Mitä Turkki haluaa Libyasta?

Alun alkaen Turkki vastusti NATO-johtoista Libya-operaatiota. Maaliskuussa 2011 tuolloinen pääministeri Recep Tayyip Erdoğan totesi, että lentokieltoalue ja ylipäänsä NATO:n tai minkään muunkaan ulkoisen toimijan puuttuminen Libyan tapahtumiin ei ollut kannatettavaa ja vain vaikeuttaisi tilannetta. Tuossa vaiheessa, Gaddafin hallinnon ollessa vielä pystyssä, Turkilla oli Libyassa eri projekteja noin 15 miljardin dollarin arvosta. Vasta edellisenä vuonna Muammar Gaddafi oli myöntänyt Erdoganille ihmisoikeuspalkinnon. Erdoğan ei selvästikään halunnut tukea läntistä sotilasoperaatiota, kun ei ollut varmaa, mikä toimija Libyassa lopulta vallan ottaisi. Muissa lausunnoissaan Erdoğan ja tuolloinen ulkoministeri Ahmet Davutoğlu – jota oikeutetusti pidetään AKP:n aikakauden ulkopolitiikan arkkitehtinä – totesivat kyllä kannattavansa demokratiaan siirtymistä Libyassa, muta tämän tuli tapahtua rauhanomaisesti.

Libya kuului Osmanivaltioon aina vuoteen 1912 saakka, jolloin Italia valloitti sen siirtomaakseen. Muun muassa Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal (sittemmin Atatürk) taisteli Libyan sodassa 1911–1912 (Turkissa tämä tunnetaan Tripolin sotana eli Trablusgarp Savaşı). Tripolin menettäminen merkitsi samalla Osmanivaltion viimeisen Pohjois-Afrikan provinssin menetystä. Libyan kuuluminen Osmanivaltioon on merkityksellistä varsinkin Erdoğanin ja hänen puolueensa ulkopoliittisessa narratiivissa. Tässä katsannossa Tasavallan perustaminen Lausannen rauhanneuvotteluissa vuonna 1923 vahvistettujen rajojen sisälle nähdään vääryytenä, kun taas sekulaari-nationalistisessa (kemalistisessa) perinteessä Lausanne symboloi kunniakasta, uuden modernin tasavallan syntyä ja sen kansainvälistä tunnustamista. Atatürk pyrki kääntämään menetyksen joksikin positiiviseksi, uuden ja eheän kansallisvaltion perustaksi. Hän puhui muun muassa siitä, kuinka ”Anatolian lapset” turhaan kuolivat puolustaessaan vieraita kansoja Libyan aavikoilla. Tänään on helppo nähdä, miten suoraan tämä Atatürkistä juontuva ulkopoliittinen traditio leimaa Turkin oppositiolehdistön mielipidekirjoittajien artikkeleita. Sen sijaan AKP:n ja Erdoğanin maailmankuvassa Libyaa – samoin kuin Syyriaa – ei katsota tasavallan kansallisvaltiollisesta viitekehyksestä, vaan ne nähdään Osmanivaltion islamilaiseksi sivilisaatioksi luonnehditun historiallisen kokonaisuuden osina.

Tätä ei tule kuitenkaan tulkita niin, että kyseinen katsantokanta suoraan, ikään kuin vääjäämättömästi, johtaa Erdoğanin sotaretkille Lähi-itään. Kyse on siitä, että Osmanivaltion muistoon perustuva narratiivi, samoin kuin laajempi Turkin konservatiivisen keskusta-oikeiston parissa ilmentyvä ajatus aktiivisemmasta ulkopolitiikasta, tarjoavat Erdoğanille eräänlaisen kulttuurisen sanaston tai kartan, jota voidaan hyödyntää ja joka jollakin tavalla suuntaa ulkopoliittisia valintoja erilaisten muiden vaihtoehtojen jäädessä sivummalle. Kuten artikkelin lopussa todetaan, Turkilla on Libyassa taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia intressejä. Niiden toteuttaminen, ulkopoliittisen linjan valitseminen ja perusteleminen ovat helpompaa, jos ja kun intressien ajaminen saadaan ristiriidattomasti linkittymään omaan maailmankuvaan ja ideaaliseksi koettuun käsitykseen Turkin roolista maailmassa.

