Kohti aggresiivisempaa aluepolitiikkaa – ajatuksia Turkin roolista Lähi-idässä

Turkin tasavaltalainen strateginen kulttuuri

Kun Turkin tasavallan nykyiset rajat vahvistettiin Lausannen rauhansopimuksessa vuonna 1923, maan uusi suhde Lähi-itään muodostui yhtä tärkeäksi seikaksi kuin sen suhde länsimaihin. Tasavalta rakennettiin sellaisen kansallisen identiteetin perustalle, jonka mukaan Lähi-itä siirrettiin uuden kansallisvaltion ja siihen kiinnittyvän uuden – Benedict Andersonia lainataksemme – ’kuvitteellisen yhteisön’ ulkopuolelle. Lähi-itä itse asiassa kategorisoitiin turkkilaisten kannalta osaksi menneisyyttä niin, että nykyhetken Lähi-itä ei enää kuulunut Turkin tasavallan rajojen sisällä elävän kuvitellun yhteisön eli turkkilaisen kansakunnan kiintopisteisiin.

Tasavalta rakennettiin sellaisen kansallisen identiteetin perustalle, jonka mukaan Lähi-itä siirrettiin uuden kansallisvaltion ja siihen kiinnittyvän uuden – Benedict Andersonia lainataksemme – ’kuvitteellisen yhteisön’ ulkopuolelle. Lähi-itä itse asiassa kategorisoitiin turkkilaisten kannalta osaksi menneisyyttä niin, että nykyhetken Lähi-itä ei enää kuulunut Turkin tasavallan rajojen sisällä elävän kuvitellun yhteisön eli turkkilaisen kansakunnan kiintopisteisiin.

Sopimuksen myötä syntyi uusi tasavaltalaiseksi (tai vaihtoehtoisesti kemalistiseksi) kutsuttu strateginen ajattelumalli, jonka mukaan Turkin kansallinen intressi ja olemassaolon turvaaminen merkitsi pysymistä erossa epävakaaksi ja turvallisuutta uhkaavaksi koetusta Lähi-idästä. Tasavallan strateginen ydinoppi tarkoitti tasavallan alueellisen jakamattomuuden ja Lausannessa kansainvälisen tunnustuksen saaneiden rajojen pysyvyyden turvaamista sekä näkemystä, jonka mukaan Turkin ei missään olosuhteissa tulisi sekaantua etelässä ja idässä sijaitsevien naapureidensa sisäisiin asioihin.

Tietyssä mielessä kyse oli myös siitä, että traagiseksi tapahtumasarjaksi koetusta osmanien alueiden menettämisestä niin Balkanilla kuin Lähi-idässä tehtiin nyt välttämättömyyden pakosta hyve. Useimmista tasavallan perustajana tunnetun Mustafa Kemal Atatürkin monumenteista löytyy kuuluisa iskulause yurtta sulh, cihanda sulh (maassa rauha, maailmassa rauha), joka kiteyttää tämän strategisen ydinajatuksen: omaa maataan kehittämään keskittyvä valtio ei sekaannu muiden maiden asioihin, ja turvaa näin omalta osaltaan maailmanrauhan. (Ohitan tässä sen tosiasian, että Turkin kurdialueilla ei enimmäkseen ole vallinnut rauha tasavallan aikana.)

Tasavallan perustajat kuuluivat sukupolveen, joka varttui aikuiseksi sulttaani Abdülhamid II:n valtakaudella (hallitsi vuosina 1876–1909). Hänen aikanaan Osmanivaltio menetti laajoja alueita ja pyrki vastaamaan aluemenetyksiin sekä imperiumin sisällä viriäviin nationalistisiin liikkeisiin pan-islamilaisuudeksi kutsutun ideologian avulla. Ideologia korosti Osmanivaltion roolia muslimien alueiden ja oikeuksien turvaajana länsimaiden imperialismia vastaan. Abdülhamid II:n aikana islamista muodostettiin ensimmäisen kerran moderni poliittinen ideologia. Tasavallan perustajasukupolvi oli siis varsin tietoinen niistä uhista ja mahdollisuuksista, joita islamin poliittinen käyttö ja yhteiseen muslimisolidaarisuuteen vetoaminen sisälsi. Kokemustensa perusteella he tekivät johtopäätöksen, jonka mukaan kyseiset opit eivät tarjonneet toimivaa vastausta nykyhetken haasteisiin.

