Länsimaat voivat auttaa syyrialaisia tukemalla paikallisia ruohonjuuritason toimijoita

Syyrian konflikti on monin osin jumiutunut paikalleen. Maa on jakaantunut Syyrian hallituksen ja eri aseellisten ja poliittisten ryhmien hallitsemiin alueisiin. Länsimaiden Syyria-politiikassa tulee huomioida näiden alueiden erityispiirteet ja päätösten vaikutukset siviileihin. Tukemalla erityisesti paikallisia ruohonjuuritason toimijoita Syyriassa ja sen ulkopuolella voidaan parantaa tavallisten ihmisten elinoloja.

Maaliskuussa vietetään vuosipäivää, jota ei kukaan haluaisi juhlia. Syyrian kansannousu alkoi kymmenen vuotta sitten, kun ihmiset vaativat kaduilla vapautta ja ihmisarvoista elämää. Länsimaat ovat tukeneet Syyriaa ja syyrialaisia eri tavoin sodan aikana, mutta niiden vaikutus konfliktiin on jäänyt vähäiseksi verrattuna Venäjään, Turkkiin ja Iraniin. Sillä aikaa kun kansainvälinen yhteisö on pohtinut, mitä Syyrialle pitäisi tehdä, ovat monet syyrialaiset löytäneet keinoja tukea unelmaa vapaasta Syyriasta.

Kansalaisyhteiskunta syntyy

Ennen kansannousun alkamista vuonna 2011 syyrialaisilla ei juurikaan ollut kokemusta kansalaisyhteiskunnasta tai kansalaisaktivismista. Vaikka joitain kansalaisjärjestöjä oli, ne kytkeytyivät esimerkiksi presidentin vaimoon Asma al-Assadiin tai hallitsevaan Baath-puolueeseen. Damaskoksen kevät, lyhyt yhteiskunnan vapautuminen Bashar al-Assadin presidenttikauden alussa 2000-luvulla, oli kuihtunut muutamassa vuodessa.

Kansannousun puhjettua osa syyrialaisista järjestäytyi ennen näkemättömällä tavalla. Aluksi mielenosoituksia koordinoitiin esimerkiksi sosiaalisen median kautta ja hallinnon joukkojen väkivaltaa ryhdyttiin dokumentoimaan. Myöhemmin Syyrian hallinnon vetäytyessä osista maata aktivismista tuli pysyvämpää ja avoimempaa.

Ihmiset perustivat monien syyrialaisten vapautetuiksi alueiksi kutsumille alueille paikallisneuvostoja korvaamaan aiemmin valtion tarjoamia peruspalveluita. Humanitaarista apua ja terveydenhuoltoa jaettiin sen verran mihin resurssit riittivät – ja mikä oli turvallista. Näin järjestetty avustustoiminta joutui usein Syyrian armeijan maalitauluksi. Paikallisesta toiminnasta tuli kuitenkin välttämättömyys alueiden siviilien selviytymiselle.

Koska syyrialaisilla ei ollut aiempaa kokemusta kansalaisyhteiskunnan pyörittämisestä, sen toiminta on ollut välillä lyhytjänteistä ja tehotonta. Tähän on ohjannut myös ulkopuolinen projektirahoitus, jota on ollut saatavilla vain hetkeksi kerrallaan. Lisäksi rahoittajat ovat olettaneet paikallisilta yhteistyökumppaneilta asioita, jotka eivät sodan keskellä ei ole olleet mahdollisia. Myös itse konflikti on vaikeuttanut palveluiden tarjoamista, kun monet osaavat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan maasta.

Sodan aikana Assadin hallinnolla on ollut sotilaallinen ylivalta ja se on voinut pommittaa vapaasti siviilialueita. Yleensä konflikteissa, joissa mahdollisuus käyttää laajamittaista väkivaltaa on vain toisella osapuolella, kansalaistoiminnalle on vähemmän mahdollisuuksia. Mielenosoitusten ja muun toiminnan järjestäminen on yksinkertaisesti liian vaarallista (Avant et al 2019, Civil Action and the Dynamics of Violence. Oxford University Press, New York, 286–287). Tästä syystä monien erilaisten kansalaistoiminnan muotojen jatkuminen Syyriassa onkin ollut yllättävää. Ihmiset ovat lähteneet kaduille yhä uudelleen ja uudelleen ja organisoineet humanitaarista toimintaa läpi sodan. Kuten Agneta Kallström et.al. kuvaavat, terveydenhoitohenkilökunta on kohdannut eritasoista väkivaltaa uhkauksista ilmapommituksiin, mutta moni heistä on silti jatkanut toimintaansa.

