Kirja-arvostelu: Turkin historia: Atatürkista Erdoğaniin.

Alaranta, Toni: Turkin historia: Atatürkista Erdoğaniin. Gaudeamus, 2019. 244 sivua. ISBN 978-952-345-025-7.

Turkin ollessa uutisissa maan historia ja se, miten tähän on tultu, jää usein selittämättä tai rajujen yksinkertaistusten varaan. Vaikka 2000-luvulla on julkaistu suomeksi nyky-Turkkia käsittelevää tutkimusta ja tietokirjallisuutta, varsinaista yleisesitystä Turkin tasavallan historiasta ei ole ollut tarjolla. Turkki-tutkija Toni Alarannan uusin teos, Turkin historia: Atatürkistä Erdoğaniin, pyrkii nyt korjaamaan tämän puutteen. Samalla se purkaa piintyneitä käsityksiä mm. Atatürkin uudistusten äkillisyydestä, muuttumattomasta kemalistisesta valtiosta ja konservatiivisten tahojen toiseudesta läpi Turkin historian aina AKP:n nousuun asti.

Turkkiin erikoistunut Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta on tuottelias tutkija, joka oli tähän asti kuitenkin julkaissut lähinnä Suomen ulkopuolella ja englanniksi. Turkin historia: Atatürkistä Erdoğaniin onkin kauan odotettu avaus Alarannalta, ja lisäksi kirja vastaa tarpeeseen: se on kaivattu suomenkielinen yleisesitys Turkin historiasta. Alaranta tuntee erinomaisesti turkkilaisten poliittisten ajattelijoiden tuotantoa, minkä lisäksi kirja ammentaa turkkilaisesta tutkimuksesta ja tulkinnoista unohtamatta kirjoittajan omaa ääntä. Kirjassa keskitytään kuvaamaan ”Atatürkin puolueen” CHP:n ja sen päävastustajien, lähinnä keskustaoikeiston ja viime vuosikymmeninä myös uskonnollisten puolueiden, kehitystä etenkin sisä-, ulko- ja talouspolitiikassa sekä, koska kyse on Turkista, suhtautumisessa Eurooppaan ja islamin asemaan.

Vaikka Turkin tasavalta perustettiin vuonna 1923, kirja lähtee liikkeelle osmanien valtakunnan viimeisistä vuosista. Tasavallan perustaminen oli monella tapaa välirikko Turkin menneisyyteen monikansallisena imperiumina. Alaranta tuo kuitenkin hyvin esiin tasavallan perustajana pidetyn Mustafa Kemalin (myöhemmin Atatürk) ja hänen lähipiirinsä osallisuuden Osmani-imperiumia uudistamaan pyrkineessä ns. uusturkkilaisessa liikkeessä, sekä jo 1800-luvulla tehdyt uudistukset, kuten parlamentin ja inklusiivisemman lainsäädännön, jotka loivat perustan tuleville uudistuksille. Tasavallan perustamisessa ei siis ollut kyse täydellisestä välirikosta menneisyyden kanssa vaan uudistusten jatkumosta. Jatkuvuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tasavallan perustaminen ja sen mukanaan tuomat uudistukset olisi merkinneet perustavanlaatuista muutosta nykyisen Turkin alueella vallitsevaan valtiomuotoon ja yhteiskuntajärjestykseen.

Voittajien historia

Sanotaan, että voittajat kirjoittavat historiaa, mikä pätee myös Turkin tasavallan ensimmäisinä vuosikymmeninä luotuun viralliseen kertomukseen Turkin synnystä. Virallisessa historiassa on ylikorostettu Atatürkin roolia, ja samalla luotiin kertomus vapaustaistelun turkkilaisnationalistisesta luonteesta, vaikka siinä oli pitkään kyse Turkin alueella asuvien muslimikansojen yhteisestä taistelusta miehitysjoukkoja vastaan.

Kirja käsittelee vuosia 1923–1950 pääosin 1920-luvun uudistusten sekä Atatürkin perustaman Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) kautta. Ajanjaksoa leimasi pitkälti yksipuoluejärjestelmä, josta luovuttiin oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liittymällä Natoon ja eurooppalaisiin instituutioihin Turkki varmisti asemansa lännen puolella vasta alkunsa saaneessa kylmässä sodassa. Turkin siirryttyä monipuoluejärjestelmään vuoden 1950 vaaleissa valtaan nousi CHP:n sijaan keskustaoikeistolainen Demokraattinen puolue (DP), mikä loi pohjan Turkin poliittiselle kentälle vuosiksi eteenpäin.

