Keppiä ja porkkanaa – EU voi vaikuttaa Palestiinan konfliktin ratkaisuun

Presidentti Trumpin Yhdysvaltojen asettuminen Israelin puolelle Palestiinan konfliktissa on muuttanut konfliktin asetelmia niin, että Palestiinan jakamiseen perustuva niin kutsuttu kahden valtion malli on muuttumassa mahdottomaksi. EU ei kuitenkaan ole juurikaan muuttanut lähestymistapaansa, vaikka sillä olisi lukuisia keinoja painostaa ja kannustaa Israelia haluamaansa suuntaan. EU:n kannalta Palestiinan konflikti on kuitenkin aivan liian tärkeä asia, jotta meillä olisi varaa katsoa sitä vain sivusta.

Trumpin Lähi-idän politiikka

Presidentti Trumpin hallinto on muuttanut Yhdysvaltojen lähestymistavan Palestiinan konfliktiin, ja se tukee Israelia lukuisassa eri kysymyksessä. Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvallat on hyväksynyt sekä Syyrialta miehitetyn Golanin että Jerusalemin osaksi Israelia. Trumpin hallinto on vahvistanut Jerusalemin asemaa israelilaisena kaupunkina siirtämällä Yhdysvaltojen suurlähetystön Jerusalemiin Tel Avivista, jossa ulkomaiden suurlähetystöt tyypillisesti sijaitsevat.  Yhdysvallat on niin ikään luopunut tulkinnasta, jonka mukaan Jordanjoen länsiranta olisi miehitettyä aluetta, ja vaatinut, että Israelin siellä sijaitsevista siirtokunnista peräisin olevat tuotteet tulee merkitä ”Made in Israel” -leimalla. Presidentti Trump on myös julkaissut rauhansuunnitelman, joka hyväksyy suurimman osan Israelin perinteisistä vaatimuksista. Hän on myös kohdistanut moninaisia rankaisutoimia palestiinalaishallintoon ja palestiinalaisiin yleensä.

Osa Trumpin toimista saattaa menettää merkityksensä uuden hallinnon myötä, mutta harva uskoo Bidenin peruvan suurinta osaa tehdyistä päätöksistä. Tämä olisi hänelle sisäpoliittisesti vaikeaa. Useampi analyytikko onkin epäillyt, että historiallisen Palestiinan jakamiseen perustuva niin sanottu kahden valtion malli on menettämässä tai jopa jo menettänyt merkityksensä.

Normalisointisopimukset eivät ole rauhansopimuksia

Viimeisimmäksi Trumpin hallinto on tukenut Israelia ”kätilöimällä” Israelin ja eri arabimaiden välisiä sopimuksia, joihin sisältyy ainakin osittaiset diplomaattisuhteet. Syksyn aikana välinsä Israelin kanssa ovat ”normalisoineet” Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Bahrain, Sudan ja Marokko. Sudanin kohdalla sopimus edellyttää kuitenkin vielä valitsemattoman parlamentin hyväksyntää, mikä heijastaa ristiriitoja sopimusta tukevien siirtymähallinnon sotilaiden ja sitä vastustavien siviilien välillä.

Vaikka tilanne vaihtelee jossain määrin tapauksesta toiseen, sanottakoon selvästi, että kyse ei ole varsinaisista rauhansopimuksista. Missään tapauksessa maiden välillä ei ole ollut konfliktia, jonka sopimus lopettaisi. Välit ”normalisoidaan” siinä mielessä, että pitkäaikainen enemmän tai vähemmän salainen yhteistyö tuodaan julki ja Israelin kanssa luodaan muodolliset diplomaattisuhteet. Esimerkiksi Marokon kuningashuoneen kanssa Israel on tehnyt salaista yhteistyötä jo vuosikymmeniä, ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kanssa se on lähentynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Kaikkien näiden maiden kohdalla päätösten taustalla kyse oli kuitenkin ensisijaisesti Yhdysvaltojen tarjoamista taloudellisista ja poliittisista palkinnoista tai joissain tapauksissa painostuksesta.

