Israelin protestit nostivat esiin liberaalin sionismin ristiriidat

Israelia ravistellut protestiaalto on nyt vaiennut ja Netanjahun hallituksen ajama korkeimman oikeuden haltuunotto on jäädytetty, ainakin hetkeksi. Kuten Timo Stewart kirjoittaa, protestit olivat osoitus kansalaistottelemattomuuden voimasta. Israelilaisessa ja kansainvälisessä mediassa mielenosoitukset kuvattiin usein taisteluksi edistyksellisen liberaalisionismin ja taantumuksellisen äärioikeiston välillä.  

Mielenosoitusten lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin syviä ristiriitoja liberaalin sionismin ytimestä; kyvyttömyyttä kohdata ”edistyksen” ja kolonialismin, ”demokratian” ja autoritäärisyyden yhteenkietoutumia Israel-Palestiinassa. 

Teknologiasektori vapauden puolustajana?

Liberaalisionistisessa ajattelussa Israel kuvataan edistykselliseksi valtioksi – eräänlaiseksi ”valoksi kansakunnille”. Erityisesti Israelin liberaalina pidetty teknologiasektori profiloitui protestien organisoijana ja esiintyi autoritäärisen hallituksen vihollisena. Mielenosoituksissa nähtiin valtavia banderolleja, joissa vaadittiin ”start-up valtion pelastamista” fasistien kynsistä. Yhdessä ikoniseksi muodostuneessa mielenosoituksen kuvassa väkijoukko kantaa banderollia, jossa pääministeri Netanjahu on kuvattu yhdessä Venäjän Putinin, Turkin Erdoğanin, Iranin Ajatollah Khomeinin ja Unkarin Orbánin kanssa. Kuvaa kehystää teksti: ”start-up-valtiosta suljetuksi valtioksi”. Väkijoukon lähettämä viesti on, että Netanjahu on viemässä Israelin teknologiakehityksen mallimaasta osaksi takapajuisten diktatuurien joukkoa.  

Tämä mielikuva on kuitenkin harhainen. Juuri start-up- ja teknologiayhteistyön avulla Israel on rakentanut liittolaisuuksia autoritääristen hallintojen kanssa. Narendra Modin Intia, Victor Orbánin Unkari, Mohammed bin Salmanin Saudi-Arabia ja Mohammed bin Zayed Al Nahyan Yhdistyneet arabiemiirikunnat ovat Israelin ”start-up-valtion” todellisia kumppaneita.  

Avoimen ja edistyksellisen yhteiskunnan sijaan Israelin teknologiasektori onkin näytellyt keskeistä roolia globaalin autoritäärisyyden tukemisessa. Autoritäärisyys ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen ovat itse asiassa ”start-up-valtion” merkittäviä vientituotteita. Israelin armeijan ja teknologiateollisuuden yhteistyön kautta näitä vientivaltteja myös usein testataan ja kehitetään Palestiinalaisalueilla. 

Israelilaisen Haaretzin ja sen kansainvälisten mediakumppaneiden selvityksessä kuvataan eräänkin hallintoa lähellä olevan start-upin pyrkineen manipuloimaan jopa kolmenkymmenen eri valtion vaalituloksia. Mielenosoittajien tavassa kehystää start-up-sektori demokratian ja vapauden puolustajaksi on kyse ennen kaikkea Israelin imagon ja liberaalin sionismin omakuvan suojelusta. 

Normaalin ja poikkeuksen välissä: Israelin demokratian kolonialistinen pohja

Toinen paradoksi liittyy mielenosoittajille tärkeään omakuvaan Israelista demokraattisena valtiona. Niin protestoijat kuin kansainvälinen media kehystivät mielenosoitukset ”demokratian puolustamiseksi”. Kotoisassa Ylen aamussakin (14.3.2022) kuvattiin kuinka Israelin asema ”Lähi-idän ainoana demokratiana” on nyt uhattuna. 

 Kuten David Lloyd kirjoittaa, liberaalisionismin omakuvaan kuuluu Israelin näkeminen normaalina, läntisenä ja demokraattisena valtiona. Toisaalta, Lloyd jatkaa, Israel nähdään myös poikkeuksellisena erityistapauksena: ainutlaatuisena valtiona, jolla on oikeus poiketa kansainvälisestä lainsäädännöstä ja demokratian normeista. Tämä poikkeuksellisuus kumpuaa paitsi sionismille ominaisesta messiaanisesta ideologiasta, myös kolonialistisesta ”sivilisaatiodiskurssista”, jonka kautta Israel näyttäytyy edistyksellisyyden satamana ”barbaarisen” Lähi-idän keskellä. Liberaalisionismi kantaa sisällään näitä molempia poikkeuksellisuuden narratiiveja, ja on täten jumissa ”sisäisessä ristivedossa” normaaliuden ja poikkeuksellisuuden ihanteiden välillä (Lloyd, Settler colonialism and the State of Exception: the example of Palestine/Israel, 2012). 

