiivisen fiktion keinoin. Kysymys predestinaatiosta on puolestaan oleellinen erityisesti aikamatkustus-scifin kannalta. Esimerkiksi Islamicates-kokoelma sisältää useita novelleja, joiden keskeinen teema on ihmisen kyky vaikuttaa kohtaloonsa.
Islamicates-novellikokoelman nimi perustuu historioitsija Marshall Hodgsonin kehittämään uudissanaan ”Islamicate”. Uusi termi on Hodgsonin mukaan tarpeen, koska muslimitaustaisten taiteilijoiden tekemiin töihin viitataan usein ”islamilaisina” silloinkin, kun ne eivät millään tavalla käsittele uskontoa. Hodgson ehdottaa, että sanaa ”islamilainen” käytettäisiin vain sellaisista teoksista, joiden varsinaisena aiheena on islam ja jotka pohtivat islamia uskontoa; emmehän me puhu vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestäkään ”kristillisenä kirjana”!
Muu muslimitaustaisten taiteilijoiden tekemä tai muslimienemmistöisessä kulttuuripiirissä syntynyt kulttuuri on ”Islamicate”. ”Islamicate” taiteen aiheena ei ole uskonto, vaikka se ehkä hyödyntää islamista tuttua kuvastoa – vähän samaan tapaan kuin Seitsemän veljestä, jossa Simeoni saa isoveljeltään lahjaksi ”melkein leiviskän painavan piplian” ja viettää sen jälkeen pyhäpäivät sitä tutkien. Hyvä esimerkki ”Islamicate” kirjasta on Somaiya Daudin Mirage, jota Niina Stenroos esittelee myöhemmin islam ja scifi -sarjassa.
Voiko tieteisfiktio muuttaa maailmaa?
Kirjallisuudentutkija Darko Suvinin jo klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan tieteisfiktiossa on kyse ”kognitiivisesta vieraannuttamisesta” (cognitive estrangement). Scifi-kirja vieraannuttaa lukijan omasta arkitodellisuudestaan ja vie hänet toisenlaiseen maailmaan. Vaikka kirjan kuvaama tarinamaailma poikkeaa lukijan kokemusmaailmasta, se on kuitenkin sisäisesti johdonmukainen. Kirjan lukija voi hahmottaa sen lainalaisuudet ja sitä kautta päätellä, mikä kaikki on tarinamaailmassa mahdollista.
Lukijalla on ainakin periaatteessa käsitys askelista, joilla hänen arkitodellisuudestaan päästäisiin tarinamaailman kaltaiseen tilanteeseen. Tämä erottaa tieteisfiktion ”epäkognitiivisesta vieraannuttamisesta”, esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta. Myös fantasiakirja vie lukijansa toisenlaiseen todellisuuteen. Fantasiamaailman lainalaisuudet eivät kuitenkaan muodosta sellaista johdonmukaista kokonaisuutta, jonka perusteella lukija voisi tehdä oletuksia maailman mahdollisuuksista ja rajoista.
Suvinin määritelmää voi havainnollistaa muutamalla esimerkillä: Arnold Schwarzenegger näyttelee Terminator-elokuvassa T-101-mallin kyborgia, joka lähetetään tulevaisuudesta tappamaan Sarah Connoria (näyt. Linda Hamilton). Katsoja tietää T-101:n olevan kone ja pystyy sen kautta tekemään oletuksia tämän kyvyistä. T-101 ei koe kipua ja kestää ihmistä enemmän fyysistä vauriota, mutta ei pysty muuttumaan näkymättömäksi tai herättämään kuollutta eloon. Mutta pystyykö J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –teosten velho Gandalf muuttumaan näkymättömäksi tai herättämään kuolleita? Teosten lukijalla ei ole kokonaiskäsitystä siitä, miten taikuus toimii Tolkienin maailmassa eikä siksi myöskään tietoa sen mahdollisuuksista ja rajoista. Siksi Terminator on Darko Suvinin määritelmässä science fictionia ja Taru sormusten herrasta puolestaan fantasiaa.
Suvinin määritelmän mukaan tieteisfiktio on siis aina eräänlainen ajatusleikki. Tieteisfiktio pohtii sitä, mitä seuraisi, jos maailmamme muuttuisi jollain tietyllä, selvästi määritellyllä tavalla. Tällä tavoin tieteisfiktio voi myös avata uudenlaisia näkökulmia esimerkiksi islamilaisiin opinkappaleisiin. Mainitsin edellä jo predestinaation, jota käsitellään Islamicates-kokoelman useissa aikamatkustusnovelleissa. Samaiseen kokoelmaan sisältyy myös J. P. Heeleyn novelli Pilgrims Descent, jonka muslimipäähenkilöt rukoilevat Kuun pinnalla. Tämä vaikuttaa rukousasentoon: kun maapallo häämöttää oman itsen yläpuolella, Mekan suuntaan ei voi kumartaa vaan täytyy ojentautua.
Tieteisfiktiolla voi olla jopa koko yhteiskunnan laajuisia vaikutuksia. Helppo esimerkki tästä ovat ne lukuisat jokapäiväisen elämämme keksinnöt, jotka ovat saaneet alkunsa tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa esitetyistä ideoista. Poliittisen muutosvoiman osoittaminen on vaikeampaa, mutta itse uskon scifillä olevan myös sitä.
Muslimitaustainen tieteiskirjailija Khaalidah Muhammad-Ali sanoo The Washington Postin haastattelussa: ”Minua todella ärsyttävät tarinat kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa kaikki ovat valkoisia ja oletettavasti juutalaisia, kristittyjä tai ateisteja. Koska me [rodullistetut, muslimit] olemme tässä maailmassa. En usko, että lakkaamme olemasta 100 tai 200 tai 400 vuoden päästä. Emme silti esiinny tarinoissa tulevaisuudesta.” Muhammad-Alin omana tavoitteena on kuvitella toisenlainen tulevaisuus ja nostaa esiin ihmisryhmiä, jotka ovat tähän mennessä jääneet tieteiskirjallisuuden marginaaleihin.
Se, millaiseksi kuvittelemme huomisen, vaikuttaa siihen, millaista huomista elämme. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää aina jonkinlaisen mielikuvan tavoitetilasta. Meillä on oltava jonkinlainen käsitys toivomastamme maailmasta, jotta voimme suunnitella keinot siihen pääsemiseksi. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää siis samantapaista kognitiivista vieraannuttamista, jota Darko Suvin pitää science fictionin peruspiirteenä.
Tieteisfiktiolla on vaikutusta, mutta vaikuttavuus ei kuitenkaan ole sen tärkeyden mittari. Dyynin, Sultana’s Dreamin ja muiden lajityypin merkkiteosten arvo ei ole kiinni siitä, montako teknologista tai yhteiskunnallista innovaatiota ne ovat synnyttäneet.
Tämä kirjoitus on osa kesäkuussa ilmestyvää Islam ja scifi -sarjaa.
Artikkelikuva: Samot, Shutterstock