Gaddafin hallinnon kaaduttua lokakuussa 2011 Turkki sopeutti toimintansa uuteen konfliktitilanteeseen. Turkki kykeni lopulta vuoden 2014 neuvotteluiden pohjalta rakentamaan toimivan suhteen Kansallisen Yhtenäisyyden Hallituksen kanssa, joka muodostettiin vuoden 2015 joulukuussa. Tämän Tripoliin muodostetun hallinnon johtoon nousi maaliskuussa 2016 Fayez al-Sarraj. Al-Sarraj’n perhe kuuluu vauraaseen tripolilaiseen maanomistajasukuun, jonka juuret ovat Turkissa. Tässä vaiheessa Libyan hallinto oli kuitenkin hajonnut kahtia, sillä Tobrukissa valtaa käyttää nimellisesti vuoden 2014 vaaleissa valittu edustajainkokous. Käytännössä tämä Tobrukin hallinto on kapinalliskenraali Khalifa Haftarin määräyksessä.

Vuodesta 2015 alkaen Turkki on määrätietoisesti tukenut Tripolin hallintoa. Sen alaisuudessa on kuitenkin vain pieni osa Libyaa, tärkeimpinä itse Tripolin alueen lisäksi Misratan kaupunki. Niin Tripolissa kuin Misratassa Al-Sarraj’n hallinnon aseellisena tukena on paitsi Muslimiveljeskuntaan kuuluvia, myös salafi-jihadistiseen ideologiaan tukeutuvia sotilaallisia ryhmittymiä. Lisäksi Libyan Muslimiveljeskunnan poliittinen siipi tukee tätä Tripolin hallintoa. Tässä mielessä Tripolin hallinnon tukeminen on osa laajempaa, Turkin AKP-aikakauden ulkopolitiikalle ominaista pyrkimystä rakentaa Turkin alueellista vaikutusvaltaa Muslimiveljeskuntaan kuuluvia ryhmiä tukemalla. Erdoğan leimaa niin itsensä, puolueensa turkkilaisen peruskannattajakunnan, kuin Lähi-idän Muslimiveljeskunnan kannattajat samalla ”vääryyttä kokenut” (mazlum) termillä. AKP:n oman luonnehdinnan mukaan puolueen ulkopolitiikka on ”arvoihin perustuvaa”. Tässä narratiivissa ”sorrettujen” eli länsimaalaistamiseen pyrkivän, sekulaarin eliitin sortaman uskonnollisen väestönosan puolustaminen niin Turkissa kuin laajemmin Lähi-idässä on yhtä kuin tämä arvoihin tukeutuva ulkopolitiikka.

Vastassa Tripolin hallinnolla – ja siis Turkilla – on ennen muuta Egyptin, Arabiemiraattien, Saudi-Arabian, sekä ainakin osittain myös Venäjän ja Ranskan tukema Haftarin armeija. Muiden syiden ohella Egypti tukee Haftaria Muslimiveljeskunnan vastaisena toimijana. Tässä mielessä kyse on Egyptin sisäisen politiikan jatkeesta, jossa presidentti Abdel Fattah el-Sisin hallinto on murskannut Muslimiveljeskunnan ja tehnyt sen toiminnan Egyptissä mahdottomaksi. Egyptin Muslimiveljeskunnan johto onkin pitkään ollut maanpaossa Turkissa.

Libyan konfliktin viimeisimmät vaiheet käynnistyivät vajaa vuosi sitten keväällä, kun ulkovaltojen tukema kapinalliskenraali Haftar käskytti joukkonsa uuteen hyökkäykseen tavoitteenaan koko maan valtaaminen ja Tripolin hallinnon syrjäyttäminen. Monien mielestä tämä hyökkäys kiihdytti turhaan väkivallan kierrettä tehden diplomaattisen sovittelun entistä vaikeammaksi. Syksyyn 2019 tultaessa Turkki reagoi Haftarin joukkojen etenemiseen korottamalla omia panoksiaan, ennen muuta puhumalla Turkin sotilaallisesta interventiosta, mikäli Haftar ei peräänny aikeistaan. Turkin halu toimia sekä Tripolin hallituksen vaikea asema johtivat siihen, että Turkki ja Tripolin kansainvälisesti tunnustettu Kansallisen Yhtenäisyyden Hallinto allekirjoittivat kaksi, ainakin ensi katsomalta paitsi itse Libyan konfliktin myös koko itäisen Välimeren valtapolitiikan kannalta merkittävää sopimusta.

