Kun toiveet eivät toteudu – Syyrian hävitty sota

Syyrian vuosia jatkunut sisällissota on vähitellen päättymässä tai ehkä pikemminkin muuttumassa pitkittyneeksi matalan intensiteetin konfliktiksi. Samalla maan jälleenrakennus on alkamassa, vaikka poliittinen prosessi konfliktin ratkaisemiseksi on pahasti lukossa. Konfliktin lopputuloksella on ilmeisiä vaikutuksia alueellisiin valtasuhteisiin, ja ratkaisuun liittyy monenlaisia uhkakuvia tulevista konflikteista. Koska poliittista ratkaisua ei ole, jälleenrakennus on väistämättä myös eräänlaista jatkoa konfliktille. Kysymykset siitä, kuka saa rakentaa ja rahoittaa hankkeita tai minkä rakentamista priorisoidaan vaikuttavat olennaisesti tulevan Syyrian valtasuhteisiin. Syyrian sota on ollut kaikista ”arabikevättä” seuranneista konflikteista verisin ja alueellisilta ja osin globaaliltakin merkitykseltään ylivertainen. Konfliktin syntyyn ja kehitykseen liittyy jo nyt kaksi varsin vahvaa ja osin toisensa poissulkevaa narratiivia. On selvää, että konflikti tulee olemaan historian ja politiikan tutkimuksen kiistakysymys pitkään.

Jotta ymmärtäisimme, mistä on tultu ja mitä nyt pitäisi tehdä, Lähi-itä NYT pyysi kirjoituksia kahdelta suomalaiselta eturivin Syyria-tuntijalta, Ari Kerkkäseltä ja Saana-Maria Jokiselta. Kysyimme heiltä: 1. Mikä ratkaisi konfliktin luonteen ja kehityksen? 2. Mikä oli ns. kansainvälisen yhteisön rooli konfliktin kehityksessä? 3. Kuinka lännen olisi tullut toimia? 4. Miten konflikti olisi nyt ratkaistava?

Tässä Ari Kerkkäsen vastaus kysymyksiimme. Lukuiloa!

Hannu Juusola

 

Ari Kerkkänen

Konfliktin luonne ja kehitys

Syyrian sodassa ei ole voittajia. Rauhaa ei voiteta sotimalla, vaikka Bashar al-Assadin hallinto Venäjän, Iranin ja libanonilaisen Hizbollah-liikkeen tukemana on ottanut selvän niskalenkin jatkuvasti hajanaisena pysyneestä oppositiosta ja jihadistisista aseellisista Isisin (Islamilaisen valtion) ja al-Nusran kaltaisista ryhmittymistä. Voitolla ei voi kukaan juhlia katastrofissa, jossa on satoja tuhansia kuolleita, miljoonia pakolaisia ja evakkoja sekä sanoinkuvaamaton infrastruktuurin hävitys. YK:n Syyrian erityisedustaja Staffan de Mistura totesi 7. syyskuuta, että opposition on aika olla realistinen tulevaisuuden suhteen. Toisin sanoen hän antoi ymmärtää, että opposition toiveet vallanvaihdosta Damaskoksessa ovat turhia. Neuvotteluja on käytävä tällä hetkellä vallitsevan tilanteen pohjalta.

Kansannoususta sodaksi kääntynyt konflikti on tänään eri sota kuin se, jota käytiin vuosina 2011-12. Kansannousuun oli monia sisäsyntyisiä syitä: kyllästyneisyys kaikkialle ulottuvaan korruptioon, yhteiskunnan nopeasti etenevä eriarvoistuminen ja poliittisten vapauksien puute. Vapauden (hurriya) tavoittelu nousi kansanjoukkojen vaatimukseksi Tunisian, Egyptin ja Libyan tapahtumien motivoimana. Presidentti Assadin syrjäyttämistä ei alussa vaadittu, myöhemmin kylläkin.