Unelmana yhä vapaa Syyria

Syyrialaiset ovat kuluneiden 10 vuoden aikana pystyneet keskustelemaan maansa tapahtumista ja tulevaisuudesta. Monet ovat sitoutuneita maansa jälleenrakentamiseen – kunhan siihen olisi mahdollisuus. Ruohonjuuritason järjestöt tarjoavat Syyriassa edelleen peruspalveluita ja yrittävät auttaa ihmisiä selviytymään päivästä päivään. Esimerkiksi Idlibissä, jossa lähes neljä miljoonaa ihmistä elää katastrofaalisissa olosuhteissa, humanitaaristen järjestöjen tarjoama apu merkitsee usein eroa elämän ja kuoleman välillä.

Haastattelemani syyrialainen avustustyöntekijä kuvailee työtään Idlibissä näin: ”Sen jälkeen, kun Syyrian hallinto ja sen terveyspalvelut vetäytyivät [oppositioryhmien valtaamilta] alueilta, terveydenhuoltojärjestelmä romahti. Alueille perustettiin monia syyrialaisia järjestöjä vastaamaan tyhjiön synnyttämiin tarpeisiin ja tukemaan erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Tänä päivänä ainoastaan nämä järjestöt tarjoavat elämää pelastavia ja ylläpitäviä palveluita. Jotta ymmärtäisimme järjestöjen todellisen merkityksen ihmisille, täytyy kuvitella, miltä tilanne näyttäisi ilman mitään terveyspalveluiden tarjoajia keskellä kymmenen vuotta kestänyttä sotaa.”

Opposition hallussa olleilla alueilla toimineet kansalaisjärjestöt ovat joutuneet usein pakenemaan hallinnon vallattua alueita takaisin. Kuitenkin myös Syyrian hallinnon alueilla esiintyy jonkin verran kansalaistoimintaa. Siellä sitä tosin on mahdollista toteuttaa vain hallinnon määrittelemien sääntöjen puitteissa. Hallinnon kontrolloimilla alueilla osa toimijoista voi esimerkiksi hyödyntää suhteitaan paikallisiin (turvallisuus)johtajiin saadakseen luvan toiminnalle.

On esitetty, että kansalaisyhteiskunnan määritelmä pitäisi ymmärtää Syyriassa laajemmin kuin länsimaissa. Perinteisten kansalaisjärjestöjen lisäksi siihen pitäisi sisällyttää perinteisten ja uskonnollisten johtajien neuvostot sekä erilaiset vapaaehtois- ja kehitystyötä tekevät ryhmät. Syyrian sosioekonomisen tilanteen romahdettua näiden rooli on kasvanut entisestään.

Sekä eri puolilla Syyriaa että sen ulkopuolella syyrialaiset rakentavat uutta yhteiskuntaa ja yrittävät sopeutua uusiin oloihin. Naapurimaissa Libanonissa, Turkissa ja Jordaniassa elävät syyrialaispakolaiset ovat perustaneet satoja järjestöjä, jotka tarjoavat esimerkiksi koulutusta lapsille alueilla, joilla sitä ei muuten olisi riittävästi saatavilla. Oppimisen lisäksi lapset saavat koulussa tukea traumaattisten kokemusten käsittelyyn ja ylipäätään lapsille normaaleja arkipäivän kokemuksia.

Monet syyrialaiset sanovat haluavansa palata maahansa. Unelmissa tämä Syyria on kuitenkin erilainen kuin mitä se nyt on. Carnegie Endowment tutki vuonna 2018 syyrialaisten ajatuksia paluusta. Suurimpia esteitä paluulle olivat poliittisen transition puute ja siitä johtuvat turvallisuuteen liittyvät huolet. Tällä hetkellä Syyrian talouden romahtaminen ja koronapandemia heikentävät paluuhaluja entisestään.