Arabimaiden kansalaiset eivät kannata Israelin tunnustamista

Sopimusten kannatus kansalaisten keskuudessa on ilmeisesti varsin alhainen. Marraskuussa Arab barometer -kysely tutki Israelin Arabiemiirikuntien ja Bahrainin kanssa tekemien sopimusten saamaa hyväksyntää kuudessa eri arabimaassa (Libanon, Jordania, Algeria, Libya, Marokko ja Tunisia). Parhaimmassa tapauksessa (Libanon) 20 prosenttia vastaajista kannatti sopimuksia. Muuten kannatus jäi alle 10 prosentin (Marokossa 9 prosenttia).

Myös muissa tuoreissa mielipidetutkimuksissa on saatu samansuuntaisia tuloksia. Arab Opinion Indexin (2019–2020) tulosten mukaan vain 13 prosenttia sudanilaisista kannatti Israelin tunnustamista. Saudeista puolestaan vain 6 prosenttia kannatti Israelin tunnustamista, 65 prosenttia vastusti ja lähes kolmannes kieltäytyi vastaamasta koko kysymykseen. Tämän mielipidetiedustelun mukaan vain 4 prosenttia marokkolaisista tuki Israelin tunnustamista.

Kaiken kaikkiaan normalisoinnit edustavat perinnettä, joka on tuttu kolonialistiselta ajalta alkaen. Klassinen esimerkki tästä on ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tehdyn Lähi-idän jaon yhteydessä solmittu alustava sopimus brittien myöhemmin Irakin kuninkaaksi nostaman emiiri Faisalin (1885‒1933) ja sionistisen liikkeen välillä (ns. Faisal-Weizmann Agreement for Arab-Jewish Cooperation). Sionistinen liike tarvitsi tuolloin kipeästi tuekseen arabijohtajaa, joka hyväksyisi julkisesti sionistisen liikkeen tavoitteet Palestiinassa. Faisal valittiin yhdeksi kohteeksi, jolta suostumusta etsittiin.

Britannialla oli tärkeä rooli sopimuksen taustalla. Neuvotteluissa Brittejä edusti kuuluisa ”Arabian Lawrence” (eversti T.E. Lawrence), joka toimi tulkkina englantia osaamattoman Faisalin ja sionistista liikettä edustaneen Chaim Weizmannin välillä. Tulkinnat vaihtelevat, mihin Faisal lupautui tai mitä hän lopulta ymmärsi tilanteesta, mutta perusmalli on selvä. Siinä panarabistinen (siis ei palestiinalainen) poliittinen johtaja hyväksyy sionistisen liikkeen tavoitteet ja saa ”vastalahjaksi” sionistisen liikkeen ja/tai suurvaltojen tarjoamia etuja. Usein tähän on yhdistynyt myös painostus palestiinalaisia kohtaan, jotta hekin hyväksyisivät kulloisenkin ”sopimuksen”. Trumpin ja Netanyahun toiminta on viimeisin lenkki tässä pitkässä ketjussa, jota historioitsija Neil Caplan on nimittänyt termillä ”exchange of services formula”. Trump on toiminut ikään kuin Israelin asianajajana, joka tarjoaa arabijohtajille etuja vastineena suhteiden normalisoimisesta Israelin kanssa.

Mitä EU:n tulisi tehdä?

On liian aikaista arvioida, mikä on Trumpin kaudella tapahtuneiden muutosten pitkäaikainen vaikutus. Ne haastavat kuitenkin viime vuosikymmenien poliittisen konsensuksen niin sanotusta (Oslon) rauhanprosessista, jonka pitäisi lopulta johtaa kahteen valtioon Jordanjoen ja Välimeren välissä: Israeliin ja palestiinalaisvaltioon. Rajat ja niihin liittyvä siirtokuntakysymys, Jerusalemin asema sekä palestiinalaispakolaisten kohtalo ovat olleet rauhanprosessin keskeiset ongelmat.

Trumpin kaudella tehdyt muutokset sekä palestiinalaisten hajanaisuus ja palestiinalaiskysymyksen alueellisen merkityksen vähentyminen tarkoittavat, että Israelilla on entistäkin vähemmän halua tai tarvetta kompromisseihin. Trumpin hallinnon piiristä onkin vihjattu, että palestiinalaisten tulisi tyytyä nyt vähempään, sillä heidän asemansa ”markkinoilla” on heikentynyt. EU on kuitenkin varsin yksituumaisesti pitänyt kiinni vanhoista malleista ja iskulauseista, eikä ole kannustanut uudenlaiseen ajatteluun.