Kansannousu muuttui sodaksi sekä hallinnon että opposition harjoittaman väkivallan myötä. Se avasi ovet ääriradikaaleille islamistiryhmille samalla kun pakotti miljoonat pakolaisiksi sotatantereilta. Opposition aseellinen väkivalta tarjosi hallinnolle mieluisan narratiivin terrorismin vastaisesta sodasta. Taistelu onkin muuttunut vuosien kuluessa sodaksi terrorismia vastaan, jota käydään Raqqassa ja Deir ez-Zorissa samaan aikaan, kun Assadin hallinto vakiinnuttaa valtaansa takaisinvallatuilla alueilla ja käynnistää jälleenrakennusta. Tunnelma Damaskoksessa on optimistisempi ja luottavaisempi kuin vuosiin, vaikka pelkona on edelleen joutua rekrytoiduksi reservipalvelukseen eli käytännössä rintamalle. Ghoutan ja Jobarin suunnalta kuuluvasta tulituksesta huolimatta sodan varjo on siirtynyt kauemmaksi pääkaupungista.

Konfliktin ratkaisevia merkkipaaluja ovat olleet oppositiota tukevien valtioiden kuten Turkin, Saudi-Arabian ja Qatarin vahva sekaantuminen konfliktiin lähes alusta lähtien, Kofi Annanin rauhansuunnitelman jättäminen tukea vaille, Obaman päätös pidättäytyä iskusta kemiallisten aseiden käytön jälkeen 2013, Hizbollahin avoin tuki hallinnolle keväästä 2013 alkaen yhdessä Iranin osoittaman tuen kanssa ja Venäjän sotavoimien väliintulo syksyllä 2015. Samanaikaisesti oppositio ei missään vaiheessa kyennyt yhdistämään rivejään päinvastoin kuin hallinto, joka ensimmäisen parin vuoden haparoinnin jälkeen onnistui lujittamaan asevoimiensa ja turvallisuuspalveluidensa rivit valtavista tappioista huolimatta, ja on pysynyt yllättävän yhtenäisenä.

 

Kansainvälisen yhteisön rooli

Yksi kansainvälisen yhteisön^[1] suurimmista ongelmista oli loogisen ratkaisun etsimisen sijasta harrastettu toiveajattelu, kuten Nikolaos van Dam juuri ilmestyneessä kirjassaan toteaa.^[2] Mitään pitemmälle kantavaa poliittista suunnitelmaa ei ollut. Ei myöskään ymmärrystä Syyrian sisäisestä dynamiikasta, yhteiskunnallisista suhteista, yhteisöjen koheesiosta ja jakolinjoista, eikä käsitystä hallinnon päätöksentekomekanismista ja muutosvastarinnan vahvuudesta. Yhtä lailla huomioimatta jäi lähihistorian alueellisten tapahtumien kietoutuminen vääjäämättä osaksi sotaa. Valtiorajat Lähi-idässä eivät pysäytä konflikteja rajoille. Heimot levittäytyvät rajojen yli, jolloin samastuminen heimoon ja sitä kohtaan tunnettu lojaliteetti on lähes poikkeuksetta vahvempi kuin valtiota kohtaan koettu uskollisuus. Hyökkäämällä Irakiin vuonna 2003 Yhdysvallat muovasi tietämättään Syyrian sodan olosuhteita. Saddam Husseinin kukistaminen avasi portit Iranin kasvavalle vaikutusvallalle ja mahdollisti Isisin synnyn. Myös kylmän sodan jakolinjat kummittelivat. Neuvostoliitto oli ollut Syyrian aseistaja ja kumppani. Sodan kulku Syyriassa mahdollisti Venäjän täysimittaisen paluun suurvaltatoimijaksi Lähi-itään eikä se saamastaan jalansijasta luovu.