Vaikka taistelut ovat Syyriassa vähentyneet ei maan taloudellisessa tilanteessa ole kehumista. Myös syyrialaispakolaisten olot naapurimaissa ovat heikentyneet viime vuosina – osin naapurimaiden politiikan, osin koronapandemian ja taloudellisten ongelmien takia.

Syyriaa ja syyrialaisia pitää siis edelleen tukea, mutta mitä kannattaisi tehdä? On hyödyllistä esimerkiksi tarjota peruspalveluita, koulutusta ja terveydenhuoltoa ihmisille, joilla ei muuten olisi pääsyä näihin palveluihin. Koulua käymättömät ja koulusta pudonneet lapset uhkaavat päätyä lapsityöhön, rikollisuuteen tai prostituutioon. Taistelijaksi värväytyminen on monissa osissa Syyriaa varmin keino ansaita elanto. Koulutetut nuoret voisivat näiden sijaan toimia uuden yhteiskunnan rakentajina.

Mitä länsimaat voivat tehdä tilanteen parantamiseksi Syyrian eri alueilla? Arabikevään alussa länsimaat ilmaisivat tukensa Syyrian rauhanomaisille mielenosoituksille. Sotilaallinen väliintulo Libyassa sai osan syyrialaisista ajattelemaan, että heitäkin tuettaisiin sotilaallisesti.

Vuonna 2013 Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama piti kuuluisan puheensa ”punaisesta viivasta”. Yhdysvallat ei tulisi hyväksymään kemiallisten aseiden käyttöä Syyriassa. Niitä kuitenkin käytettiin – ilman merkittäviä seuraamuksia. Myöhemmin länsimaat yrittivät aseistaa oppositiota ja täten edistää Assadin kaatumista, mutta epäonnistuivat. Monet syyrialaiset ovatkin todella pettyneitä länsimaihin. Ne eivät auttaneet riittävästi muutosta vaatineita syyrialaisia, vaan jättivät heidät turhaan odottamaan apua.

Viimeisen kymmenen vuoden tapahtumia ei voida muuttaa, mutta lännen ei myöskään tarvitse seisoa toimettomana. Tilanne Syyriassa ei ole muuttumaton, vaan eri osissa maata on käynnissä prosesseja ja murroksia, joihin länsimaat voivat tarttua.

Assad ahtaalla

Assad on osoittanut kansannousun ja sodan aikana olevansa valmis turvautumaan mihin tahansa keinoon pysyäkseen vallassa. Syyrian hallinto on tällä hetkellä kuitenkin heikompi kuin mahdollisesti missään vaiheessa sodan aikana. Siitäkin huolimatta, että se on saanut valtaansa yli puolet maan pinta-alasta ja että sen ulkopuoliset tukijat kuten Venäjä ja Iran seisovat yhä Assadin rinnalla.

Myös Assadille uskollisina pysyneet syyrialaiset ovat yhä tyytymättömämpiä hallintoon ja erityisesti elinoloihin. Peruselintarvikkeita, sähköä ja polttoöljyä on saatavilla niukasti. Iran ja Venäjä eivät ole tukeneet hallintoa riittävästi talouskriisissä, pitkälti niiden omien talousvaikeuksien takia. Ne ovat rajoittaneet vehnän ja öljyn vientiä maahan. Leivällä ja sillä, miten kukin sodan osapuoli on sitä pystynyt tarjoamaan, on ollut merkittävä rooli sodan kulussa.

Länsimaiden mahdollisuudet vaikuttaa Syyrian sisäisiin asioihin ovat toki rajatut. Monet kansainvälisen yhteisön tukemat aloitteet, kuten perustuslakikomitean työ, eivät etene. Tammikuussa YK:n erityisedustaja Geir O. Pedersen sanoi hyvin suoraan olevansa pettynyt perustuslakikomiteaan ja siihen, ettei tavoiteltuja tuloksia ole vuosien työstä huolimatta saatu aikaan.

Assadin hallinnolla on talousvaikeuksien lisäksi muitakin ongelmia. Taistelut Syyriassa eivät ole ohi. Idlibin tulitauko voi pettää koska tahansa ja Etelä-Syyrian tilanne on myös entistä herkempi. Entiset kapinalliset, jotka oli välissä värvätty hallinnon joukkoihin, tekevät siellä jälleen iskuja hallinnon joukkoja vastaan.