European Council on Foreign Relations -ajatushautomossa työskentelevä Hugh Lovatt julkaisi hiljan kirjoituksen, jossa hän luonnostelee Euroopalle uutta toimintamallia ”Oslon prosessin jälkeiseen” tilanteeseen. Lovatt katsoo, etteivät uudet normalisointisopimukset edistä Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin loppua, ja konfliktin jatkuminen uhkaa monin tavoin Euroopan intressejä. Lovattin mukaan EU:n ei pidä välttämättä luopua kahden valtion mallin kannattamisesta. Sen pitää kuitenkin tehdä selväksi Israelille, että mikäli se edelleen estää kahden valtion mallin toteutumisen, sen tulee taata kaikille yhtäläiset kansalaisoikeudet yhden demokraattisen valtion sisällä. Eurooppalaisten johtajien tulisi tehdä selväksi, ettei nykyinen yhä syvenevä apartheid (deepening apartheid) voi jatkua, ja olla valmis käyttämään sekä porkkanoita että keppiä haluttujen päämäärien saavuttamiseksi. Lovattin mukaan ongelmana on ollut poliittisten johtajien haluttomuus muuttaa kurssia.

EU:n tukema Oslon rauhanprosessi on ainoastaan tarjonnut Israelille mahdollisuuden jatkaa miehitystään. Se ei ole tuonut mukaan rauhaa eikä edes tehnyt konfliktista hallittavampaa, vaan siitä on tullut ”miehityksen ylläpitojärjestelmä”. Yhdysvaltojen johto on muuttanut ajattelutapaansa, mutta EU on jäänyt kiinni menneeseen. EU vastustaa Israelin muodollisia alueliitoksia Länsirannalla, mutta on näköjään valmis elämään siirtokuntien jatkuvan ja syksyllä yhä kiihtyneen laajentumisen kanssa.

EU:n politiikan keskiöön tulisi nostaa kummankin kansan yhtäläiset oikeudet kansainvälisen lain puitteissa. Koska Israel hyötyy laajasti erilaisista EU:n yhteistyöohjelmista, Euroopalla on varsin paljon mahdollisuuksia vaikuttaa sen käyttäytymiseen – jos EU vain kykenee luomaan uuden strategian ja toimimaan sen mukaisesti. Yksittäisten valtioiden rooli on keskeinen uuden politiikan luomisessa, ja Lovatt näkeekin tästä jo pieniä merkkejä.

EU:n tulee tehdä selväksi, että EU:n ja Israelin väliset suhteet eivät voi jatkua nykyisellään, mikäli palestiinalaisten oikeuksia ei huomioida. Esikuviksi Lovatt nostaa toimet Etelä-Afrikkaa vastaan, kun se pyrki pitämään kiinni Namibiasta, ja toisaalta toimet Venäjää vastaan Krimin miehityksen jälkeen. Israelin suhteen EU on jo käyttänyt paljon porkkanaa (erityisesti Association Agreement kaikkine etuineen). Nyt olisi kepin aika.

EU:n tulisi lakata olemasta Yhdysvaltojen cheerleader ja ryhtyä aktiiviseksi toimijaksi, joka esittää vaateita myös USA:lle. Lovattkin uskoo, ettei Bidenin valtaannousu olennaisesti muuta Yhdysvaltojen asennetta konfliktiin, vaikka joitain muutoksia varmaan tapahtuukin. Lovattiin ehdottamiin käytännön toimiin taitaa olla vielä pitkä matka, mutta ehkä muutos ajattelussa on jo alkanut. Meidän kannaltamme Palestiinan konflikti on aivan liian tärkeä asia, jotta meillä olisi varaa katsoa sitä vain sivusta.

Artikkelikuva: Sharepoint/noamgalai

Hannu Juusola, 22 joulukuuta 2020

EU, Israel, Palestiina, Trump

---