Yhdysvaltain, Ranskan ja Britannian kaltaiset YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenvaltiot antautuivat maanpaossa elävän opposition vedätettäväksi. Se hukutti Syyrian sisällä toimineen opposition mahdollisuuden vaikuttaa kansainväliseen mielipiteeseen ja politiikkaan. Opposition demokratia- ja ihmisoikeussanahelinään kiedottu sanoma upposi otollisen hyväuskoiseen maaperään. Länsimaat uskoivat toivorikkaasti Assadin putoavan vallasta kyin kypsän hedelmän raivaten tien demokraattiseen ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan syyrialaiseen oikeusvaltioon.

Toiveajattelua vahvistivat Hosni Mubarakin, Muammar Qaddafin ja Zine el-Abidine Ben Alin syrjäyttämiset, vaikka sittemmin erityisesti Egyptin ja Libyan tilanne on jo osoittanut toiveajattelun olleen utopistista taivaanrannan maalailua. Ei syntynyt demokratiaa, eivätkä ihmisoikeudetkaan kohentuneet. Egyptissä on tällä hetkellä suhteellisesti ottaen enemmän poliittisia vankeja kuin Syyriassa ennen kansannousua, ja Libya on sekasortoisessa tilassa. Demokratia, poliittiset vapaudet, ihmisoikeudet ja toimiva oikeusvaltio ovat tunnustetusti kestävin perusta yhteiskunnalle niin sisäisten kuin ulkoisten konfliktien välttämiseksi. Syyrian oppositiolle ne olivat väline lännen tuen varmistamiseksi, ei itsetarkoitus. Myös siviilien suojelun käsitettä yritettiin käyttää keppihevosena lännen sotilaalliseen väliintuloon Assadin kukistamiseksi.

Parhaat onnistumisen edellytykset sodaksi kääntyvän kansannousun patoamiseksi, jopa pysäyttämiseksi, olivat YK:n ja arabiliiton erityisedustajana toimineella Kofi Annanilla keväällä 2012. Tulitauko ja rauhansuunnitelma tarjosivat ratkaisumahdollisuuden tilanteessa, jossa uhrien määrä laskettiin vasta tuhansissa ja pakolaisvyöry oli alussa. Hyvä yritys tyrehtyi niin sodan osapuolten kuin turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden haluttomuuteen tukea suunnitelmaa. Edelleen elettiin siinä harhaisessa toiveessa, että kapinallisia tukemalla Assad saadaan syrjäytetyksi ja ratkaisu nopeammin aikaan kuin diplomatian tietä. Yhdysvallat jatkoi sotaa käyvän opposition tukemista, vaikka oli ollut hyväksymässä yksimielisesti turvallisuusneuvostossa päätöslauselmaa Annanin suunnitelmasta ja tulitauosta.

Annanin suunnitelman myötä turvallisuusneuvosto oli hyväksynyt YK:n tarkkailuoperaation, jonka läsnäolo vähensi sotilaallisia toimia. On ilmeistä, että mikäli turvallisuusneuvosto olisi tukenut rauhansuunnitelman toimeenpanoa heinäkuun lopussa 2012, tarkkailuoperaation jatkuva läsnäolo olisi toiminut väkivaltaa hillitsevänä tekijänä. Pakolaisvyöry olisi jäänyt pienemmäksi ja tilaa olisi luotu poliittiselle prosessille. Yhdysvallat oli avainasemassa vaatiessaan voimankäytön hyväksyvää YK:n peruskirjan VII artiklan mukaista päätöslauselmaa Annanin suunnitelman toimeenpanemiseksi. Sitä Venäjä ei hyväksynyt, eikä Annankaan pitänyt sitä välttämättömänä. Peruskirjan VI artiklan mukainen päätöslauselma olisi ollut riittävä rauhansuunnitelman toimeenpanoon ja varmistanut tulitaukoa tarkkailevan YK-operaation jatkumisen. Se, että Syyrian hallitus oli hyväksynyt operaation, oli jo sinänsä huomattava edistysaskel ajatellen hallinnon vastahakoisuutta hyväksyä YK-joukkojen läsnäoloa, jonka se koki uhkaksi suvereniteetilleen. YK:n päätöslauselmia Syyrian sodasta ei voi yksioikoisesti pitää epäonnistuneina, vaikka peiliin katsomisen paikka on niin Venäjällä kuin Yhdysvalloillakin.