Hallinnon alueella toimivia kansainvälisiä humanitaarisia järjestöjä tuetaan jo rahallisesti, ja EU-maat ja Yhdysvallat ovat niiden suurimmat rahoittajat. Avustustoiminta autoritaarisissa maissa asettaa haasteita tuen puolueettomalle jakamiselle. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch onkin varoittanut, että Syyrian hallinto voi jakaa tukea eteenpäin poliittisin perustein, ja se on vaatinut YK:ta noudattamaan tarkemmin ihmisoikeusperiaatteita avun jaossa.

Tukemalla ruohonjuuritason kansalaisyhteiskuntaa hallinnon kontrolloimilla alueilla ei muuteta hallintoa demokraattisempaan suuntaan. Tästä huolimatta on tärkeää ylläpitää vuoden 2011 jälkeen syntynyttä kansalaisyhteiskuntaa, sillä sen avulla voidaan parantaa Syyrian eri alueilla asuvien ihmisten elinoloja. Esimerkiksi koulutuksen parissa toimivat järjestöt voivat edistää myös eri yhteiskuntaryhmien välistä koheesiota konfliktin jälkeisessä tilanteessa. Länsimaat voivat myös tukea syyrialaisten diasporassa perustamia järjestöjä, heidän aloittamiaan oikeusprosesseja hallinnon viranomaisia vastaan sekä vaatimuksia vankien vapauttamisista.

Kenen kanssa voi käydä dialogia?

Länsimaat eivät saa keskittyä Syyrian politiikassaan vain hallinnon kontrolloimiin alueisiin, vaan siviilien oloja tulee pyrkiä parantamaan myös maan muissa osissa.

Koillis-Syyrian kurdialueilla valtaa pitävä SDF (Syyrian demokraattiset joukot) on viime aikoina antanut lausuntoja, jollaisia ei olla aiemmin kuultu. SDF:n johtaja Mazloum Kobani sanoi Crisis Groupin haastattelussa, että SDF on valmis liennyttämään suhteitaan Turkin kanssa.

Se voisi esimerkiksi lopettaa Turkin kontrolloimille alueille iskemisen ja luoda pesäeroa PKK:hon (Kurdistanin työväenpuolue) Syyriassa. Crisis Groupin mukaan SDF:n ja PKK:n selkeämpi erottaminen olisi ensiaskel yhteisen sävelen löytämiseksi Turkin kanssa. Turkki, kuten myös Yhdysvallat ja EU, on luokitellut PKK:n terroristijärjestöksi. Länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen, tulisi tukea SDF:ää poliittisesti näissä pyrkimyksissä samalla varmistaen, että ihmisoikeudet toteutuvat paikallistasolla.

Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Robert Ford suositteli kuitenkin tammikuussa 2021 erilaista strategiaa. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen ei enää kannata käyttää verorahoja SDF:n tukemiseen, vaan sen pitäisi vetäytyä ja luovuttaa alue Iranille, Venäjälle ja Turkille. Käytännössä tämän jälkeen myös Syyrian hallinto pystyisi toimimaan alueella. Fordin kirjoituksessa ei kerrottu mitä siviileille tapahtuisi Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen.

Siviilit pelkäävät regiimin paluuta Koillis-Syyriaan ja sen turvallisuudelle aiheuttamia seuraamuksia. Alueen muuta Syyriaa hieman vakaamman tilanteen ansiosta sinne on muuttanut sodan aikana ihmisiä muualta maasta. Osa muuttaneista on Assadin hallinnon ”listoilla”, mikä tarkoittaa sitä, että heidät pidätettäisiin joutuessaan tekemisiin hallinnon kanssa. Myös Yhdysvaltojen Assadin lähipiirille asettamat taloudelliset pakotteet menettäisivät tehoaan, mikäli hallinnolle samaan aikaan käytännössä tarjottaisiin Koillis-Syyrian öljy- ja vilja-alueita haltuun otettavaksi.