Liberaalisionismin ratkaisu Israelin valtion demokraattisen ja poikkeuksellisen luonteen yhteensovittamiseen on ollut hallinnollinen ja juridinen kahtiajako normaalin ja poikkeuksen välillä. Jatkuva miehitys, rodullistetut hierarkiat ja Israelin valtion ekspansio ovat ne Israelin valtion piirteet, jotka sijoittuvat tämän poikkeuksen kategorian ja käytäntöjen alle. Esimerkiksi vuodesta 1967 asti miehitetyn Länsirannan hallinnassa merkittävä vastuu on sälytetty armeijan sotilastuomioistumille jotka toimivat jo yli 50 vuotta jatkuneen hätätilalainsäädännön pohjalta. Syyttäjinä ja tuomareina toimivat Israelin armeijan edustajat – siis miehitysvallan edustajat. 

Israelilaisessa juridisessa, poliittisessa ja hallinnollisessa keskustelussa miehityshallinto edustaa väliaikaisuutta ja poikkeuksellisuutta, vastakohtana Israelissa vallitsevalle parlamentaariselle ”normaalille”. Israelin korkein oikeus, oletettu demokratian majakka, käyttää myös toimivaltaa miehitetyillä alueilla: se käsittelee esimerkiksi laittomien siirtokuntien laillistamista ja syvällä Länsirannan sisällä kulkevan ”turvamuurin” reittejä.  

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomat siirtokunnat kuuluvat puolestaan pääasiallisesti Israelin normaalin siviili- ja rikosoikeuden piiriin, ja siirtokuntalaiset äänestävät normaalisti vaaleissa, liittyvät armeijaan ja maksavat veronsa Israeliin. Länsirannan palestiinalaiset ja juutalaiset siirtokuntalaiset tuomitaan siis samoista rikoksista eri tuomioistuimissa, joista toinen edustaa näennäisesti ”väliaikaista’’ valtaa, ja toinen pysyvää. Jo tämä osoittaa sen, kuinka demokratian ja kolonialismin instituutiot ovat toisiinsa kietoutuneita koko Israel-Palestiinan alueella. Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovatkin määritelleet alueen hallintojärjestelmän apartheid-todellisuudeksi. 

Raja normaalin ja poikkeuksen välillä kulkee myös varsinaisen Israelin alueen sisällä. Vuosikymmeniä (1944–1966) armeijan hallinnon alla eläneet Israelin palestiinalaiset saavat nykyään nauttia Israelissa yksilöllisistä kansalaisoikeuksista (ezrahut) mutta eivät Israelin juutalaisten tavoin kuulu poliittisen kansallisuuden piiriin (le’om). Tällä on lukuisia seurauksia heidän ilmaisuvapautensa ja poliittisten oikeuksien näkökulmasta. Israelin palestiinalaisten vuonna 1948 karkotetut sukulaiset tai naapurit (tai heidän jälkeläisensä) eivät esimerkiksi voi palata Israeliin ja saada maan kansalaisuutta.  Jokainen maailman juutalainen on puolestaan automaattisesti oikeutettu ”paluuseen” ja Israelin kansalaisuuteen.  

Normaalin loppu?

Liberaalisionismin maailmankuva on pysynyt järjestyksessä niin kauan kuin tätä haurasta rajaa israelilaisen ”demokratian” ja palestiinalaisiin kohdistuvan kolonialismin ja autoritäärisyyden välillä on suojeltu ja pidetty yllä. Nyt Israelin uusi äärioikeistohallitus kuitenkin vähät välittää näistä rajoista, ja pyrkii murentamaan normaalin, johon Israelilaiset ovat tottuneet. 

Ensimmäinen ja merkittävin rajanylitys on ollut paljon keskusteltu korkeimman oikeuden haltuunotto. Ajatus siitä, että tuomarit nimittäisi sama taho, joka käyttää poliittista valtaa on tuttu sotilastuomioistuimissa syytetyille palestiinalaisille, muttei israelilaisille. Mikäli äärioikeistohallituksen ajama lakipaketti olisi mennyt läpi, eivät israelilaiset olisi voineet luottaa omiin peruslakeihinsa yhtään sen enempää kuin palestiinalaiset kansainvälisen oikeuden normistoon. Elämästä olisi tullut jatkuvasti muuttuvien ja taipuvien lakipykälien viidakkoa. Elämää, joka on tuttua palestiinalaisille, mutta ei israelilaisille. 