Annanin johdolla luotiin joka tapauksessa tiekartta poliittisen ratkaisun saavuttamiseksi. Sen pääkohtiin on jouduttu sodan edetessä palaamaan useamman kerran niissä neuvotteluissa, jotka YK:n johdolla ovat jatkuneet Genevessä. Poliittinen prosessi on vain valitettavasti jäänyt joka käänteessä Syyriassa tapahtuvien kehityskulkujen jalkoihin. Opposition hajanaisuus on tehnyt neuvottelut vaikeiksi. Myöskään Syyrian hallinto ei osoittanut suurta kiinnostusta poliittista ratkaisua kohtaan sen jälkeen, kun vaakakuppi sodassa kääntyi selvästi sen eduksi.

Suurvalloille ensisijaista on ollut omien etujen vaaliminen Lähi-idässä. Omat tai liittolaisten edut ovat ohjanneet politiikkaa Syyrian konfliktissa. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat syntyvät vain, jos ne mukautuvat pysyvien jäsenvaltioiden omiin etuihin. Syyrialaisten oma etu, turvallisuus ja konfliktin ratkaisu, on alistettu osaksi alueellista valtataistelua. Konflikti ei ole mennyt kaikkien käsikirjoituksen mukaan: Yhdysvaltojen vaikutusvalta Lähi-idässä on heikentynyt, kun taas Venäjän ja Iranin on vahvistunut. Iranin alueellinen kiistakumppani Saudi-Arabia kompastelee Jemenissä käytävässä sodassa puhumattakaan Qatarin kanssa meneillään olevasta kiistasta, joka on kääntymässä Saudi-Arabiaa vastaan. Jordania on kiireesti reivannut purjeitaan niiden tuulten mukaisiksi, jotka puhaltavat Assadin palatsista Damaskoksessa. Nasibin rajanylityspaikan avaamista Jordanian ja Syyrian välille valmistellaan. Se on Jordanian tapa tunnustaa Assadin hallinnon legitimiteetti. Samalla se kuvaa oppositiolle annetun tuen hiipumista.

 

Entä länsi – kuinka sen olisi tullut toimia?

Länsi, tai kansainvälinen yhteisö, jos laajemmin ajatellaan, on huono oppimaan menneistä virheistä. Poliittisten hallintojen toimikaudet ovat lyhyet, Yhdysvalloissa vain neljä vuotta, mikä rajoittaa pitkän aikavälin seurauksia pohtivaa analyysia ja siihen perustuvaa poliittista päätöksentekoa. Jos lännen toimista voidaan oppia jotain, niin ainakin seuraavat seikat: oppositiota ei pidä tukea vain siitä syystä, että se on oppositio. Opposition tavoitteet eivät suinkaan automaattisesti ole tuettavia tai takaa parempaa tulevaisuutta kansalaisille. Valta motivoi oppositiota yhtä lailla kuin hallintoa. Vielä suurempaa harkintaa pitää harjoittaa, jos oppositiolla näyttää olevan halu ja valmius aseelliseen, väkivaltaiseen toimintaan.

Tutkimukset osoittavat, että väkivallaton kansalaistottelemattomuus tuottaa yhteiskunnallisia tuloksia väkivaltaisia menetelmiä paremmin. Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden on syytä pidättyä joutumasta liittolaistensa vedättämäksi strategisista suhteistaan ja ruhtinaallisia tuottoja tuottavista asekaupoista huolimatta. Poliittisten ja sotilaallisten päätösten seurausvaikutukset on kyettävä arvioimaan aikaisempaa paremmin. Syyrian kohdalla empiiristä aineistoa ei olisi tarvinnut Irakia kauempaa etsiä. Myöskään suurlähetystöjä ei ole syytä sulkea sitä vauhtia kuin Damaskoksessa tehtiin 2011, mikäli halutaan pitää yllä keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus kaikkiin niihin tahoihin, joiden kanssa konfliktia ratkaistaan.