Varsin yleinen narratiivi kuvattaessa Turkin poliittista historiaa on se, miten valtionhallintoa ovat hallinneet kemalistit, jotka ovat aina tarvittaessa voineet turvautua armeijan tukeen. Alaranta kuitenkin toteaa, että ”on harhaanjohtavaa väittää, että Turkkia olisivat itsenäistymisen vuosista aina vuoteen 2002 hallinneet sekularistiset kemalistit”. Kirjassaan Alaranta osoittaa, miten keskustaoikeisto on ollut Turkin hallitseva poliittinen liike vuodesta 1950 alkaen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Poliittisen vallan myötä keskustaoikeisto oli asettanut kannattajiaan eri hallinnonalojen virkoihin. Sen lisäksi, että keskustaoikeisto ja konservatiivit olivat miehittäneet virkakuntaa, armeija on tukenut heitä taistossa vasemmistoa ja sosialismia vastaan. Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen armeija jopa siirtyi ajamaan uskonnollisnationalistista politiikkaa, joka tunnettiin turkkilais-islamilaisena synteesinä.

Talouden ja yhteiskunnan vapautumisesta absoluuttiseen valtaan

Sotilasvallankaappauksen jälkeen vuonna 1983 Turkissa valtaan nousi vastaperustetun Äidinmaapuolueen (ANAP) johtaja Turgut Özal. Özal edusti keskustaoikeistoa ja taloudellista liberalismia, ja hän onnistui uudistamaan Turkin taloutta ja vapauttamaan yhteiskuntaa. Özalilla oli kuitenkin uskonnollinen tausta ja hänellä oli läheinen suhde islamilaiseen Naqshbandi-veljeskuntaan. Lisäksi hän oli vuonna 1977 ollut parlamenttivaaleissa uskonnollisen Kansallisen pelastuspuolueen (MSP) ehdokkaana. Özalin valtakausi merkitsi Turkin talouden ja yhteiskunnan vapautumista, ja 1990-luvulla Turkkiin olivat jo muodostuneet merkittävät yksityiset koulutus- ja mediasektorit, joista myös uskonnolliset liikkeet hyötyivät. Vaikka Özalia ei ole pidetty suoranaisesti islamilaista politiikkaa tehneenä henkilönä, Alaranta rinnastaa Özalin ja Turkin nykyisen presidentin Recep Tayyip Erdoğaniin:

”Sekä Özal että Erdoğan ovat hyödyntäneet uskontoa välineellisesti politiikassaan, mutta heillä ja monilla muilla Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen edustajilla on myös aito uskontoon liittyvä maailmankuva ja sen mukaiset arvot.”

1980- ja 1990-lukujen kehitystä kuvaava jakso on mielestäni kirjan sujuvinta ja miellyttävintä luettavaa.

2000-luvun Turkkia on leimannut yhden puolueen, AKP:n, vuonna 2002 alkanut valtakausi. Alaranta tulkitsee AKP:n olevan jatkumoa Özalista alkaneelle kehitykselle, ja siinä yhdistyvät kaksi Turkin politiikan virtausta: keskustaoikeisto sekä uskonnollinen oikeisto. On kuitenkin syytä huomioida, että AKP:n alkuvuosina sitä tukivat myös monet liberaalit ja kurdit. Alun uudistusten ja liberalisaation sekä armeijan vallan rajoittamisen jälkeen, suunnilleen vuodesta 2008 alkaen, AKP:n toimintaa on kuitenkin leimannut alati kasvava autoritaarisuus, nationalismi, poliittinen islam sekä johtajaan keskittyvä henkilökultti. Moni alkuaikojen tukija onkin hylännyt AKP:n, mutta puolueelle ei ole noussut vakavasti otettavaa haastajaa, joka saisi perinteisen keskustaoikeiston äänet.

Siinä missä 2000-luvun alun AKP tavoitteli ja puhutteli yhä laajempaa äänestäjäkuntaa, pääoppositiopuolue CHP:tä kuvasi samoihin aikoihin kyvyttömyys laajentaa agendaansa etenkin suhteessa kurdeihin ja uskonnollisiin ryhmiin. CHP:n johto on tämän jälkeen vaihtunut ja puolue pyrkinyt uudistumaan, mistä Istanbulin pormestarinvaalit 2019 voittanutta Ekrem İmamoğlua on pidetty esimerkkinä. Puolueen sisällä vaikuttaa kuitenkin yhä vahva nationalistinen ryhmittymä, joka pystyy estämään uudistuksia ja kyseenalaistamaan uuden, inklusiivisemman ohjelman.

Turkkia vuodesta 2002 hallinneen AKP:n käsitys demokratiasta perustuu enemmistön absoluuttiseen valtaan. Kun valta on vielä puolueen sisällä keskitetty Erdoğanille, on helppo jakaa Alarannan näkemys siitä, että tällä hetkellä on vaikea kuvitella Erdoğanin luopuvan vapaaehtoisesti vallastaan. Vuonna 2023 Turkin tasavalta viettää 100-vuotisjuhliaan, ja on varmaa, että AKP haluaa jättää jälkensä juhlavuoteen – ja jatkaa vallassa vielä pitkään sen jälkeen. Vaikka Alaranta pohtii, mitä lähivuosina voi olla odotettavissa, hän sivuuttaa AKP:n tulevaisuuden Erdoğanin jälkeen.