Toinen merkittävä rajanylitys koskee hallituksen suunnitelmaa siirtää osa Länsirannan hallinnasta pois armeijalta suoraan äärioikeistolaisen puolustus- ja talousministeri Bezalel Smotrichin alaisuuteen. Israelilaisen ihmisoikeusjuristi Michael Sfardin mukaan Smotrichista tulisi tällöin käytännössä ”Länsirannan kuvernööri” ja Israel tulisi lain myötä eli de jure -anneksoineeksi miehitettyjä alueita itseensä. Tällöin raja poikkeuksen ja normaalin välillä sekoittuisi ennestään, ja liberaalisionismin omakuva Israelista demokraattisena valtiona muuttuisi yhä vaikeammaksi ylläpitää.  

Aika näyttää syntyikö protesteissa sen kaltaista liikettä, joka onnistuisi paitsi haastamaan äärioikeiston nousun, myös sionismin sisäisen paradoksin demokraattisen ja kolonialistisen luonteen välillä.  Huwaran pogrom – missä siirtokuntalaiset hyökkäsivät palestiinalaiseen kylään, polttaen lukuisia asuntoja, haavoittaen 350 palestiinalaista, ja tappaen yhden – oli laajasti esillä mielenosoittajien kylteissä ja iskulauseissa. Huwaran traagiset tapahtumat siis toivat hetkeksi Israelin ja Palestiinan todellisuuden näkyviin Tel Avivin ja Jerusalemin kaduilla. Toisaalta viikkoa myöhemmin tapahtunut Israelin armeijan hyökkäys Nablusiin – jossa kymmenen palestiinalaista tapettiin – ei juuri ollut esillä protesteissa. Tämä tapaus osoittaa, kuinka paljon liberaalisionismilla on matkaa todelliseen itsekritiikkiin ja reflektioon- siirtokuntalaisten hyökkäys tuomitaan poikkeuksellisena, mutta sotilaiden hyökkäys valahtaa osaksi normaalia, pitkään jatkunutta status quota. 

Vielä onkin matkaa siihen, että protestoijien edustama liike osaisi yhdistää palestiinalaisalueiden ja Israelin todellisuudet toisiinsa, ja kykenisi marssimaan paitsi äärioikeistoa, myös Israelin liberaalia omakuvaa vastaan. Fasismi, kuten Albert Memmi esittää kirjassa The Colonizer and the Colonized, ”kasvaa siemenenä jokaisessa kolonialistisessa liikkeessä” (1957, s. 106). Ennen pitkään viholliskuvat, jotka leimuavat ”ulkopuolella”, monistuvat, ja matkaavat myös “sisälle”. Nyt näyttää siltä, että mielenosoittajat saivat ainakin hetkeksi pysäytettyä uudistuksen, joka olisi asettanut paitsi palestiinalaiset, myös Israelin juutalaiset naiset ja seksuaalivähemmistöt vaaraan. Se on saavutus, jota sietää juhlia.  

Parasta, mitä Israelin protestiliikkeen ja kansainvälisen median narratiiville voisi nyt tapahtua olisi tunnustaa, ettei väkivaltaa ja mielivaltaista hallintojärjestelmää Palestiinassa voi erottaa Israelista; että jako ”normaalin demokraattisen” ja kolonialistisen ”poikkeuksellisen” välillä on valheellinen tarina, jolla ylläpidetään paitsi liberaalisionismin omakuvaa, myös kansainvälisen diplomatian rakenteita, joissa Israel yhä sinnikkäästi erotetaan Palestiinan todellisuudesta.  

Toivon merkki on se, että pieni ja hitaasti kasvava osa mielenosoittajista on alkanut keskustella Palestiinasta ja – kokemistaan hyökkäyksistä huolimatta – jopa kantamaan Palestiinan lippuja protestiviikkojen edetessä. Ehkäpä tämä, näkymättömän näkyväksi tekeminen, voi olla ensimmäinen askel kohti liberaalisionismin defenssien kyllästämän omakuvan purkua. 

 

Lue myös: Netanjahun virhearvio johti hallituksen myönnytykseen – Mitä tapahtuu Israelin mielenosoitusten jälkeen?

 

Artikkelikuva: Shutterstock/Oren Ravid

Antti Tarvainen, 31 maaliskuuta 2023

Israel, Palestiina, politiikka

---