Diplomatialle on annettava tilaa. Sitä ei saa tehdä tyhjäksi toimimalla YK:n turvallisuusneuvoston selän takana eri tavalla kuin äänestyssalissa. Yhteiskunnalliset muutosprosessit kestävät vuosikymmeniä; nopeita, onnistuneita ratkaisuja ei ole edes olemassa. Kansainvälisellä yhteisöllä on aikaa harkintaan eikä kiireeseen ole syytä, ellei kyseessä ole selvä kansanmurhan estäminen. Tämä ei ollut tilanne Syyriassa vuonna 2011 eikä edes vielä vuonna 2012 siitä huolimatta, että kaikki osapuolet ovat syyllistyneet mitä julmimmin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Diplomatian keinojen juututtua eriäviin näkemyksiin turvallisuusneuvostossa Venäjä otti ohjat käsiin ja teki päätöksensä Syyrian hallinnon tukemiseksi hetkellä, jolloin hallinto horjahteli islamistien ja Islamilaisen valtion hyökätessä. Se käynnisti nopean sotilaallisen väliintulon YK:n yleiskokouksen ollessa koolla syyskuussa 2015. Tämä käänsi sodan aiempaa selvemmin hallinnon yliotteeksi. Venäjän ilmavoimat yhdessä Hizbollahin ja Iranin kanssa loivat ryhtiä Syyrian asevoimiin, jonka suorituskyky koheni tappioista huolimatta uuden tietotaidon ja kohentuneen taistelumoraalin muodossa.

Venäjällä ovat Afganistanin miehityksen aikaiset kokemukset kirkkaasti mielessä: samoja virheitä ei toisteta eikä Syyriaan jäädä tilanteen vangiksi.  Venäläisten tavoitteena on sellaisen tilanteen saavuttaminen, joka mahdollistaa vetäytymisen mutta samalla jättää muutaman tukikohdan jalansijaksi Lähi-itään. Siinä ei välttämättä ole kysymys poliittisesta ratkaisusta,vaan konfliktin pysäyttämisestä. Se edellyttää tämän hetkisten tulitaukosopimusten toimeenpanemista ja toteutumista (ns. de-eskalaatiosopimuksina) sekä asteittaista laajenemista. Venäjällä on sotilaallisen läsnäolon lisäksi vahva ja osaava poliittisdiplomaattinen läsnäolo, joka keskittyy paikallistasolla solmimaan tulitaukoja ja edistämään paikallisia sovintoprosesseja.

Nämä toimet kytkeytyvät Astana-prosessiin, joka ei tyydy jatkossa vain neljään de-eskalaatioalueeseen, vaan pyrkii laajentamaan niitä ja ohjaamaan vähitellen tulitaukoprosessin poliittiseen uomaan.  Ihanteellisessa tapauksessa se kytkeytyy YK-johtoiseen Geneve-prosessiin. Käytännössä Astana on ohittanut turvallisuusneuvoston ja pystynyt sopimaan kolmen valtion kesken (Venäjä, Iran ja Turkki – kaikilla ratkaiseva rooli Syyriassa) menettelytavasta Syyriassa. YK ja Yhdysvallat ovat tunnustaneet Astanan ansiot väkivallan vähentämisessä ja osallistuvat prosessiin tarkkailijoina. Venäjä on osoittanut joustavuutta tulitaukopolitiikassaan: eteläiseen Syyriaan sovittiin tulitauko yhdessä Yhdysvaltojen ja Jordanian kanssa varsinaisen Astana-prosessin ulkopuolella, mutta periaatteeltaan samanlaisena tulitaukoalueena. Tämä osoittaa Yhdysvaltojen hyväksynnän Venäjän tulitaukopolitiikalle.

Venäjällä on ratkaiseva rooli Syyrian konfliktin päättämisessä. Millään muulla turvallisuusneuvoston pysyvällä jäsenvaltiolla ei ole niin toimivia suhteita kaikkien Lähi-idän valtioiden kanssa kuin Venäjällä. Siten se voi edistää sodan päättämistä neuvottelemalla tarvittaessa kaikkien alueen valtioiden kanssa. Se voi toimillaan myös rajoittaa niitä pelkoja, joita Israelissa koetaan Iranin ja Hizbollahin kasvaneen vaikutusvallan myötä. Venäjä voi tarjota Israelille takuita sen olettamaa Iranin uhkaa vastaan. Lähi-itä jää Syyrian sodan päättyessäkin aikaisempaa konfliktialttiimpaan tilaan, kun muuttuneet alueelliset voima- ja liittolaissuhteet ovat luoneet uusia uhkakuvia kuten Israelin Iranin vastainen yli äyräiden tulviva retoriikka osoittaa.

 

Miten konflikti olisi nyt ratkaistavissa?

Assad totesi puheessaan 20. elokuuta, että sotaa ei ole vielä voitettu. Hallinto pitää yllä edelleen narratiivia terrorismin vastaisesta sodasta ja se on tulkintansa mukaan matkalla kohti voittoa. Pakottamalla saatu ’voitto’ ei kuitenkaan ole konfliktin ratkaisu, eikä mitään konfliktin perussyistä ole ratkaistu. Sodasta jää siemen seuraavaan sotaan samalla tavalla kuin Muslimiveljeskunnan väkivalloin kukistettu kansannousu vuonna 1982 jäi yhdeksi nykyistä sotaa motivoivaksi tekijäksi. Syyria ei yhtenäisty vuosiin, vaikka valtaosa maa-alueesta yhdistyy hallinnon alaisuuteen paikallisten sovintoprosessien ansiosta. Damaskoksen hallinnan ulottumattomiin jää huomattavan suuria alueita mahdollisesti vuosiksi, erityisesti Idlibin maakunta ja kurdien hallitsemat alueet. Myös yksittäiset terrori-iskut jatkuvat hyvin samalla tavalla kuin Afganistanissa ja Irakissa.

Syyrian tulevaisuuden kuva muistuttaa näiden valtioiden tilannetta. Hallinto hallitsee osittain alueitaan, ja konflikti jatkuu samanaikaisesti jälleenrakennuksen kanssa. Damaskokselle tämä riittää, ja siellä hengähdetään helpotuksesta, kun Deir ez-Zor vapautuu Isisin hallusta heidän vetäytyessään Irakin puolelle. Deir ez-Zorissa käydään mielenkiintoinen jännitysnäytelmä, kun Isisiä puskevat pois niin Yhdysvaltojen tukema Eufrat-joen laaksoa etenevät kurdienemmistöiset Syyrian demokraattiset joukot kuin vastaavasti Palmyran suunnasta etenevä Hizbollahin tukema Syyrian armeija. Koordinaatio pelannee niin hyvin, että nämä eri liittoutumat eivät ota yhteen, varsinkin kun kurdijoukkojen tavoite ei ole taistella hallinnon joukkoja vastaan. Deir ez-Zorin hallinta luovutetaan Damaskokselle yhteisymmärryksessä.

Syyria pitää kynsin ja hampain kiinni kuvitellusta suvereniteetistaan, vaikka käytännössä maa on jo jakautunut eri valtioiden tai ei-valtiollisten toimijoiden vaikutusalueisiin, olipa kyseessä sitten Venäjä, Turkki, Iran, Hizbollah tai kurdit. Näiden toimijoiden vaikutus pysyy Syyriassa pitkään, ja valtion suvereniteettia joudutaan tulkitsemaan uudella tavalla mutta vanhojen valtiorajojen sisällä.