Luoteis-Syyriassa sijaitsevaa Idlibin kapinallisaluetta hallitsee Hayat Tahrir al-Sham (HTS). Tämä aiemmin al-Qaidaan kytköksissä ollut ja sittemmin siitä itse irtisanoutunut järjestö on pyrkinyt esittämään itsensä uudessa valossa. Yhdysvaltojen terroristijärjestöksi luokitteleman ryhmän johtaja, Muhammad al-Jolani, jopa poseerasi taisteluasunsa sijaan länsimaisessa puvussa Twitterissä levinneessä kuvassa. HTS:n ”uudistuminen” voi kuitenkin olla vain kosmeettista ja länsimaiselle yleisölle luotu julkisuustemppu.

Oli HTS:n yrityksistä uudistaa itsensä mitä tahansa mieltä, pitää Idlibissä asuvien siviilien katastrofaalisen vaikeaa tilannetta pyrkiä parantamaan. Se taas on hankalaa ilman mitään dialogia aluetta hallitsevan järjestön kanssa. Crisis Group ehdottikin neuvotteluiden aloittamista järjestön kanssa ja sen terroristimääritelmän uudelleenarvioimista, sillä sotilaallinen ratkaisu Idlibissä olisi tuhoisa siviileille.

Sosiaalisessa mediassa monet syyrialaiset ovat toisaalta myös tuominneet kaikki lähentymisyritykset HTS:n kanssa. HTS ei nauti suurta kannatusta paikallisten keskuudessa ja sitä vastaan osoitetaan myös mieltä. Suurempia mielenilmauksia ei ole nähtävissä, koska HTS on pidättänyt sitä kritisoivia ihmisiä, esimerkiksi aktivisteja. Suhteiden tiivistämisen HTS:n kanssa nähdään pettävän kansannousun alkuperäiset tavoitteet.

Jos dialogiin ryhdytään ja järjestön asemaa arvioidaan uudelleen, tavoitteena tulisi olla humanitaarisen tilanteen parantaminen. Apu pitäisi sitoa ihmisoikeustilanteen kehitykseen eli HTS:n tulisi sallia avoin kansalaisyhteiskunta. Kun HTS vakiinnutti valtaansa Idlibissä, monet kansainväliset rahoittajat lopettivat avustukset ja humanitaarinen tilanne heikkeni.

Humanitaarisen tilanteen paraneminen voisi lisätä HTS:n legitimiteettiä hallitsijana paikallisten keskuudessa. Jos se tarkoittaisi parempia oloja alueen asukkaille ja ihmisoikeuksien toteutumista, pitäisikö tätä mahdollisuutta kuitenkin pohtia vakavasti? Eikö ole moraalinen ristiriita, että Idlibin asukkaita ei auteta samalla kun avustusta viedään Assadin autoritaarisen hallinnon kontrolloimille alueille, vaikka sen perille menoa ei voida täysin kontrolloida?

Syyrian konflikti ei ratkea itsestään

Siviilien vuosia jatkunut kärsimys turhauttaa ketä tahansa Syyrian konfliktia seuraavaa. Nyt Syyria on muuttumassa jäätyneeksi konfliktiksi: rintamalinjat eivät ole juurikaan muuttuneet viimeisen vuoden aikana ja ihmisten elinolot ovat huonontuneet kaikilla alueilla

Länsimaat eivät voi tuudittautua siihen, että konflikti ratkeaa itsestään tai että se ei tulisi jatkossakin luomaan epävakautta Lähi-idässä. Humaani perustelu syyrialaisten tukemiselle on yksinkertainen: hädässä olevia tulee auttaa. Itsekkäitä syitä voi hakea ”pakolaiskriiseistä”, terrori-iskuista ja pandemioiden leviämisen ehkäisemisestä.

Haettaessa ratkaisuja Syyrian konfliktiin pitää tavallisten syyrialaisten ja ruohonjuuritason toimijoita kuunnella ja tukea, nyt ja tulevaisuudessa. Kuten tutkija Yasser Munif kirjoittaa, ruohonjuuritason toimijat ovat aloittaneet muutosprosessin Syyriassa, mutta muutoksen toteutuminen saattaa kestää vuosikymmeniä.

Artikkelikuva: Mohammad Bash / Shutterstock

Tiina Hyyppä, 3 maaliskuuta 2021

kansalaisaktivismi, Syyria, Syyrian sota