Useimmat Turkin merkittävimmistä puolueista ja niiden menestys ovat henkilöityneet yhteen johtajaan. Siinä missä Adnan Menderes (DP), Süleyman Demirel (AP) ja Özal (ANAP) ovat olleet puolueidensa menestyksen takuumiehinä, yhtä lailla nämä puolueet ovat kaatuneet suuren johtajan poistuttua areenalta. Erdoğan on nyt 65-vuotias, joten teoriassa hän voi hallita vielä vuosikausia, mutta olisin mielelläni lukenut Alarannan näkemyksen AKP:n mahdollisuuksista selviytyä johtajanvaihdoksesta, joka on enemmin tai myöhemmin edessä.

Turkin vähemmistöistä kirjassa käsitellään lähinnä kahta ryhmää: kurdeja ja aleveja. Kurdit ovat eittämättä yksi Turkin kohtalonkysymyksistä, ja nyt Syyriassa käytävä sota PKK:ta ja kurdeja vastaan on yksi oire tästä. Olisin kuitenkin toivonut hieman laajempaa pohdintaa vähemmistöjen asemasta ikuisena turkkilaisen yhteiskunnan toisena sekä heihin kohdistuneista toimista ja niiden seurauksista, kuten kreikkalaisväestön lopullinen hupeneminen muutaman tuhannen hengen kokoiseksi yhteisöksi.

Tarpeellinen esitys aatehistoriasta

Vaikka kyseessä on hyvä kirja, löytyy aina parannettavaa. Omaan makuuni kirjan alkupuolen luvut olivat rakenteeltaan hieman poukkoilevia, kun välillä ajatus karkaa nyky-Turkkiin tai tekstissä mainitut asiat, kuten Menderesin marttyyrius, selitetään vasta muutamaa sivua myöhemmin (Menderes sai kuolemantuomion ja hänet hirtettiin vuonna 1961). Lisäksi kirjassa on joitain epätarkkuuksia ja harhaanjohtavia suomennoksia. Näistä voisi mainita Turkin ja Kreikan välisen väestönvaihdon, josta Alaranta toteaa, että Turkin alueelta siirrettiin Kreikkaan noin 1,6 miljoonaa kreikankielistä ja vastaavasti Kreikasta siirrettiin Turkkiin turkkilaisia. Väestönvaihdon kriteerinä ei kuitenkaan ollut äidinkieli tai etnisyys, kuten se nykyään ymmärretään, vaan ihmisten uskonto. Niinpä siirrettyjen joukossa oli muun muassa kreikankielisiä muslimeja Kreetalta ja turkinkielisiä ortodokseja Anatoliasta. Lisäksi uskonnollisista asioista vastaavaa virastoa Diyanetia kutsutaan ministeriöksi, mitä se ei ole (Diyanet on hallinnollisesti pääministerin kanslian alainen virasto).

Kustannustoimittaja puolestaan olisi voinut puuttua muun muassa lainausmerkkien ylettömään käyttöön. Niitä on kirjassa käytetty moniin eri tarkoituksiin, kuten merkitsemään nimiä, suomennoksia, lainauksia sekä monia muita asioita. Turkkilaisten puolueiden nimissä Alaranta on päättänyt käyttää omia suomennoksia, jotka eivät mm. vastaa Gaudeamuksen aiemmissa kirjoissa käytettyjä (esim. Leinonen ym 2007. Turkki: Euroopan rajalla?), ole johdonmukaisia (Kansallinen pelastus -puolue vs. Kansallinen järjestyspuolue) tai ne ovat epätarkkoja (Kehityksen ja yhtenäisyyden komitea, jolle oikeampi suomennos olisi Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea). Tosin on Alarannan suomennoksissa onnistumisiakin, kuten Saadet Partisin suomentaminen Autuuspuolueeksi. Toisinaan puolueiden nimet on jätetty kokonaan suomentamatta. Korjata olisi voinut myös imam-hatip okulut imam-hatip-kouluiksi.

Alaranta tekee selväksi jo kirjan johdannossa, että kyseessä on aatehistoria. Reiluun kahteensataan sivuun tuskin olisi paljon muuta mahtunutkaan, mutta on hyvä pitää mielessä, että aatehistoriallinen ote jättää ulkopuolelleen monia kiinnostavia näkökulmia Turkin historiaan, kuten sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen. Toivonkin, että lähivuosina saamme nauttia suomalaisten Turkki-tutkijoiden (Alarannan lisäksi esim. Anu Leinonen ja Halil Gürhanlin) yhteistyöstä, joka toisi esiin myös ne Turkin historian puolet, jotka eivät tähän kirjaan mahtuneet.

Turkin historia: Atatürkistä Erdoğaniin on kirja, jota on helppo suositella Turkista kiinnostuneille. Kirjan parasta antia on historia, jota ilman Turkin nykytilanteen (tai tasavallan tulevien vuosien) tulkitseminen on mahdotonta tai vähintään vaillinaista.

Artikkelikuva: Atatürk puhumassa Bursassa vuonna 1924

Kirja-arvostelu on julkaistu aiemmin Agricolassa