Nämä sopimukset ovat Turkin ja Kansallisen Yhtenäisyyden Hallinnon sopimus Turkin ja Libyan merialueiden valvonnasta, sekä sotilas -ja puolustusyhteistyösopimus. Näillä sopimuksilla Turkki saavutti kaksi asiaa. Ensiksikin se sai muodollisen luvan asevoimiensa käyttöön Libyan kansainvälisesti tunnustetun hallinnon tukemisessa. Tämän hallinnon kanssa Turkki on tehnyt uusia taloudellisia sopimuksia, ja Tripolin hallinnon avulla Turkki pyrkii varmistamaan markkina-alueen Anatolian vientivetoisille yrityksille, jotka jatkuvasti etsivät uusia asiakkaita ja investointimahdollisuuksia. Nämä yritykset ovat AKP:n vallan taloudellinen tukijalka. Toiseksi sopimuksen avulla Turkki pystyy turvaamaan Muslimiveljeskuntaan kiinnittyneen hallinnon jatkumisen Libyassa. Meri-alueita koskeva sopimus on puolestaan selkeä liike Kyproksen, Kreikan, Egyptin ja osittain myös Israelin itäiselle Välimerelle pystyttämää yhteistyöblokkia vastaan. Nämä toimijat pyrkivä keskenään hyödyntämään Kyproksen aluevesiltä löytyviä runsaita energiavarantoja, ja tämän Turkki pyrkii erittäin määrätietoisesti estämään.

Entistä toimivampaa voiman ja sovittelun yhdistämää diplomatiaa Turkki on tarvinnut Libyassa sen vuoksi, että myös kiista- ja sopimuskumppani Venäjä toimii maassa. Venäjän on katsottu tukevan Haftaria, ja maa on lähettänyt Libyaan myös surullisen kuuluisan Wagner-yksityisarmeijan joukkoja. Venäjä on kuitenkin valmis ymmärtämään Turkin huolia niin Syyriassa kuin Libyassakin – tiettyyn pisteeseen asti. Toisaalta Turkin armeijan lähettäminen Libyaan on, toisin kuin PKK:n vastaiseksi taisteluksi mielletty nykyinen operaatio Syyriassa, tavallisten turkkilaisten keskuudessa hyvin epäsuosittu ajatus. Turkin hallinto ajautuikin Libyassa tilanteeseen, jossa se kovista sanoista huolimatta on ilman muuta halukas diplomaattiseen ratkaisuun. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Turkki ja Venäjä löytävät yhteisen sävelen tai ainakin tapailevat samoja sanoja, paitsi Syyrian myös Libyan tapauksessa. Jos Tripolin hallinnasta kuitenkin lopulta ajaudutaan avoimeen sotaan, Turkki on valmistautunut tällaiseen tilanteeseen lähettämällä Libyaan itsestään riippuvaisia Syyrian kapinallistaistelijoita. Tätä kirjoitettaessa heitä oli kuljetettu Libyaan noin 2000. Presidentti Erdoğanin taustavoimissa – ei vähiten häntä tukevassa lehdistössä – Turkin rooli Libyassa tulkitaan väistämättä osana laajempaa kertomusta kansainvälisen politiikan voimatasapainon muutoksesta. Yhdysvallat ja Kiina nähdään lukkiutuneena pitkäkestoiseen hegemoniataisteluun, Eurooppa nähdä heikkona ja sisäisesti hajanaisena, Venäjä vahvana mutta arvaamattomana. Tässä tilanteessa aktiivisen ja tarvittaessa aggressiivisestikin käyttäytyvän Turkin katsotaan nousevan globaaliksi toimijaksi, valtioksi, jonka sana täytyy ottaa huomioon kaikkialla maailmassa. Se niin sanotun liberaalin maailmanjärjestyksen romuttuminen, jota länsimainen taloudellispoliittinen eliitti kauhistelee, nähdään Turkissa maan uuden nousun ja kasvavan mahdin näyttämönä.

Artikkelikuva: italialainen kartta Osmani-Libyasta vuodelta 1913

Toni Alaranta, 28 tammikuuta 2020

kansainvälinen politiikka, Libya, osmani-imperiumi, Turkki, ulkopolitiikka