Turkin islamilainen liike ja ajatus ’oikeutetusta järjestyksestä’

Tietyssä mielessä Turkin nyt harjoittama aktiivinen tai jopa aggressiivinen Lähi-idän politiikka edustaa jo toista kierrosta modernin osmaniturkkilaisen konservatiivisen sunni-liikkeen pyrkimyksessä palauttaa tai rakentaa sunni-islamiin perustuva alueellinen järjestys. Tämä pyrkimys perustuu ajatuksille ’historiallisesta yhteydestä’, ’turkkilaisten alueellisesta vastuusta’ ja ’keskusvalta Turkista’ ja se toteuttaisi konservatiivisen sunni-liikkeen piirissä laajasti sisäistetyn ajatuksen ’oikeudesta’ (adalet).

Turkkia nyt yhtäjaksoisesti 14 vuotta hallinnut Oikeus ja -kehityspuolue (Adalet ve Kalkınma Partisi) polveutuu poliittista islamia edustavasta Milli Görüş -liikkeestä, jonka aatteelliset lähtökohdat luotiin tasavaltaa edeltäneellä, niin kutsutulla toisella perustuslaillisella kaudella. Tämä vuoden 1908 nuorturkkilaisesta vallankumouksesta käynnistynyt ajanjakso synnytti lukuisia puolueita, myös ensimmäisen modernin islamilaisen puolueen, nimeltään İttihad-i Muhammedi Fırkası (Islamilainen yhtenäisyyspuolue). Ali Bulaç, yksi tunnetuimmista turkkilaisen islamilaisen liikkeen intellektuelleista, tulkitsee Islamilaisen yhtenäisyyspuoleen olleen aatteellisena syntysijana sekä Milli Görüş -liikkeelle että poliittisesti aktiivisille uskonnollisille veljeskunnille (kuten esimerkiksi Gülen-liikkeelle).

Turkin poliittisen islamin piirissä, kuin myös laajemmin islamilaisessa ajattelussa, maan länsimaalaistamiseen ja sekularisointiin on aina suhtauduttu hyvin varauksellisesti. Itse asiassa AKP:tä edeltäneiden poliittista islamia edustavien puolueiden katsannossa Turkki on nähty kategorisesti länsimaiden vastakuvana niin historiallisesti, uskonnollisesti kuin maantieteellisestikin. AKP:n tullessa valtaan vuonna 2002 tällaisen ajattelun todettiin rauenneen, mutta viimeisen viiden vuoden aikana nämä perinteiset käsitykset ovat tehneet hyvin selkeän paluun AKP:n näkemysten ytimeen.

On totta, että tasavaltalainen strateginen kulttuuri alkoi rakoilla jo 1980-luvulla, jolloin presidentti Turgut Özal herätteli ajatuksia Turkin suuremmasta roolista Lähi-idässä. Suunta vahvistui kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän päättyessä Neuvostoliiton hajoamiseen, mikä johti Turkin ulkopoliittisen asemoitumisen uudelleenarviointiin 1990-luvulla. Kuitenkin vasta AKP:n valtaantulo vuonna 2002 on merkinnyt aktiivista ja vuodesta 2011 eteenpäin aggressiivista Lähi-idän politiikkaa, jossa on selkeästi nähtävissä sitä edeltäneiden Milli Görüş -puolueiden peräänkuuluttama tarve tehdä Turkista jälleen sunnalaisen Lähi-idän johtovaltio.

Selkeimmän kirjallisen ilmauksensa nämä Turkin alueellista suurvalta-asemaa julistavat ajatukset saivat Ahmet Davutoğlun (pääministerinä viime toukokuuhun saakka) vuonna 2001 julkaistussa Stratejik Derinlik (Strateginen syvyys) -teoksessa.  Davutoğlua pidetään Turkin uuden Lähi-idän-politiikan keskeisenä arkkitehtinä ja hänen ajatuksensa ovat läsnä yhä, vaikka hän ei enää ole poliittisessa vastuussa. Vielä vuosina 2002–2010 Turkin politiikka Lähi-idässä oli kuitenkin monessa suhteessa erilaista verrattuna siihen, millaiseksi se on muuttunut vuonna 2011 alkaneiden Lähi-idän kansannousujen jälkeen. Aiemmalla kaudella Turkin politiikkaa leimasi pragmaattisuus, ja sen vaikutusvalta kasvoi lähinnä taloudellisen ekspansion ja kulttuurituotteiden (esimerkiksi televisiosarjat) viennin ansiosta.