Arabimaailmaa murtanut ja muuttanut kuohunta jättää Syyriassa valtaan, muista kansannousun maista poiketen, entisen hallinnon. Jonkinlainen oppositioedustus siihen hyväksyttäneen neuvottelujen tuloksena, mutta ei niin vahvana, että se uhkaisi hallinnon autoritaarista olemusta. Väkivallan vähentyminen on jo saavutus sinänsä, ja siitä on tässä vaiheessa kiittäminen Astana-prosessia. Vähitellen alkava jälleenrakennus vetää paluumuuttajia puoleensa, ja evakot ovat ensimmäisten joukossa palaamassa jälleen rakennettaviin kyliin ja kaupunkeihin. Kaikki eivät palaa, sillä leimautuneisuus opposition riveihin luo pelkoa turvallisuudesta jälleen rakennettavassa Syyriassa. Rauhasta inhimillisen turvallisuuden termein – yksittäisen syyrialaisen elämä vapaana puutteesta ja pelosta – ei voida puhua.

Syyriassa ei palata kansannousua edeltävään lähtöruutuun, vaan siitä taaksepäin. Lähtökohta on paljon huonompi kuin tilanne oli vuonna 2011. Jälleenrakennus ei ole vain rakennusten korjaamista tai rakentamista vaan yhteiskunnan instituutioiden, mukaan lukien koululaitoksen, käynnistämistä ja uudistamista. Yksi sukupolvi on jo käytännössä menetetty miljoonien lasten jäädessä vaille koulusivistystä.

Konflikti ei pääty ratkaisuun. Sen perussyyt eivät ole hävinneet mihinkään. Lienee oikeampaa todeta konfliktin päättyvän asteittain tilanteeseen, joka parhaassa, mutta epätodennäköisessä, tapauksessa voi johtaa yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Hallinnon olemuksen tuntien maahan jäänee jäädytetty, mutta ratkaisematon tilanne.

Kansannousua edeltäneet ongelmat ovat moninkertaistuneet. Arkea jää vaivaamaan osittainen anarkia. Hallinnon joukot eivät pysty, eivätkä aina edes halua, pitää kurissa vallattomia sitä tukeneita aseellisia puolisotilaallisia joukkoja. Näiden jatkuva mielivalta, yleinen oikeuden ja järjestyksen puute sekä oikeuslaitoksen puutteet heikentävät ja kyseenalaistavat hallinnon legitimiteettiä. Korruptio, yksi sotaa edeltävän Syyrian suurimmista kompastuskivistä, on kasvanut ja kietoutunut osaksi sotataloutta. Se löytää otollisen maaperän jälleenrakennushankkeissa, kuten esimerkit niin Afganistanista kuin Irakista osoittavat.  Jos sotaa edeltävä Syyria oli korruptoinut, sodasta selviävä Syyria on äärimmäisen korruptoitunut.

Viime kädessä syyrialaiset rakentavat uuden Syyrian ja muodostavat käsityksen siitä, miltä se näyttää ja mikä se on. Entinen ei palaa uuden rakentamisen myötä – ajatus Syyriasta valtiona, syyrialaisista kansana ja kansalaisina, täytyy luoda uudestaan. Se on osa jälleenrakennusta ja miten se onnistuu, jää suureksi kysymysmerkiksi.

 

^[1] Tarkoitan tässä kirjoituksessa kansainvälisellä yhteisöllä enemmän YK:n turvallisuusneuvoston pysyviä jäsenvaltioita kuin kansainvälisiä järjestöjä sinänsä kuten YK:ta tai EU:ta.

^[2] Van Dam, Nikolaos Destroying a Nation. The Civil War in Syria. London & New York: L.B. Tauris 2017, 66, 119-120.

Ari Kerkkänen, 22 syyskuuta 2017

kansainvälinen politiikka, Lähi-itä, sodat ja konfliktit, Syyria

---