Lähi-idän politiikan nykyinen umpikuja

Vuoden 2010 perustuslakiuudistusten myötä AKP sai kuitenkin keskitettyä merkittävästi valtaa itselleen ja alkoi johtajansa Recep Tayyip Erdoğanin johdolla rakentaa islamilais-konservatiivista valtiota. Samaan ajankohtaan osunut Lähi-idän kansannousujen aalto tulkittiin AKP:n piirissä ainutkertaisena historiallisena mahdollisuutena nostaa valtaan AKP:n ideologiset sisarpuolueet eli käytännössä Muslimiveljeskuntaa edustavat puolueet muissa Lähi-idän maissa Tunisiasta Syyriaan. Muun muassa Ahmet Davutoğlun kirjoitukset 1990-luvulla sisälsivät lukuisia viittauksia pyrkimykseen korvata Lähi-idän järjestyksen ’mädäntyneisyyden symboliksi’ kuvatut länsimaiden pystyttämät sekulaarit ja autoritaariset hallinnot Muslimiveljeskunnan edustajilla.

Lyhyesti voidaan todeta, että AKP:n johto katsoo Lähi-idän nykytilannetta sulttaani Abdülhamid II:n aikakauden pan-islamilaisesta perspektiivistä unohtaen, että puolueen valtakauden ja osmaniajan välissä on jo lähes sata vuotta kestänyt kansallisvaltioiden rakentamisen kausi. Kansallisvaltioiden rakentaminen on synnyttänyt Lähi-itään melkoisen määrän erilaisia territoriaaliseen valtioon kiinnittyneitä nationalismeja, puhumattakaan vahvasta poliittisesta arabi-identiteetistä, joka oli muotoutumassa jo osmanien valtakaudella.

Lyhyesti voidaan todeta, että AKP:n johto katsoo Lähi-idän nykytilannetta sulttaani Abdülhamid II:n aikakauden pan-islamilaisesta perspektiivistä unohtaen, että puolueen valtakauden ja osmaniajan välissä on jo lähes sata vuotta kestänyt kansallisvaltioiden rakentamisen kausi. Kansallisvaltioiden rakentaminen on synnyttänyt Lähi-itään melkoisen määrän erilaisia territoriaaliseen valtioon kiinnittyneitä nationalismeja, puhumattakaan vahvasta poliittisesta arabi-identiteetistä, joka oli muotoutumassa jo osmanien valtakaudella.

Vuosien 2011–2015 aikana nämä ajattelumallit johtivat Turkin varsinkin Syyria-politiikassaan tilanteeseen, jossa perinteinen tasavaltalainen strateginen kulttuuri pyllähti totaalisesti ylösalaisin. Ensinnäkin AKP alkoi rakentaa Turkin sisällä uutta kansallista identiteettiä, jossa kiinnittyminen universaaliin muslimien ummaan (turkiksi ümmet) näyttelee yhä suurempaa roolia. Samaan aikaan Turkin kansallinen intressi on määritelty radikaalisti uudelleen – presidentti Erdoğan totesi omalla suullaan vuonna 2011, että ”Syyrian asiat ovat sisäisiä asioitamme”. Pyrkimys vallanvaihtoon Syyriassa on merkinnyt surullisenkuuluisan ”jihadivaltatien” rakentamista Turkin ja Syyrian rajalle sekä jatkuvaa Ahrar al-Shamin, Jaish al-Islamin ja Jabhat al-Nusran kaltaisten radikaalien salafistiryhmien tukemista Syyriassa. Tämän ulkopolitiikan seurauksena jihadistiverkosto on saanut vahvan jalansijan myös Turkin rajojen sisällä, ja tällä tavoin sekaantuminen naapurimaiden asioihin on konkreettisesti heikentänyt Turkin omaa turvallisuutta.

Viime kuukausien ajan on vaikuttanut siltä, että tämä katastrofaalinen ulkopolitiikka olisi vihdoin muuttumassa. Toisaalta presidentti Erdoğanin viimeisimmät lausunnot Turkin keskeisestä roolista Mosulin takaisinvaltaamisessa (nyt ISIS:n hallussa) ja Irakin sisäisen tulevaisuuden hahmottelemisessa antavat kuitenkin syyn epäillä, onko AKP:n harjoittamassa ulkopolitiikassa sittenkään mikään muuttumassa. Kuvaavaa tälle kaikelle on niin ikään presidentti Erdoğanin aivan vastikään antama lausunto, jonka mukaan Turkin tasavallan rajat määritelleessä ja suurien maa-alueiden menettämisen sinetöineessä Lausannen rauhansopimuksessa ei ole mitään hurraamista.



Toni Alaranta, 18 lokakuuta 2016

,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Tarik, vastaa

    Ahmet Davutoğlu oli pääministeri.

    1. admin, vastaa

      Kiitos huomiosta! Virhe on nyt korjattu. 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *