Gazan mielenilmaukset nousevat pakolaisyhteisön realiteeteista

Maaliskuun viimeisenä perjantaina joukko palestiinalaisia mielenosoittajia lähestyi Gazan kaistan ja Israelin välistä raja-aluetta. Israelin sotilaat avasivat tulen, minkä seurauksena arviolta viisitoista [1] palestiinalaista menetti henkensä ja arviolta 1 400 loukkaantui. Mielenosoitukset järjestettiin niin kutsuttuna maapäivänä (Land Day, youm al-arad), jolloin palestiinalaiset muistavat Israelin valtion vuonna 1976 Pohjois-Galileassa toimeenpanemia maananastuksia ja niitä vastustaneissa mielenilmauksissa surmansa saaneita.

Gazan raja-alueelle kokoontuminen ei kuitenkaan ollut ainoastaan osa vuosittaisen maapäivän viettoa, vaan se aloitti myös jo useita viikkoja jatkuneen mielenilmausten sarjan, ’Suuren paluumarssin’. Sekä suomalaisessa että laajemmin länsimaisessa uutisoinnissa mielenilmaukset on yhdistetty usein suoraan Yhdysvaltojen kiisteltyyn päätökseen siirtää maansa suurlähetystö Jerusalemiin. Mielenilmausten verisin päivä osuikin juuri suurlähetystön avajaisten yhteyteen 14. toukokuuta, jolloin arviolta 60 palestiinalaista sai surmansa Israelin sotilaiden luodeista.

Kuten tapahtuman nimikin kertoo, ei mielenilmauksien taustalla kuitenkaan ollut ainoastaan suurlähetystön siirto Jerusalemiin. Sen juuret ovat sekä Gazan kaistan nykytilanteessa että vuoden 1948 tapahtumissa, Israelin valtion perustamisessa ja palestiinalaisten kokemassa katastrofissa, al-Nakbassa.

Kuten yksi marssin alkuperäisistä ideoijista, gazalainen Ahmed Abu Artema, New York Timesin julkaisemassa mielipidekirjoituksessaan kertoo,[2] marssi organisoitiin pääosin sosiaalisen median välityksellä asiasta innostuneiden nuorten kesken jo ennen tietoa Yhdysvaltain Jerusalemin-lähetystön avajaispäivästä. Marssin oli tarkoitus toimia vastalauseena pitkään jatkunutta gazalaisten elinehtojen tuhoamista ja liikkumisvapauden rajoittamista vastaan; performanssina, jonka tavoite oli ensisijaisesti näkyvä oikeuksien vaatiminen ja Gazan lähes elinkelvottomiksi muuttuneista olosuhteista muistuttaminen.

Israelin ja sen liittolaisten, varsinkin Yhdysvaltain hallinnon edustajien puheissa mielenilmaus on kuitenkin esitetty yksinomaan Hamasin masinoimana sumuverhona, jossa niin lapsia kuin Israelin vammauttamia nuoria on käytetty häikäilemättä ihmiskilpinä Gazan muuria/aitaa edeltävälle ”suoja-alueella” (buffer zone) ja lopulta itse muurille etenemiseksi. [3] Samaan aikaan YK:n ihmisoikeuskomissaari Rubert Colville on kuitenkin huomauttanut Israelin voimankäytön kohdistuneen täysmääräisesti kaikkiin – naisiin, lapsiin, lehdistöön, lääkintä- ja ensiapuhenkilökuntaan ja monien satojen metrien päässä olleisiin sivustakatsojiin.[4]

Suuren paluumarssin ymmärtämiseksi onkin nähtävä toistuvia uutiskuvastoja ja kuluneita poliittisia fraaseja pidemmälle. Keskeisen taustan tapahtumille luo muu muassa se, että tänä vuonna tulee kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta Israelin valtion perustamisesta. Palestiinalaisille tämä tarkoittaa seitsemänkymmenen vuoden pakolaisuutta, jolle ei ole loppua näköpiirissä. Pääosin vuoden 1948 aikana lähemmäs 800 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan, 541 palestiinalaiskylää ja useita palestiinalaisten asuttamia kaupunginosia tyhjennettiin ja suuri määrä palestiinalaisia siviilejä menetti henkensä sionistiparamilitioiden toimeenpanemissa joukkomurhissa ja terrorissa.[5] Nimenomaan nämä tapahtuvat synnyttivät alueen, joka nykyisin tunnetaan Gazan kaistana. Historiallisesti nykyistä Gazaa ei oltu käsitelty omana alueenaan, vaan se sai nykymuotonsa Israelin joukkojen ajaessa vuoden 1948 sodan lopulla kodeistaan karkotettuja palestiinalaisia pienelle vyöhykkeelle, josta jo tuolloin muodostui maailman suurin pakolaisleiri.[6] Alueella ennen vuotta 1948 asuneet noin 80 000 palestiinalaista saivat seurakseen muualla Palestiinassa toteutettujen etnisten puhdistusten vuoksi lähemmäs 200 000 pakolaista[7]. Vuoden 1948 sotaa seuranneina vuosina (1948-1967) Israel ja Egypti eristivät pääosin kansalaisuudettomista pakolaisista koostuvan väestönosan pienelle Gazan kaistalle luoden olosuhteet, jotka monessa mielessä vastasivat nykytilannetta.

Israelin miehityksen alkaessa vuonna 1967 Gaza oli muuttunut väestömäärältään kaksinkertaiseksi pakolaisleirien saaristoksi, jossa taloudelliset ja infrastrukturaaliset edellytykset tiheään asuvalle väestölle olivat olemattomat. YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWAn tilastojen mukaan noin 70 prosenttia Gazan asukkaista on nykyään pakolaisia.[8] Heistä arviolta neljännes asuu alueen kahdeksalla virallisella pakolaisleirillä, jotka perustettiin vuoden 1948 sotaa seuranneina vuosina. Monien pakolaisten alkuperäiset kotikylät sijaitsevatkin vain muutaman kilometrin päässä Gazan muurilta. Kotikylien merkitys näkyi myös Suuren paluumarssin järjestelyissä: marssin alkaessa 30. maaliskuuta raja-alueen läheisyyteen pystytettiin useita telttoja, jotka nimettiin näiden kylien mukaan.

Israelin armeijan voimankäytöstä huolimatta gazalaiset jatkoivat osallistumista raja-alueella pidettyihin mielenilmauksiin tiedostaen, että Israelin sotilaiden luodit saattoivat hyvinkin osua omalle kohdalle. Tämä kuvastaa osaltaan Gazassa elävien epätoivoista tilannetta: elämän edellytykset alueella käyvät päivä päivältä heikommiksi, eikä tavallisilla gazalaisilla ole juuri muita mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen kuin altistaa oma ruumis väkivallalle tai jopa kuolemalle. Elinolosuhteet varsinkin Gazan pakolaisleireillä ovat katastrofaaliset muun muassa maailman korkeimpiin kuuluvan väestöntiheyden, köyhyyden, korkean työttömyysasteen ja heikon infrastruktuurin vuoksi.

Gazan nykytilan taustalla voidaan nähdä Israelin ja Egyptin vuodesta 2007 eteenpäin toteuttama saartopolitiikka. Vaikka Gazan saarron alkuna voidaankin pitää vuotta 2007 ja etenkin Israelin reaktiota Hamasin vaalivoittoon, sen juuret ovat pitkälti Oslon rauhanprosessin avaamissa kehityskuluissa. Länsirannan jakaminen aluevyöhykkeisiin tarjosi Israelille mahdollisuuden siirtokuntarakentamisen kiihdyttämiselle sen hallinnoimilla C-alueilla. Muutamasta Gazan siirtokunnasta luopumalla Israel saikin vuonna 2004 Yhdysvallat myöntymään sen esittämään pyyntöön vähentää painetta rauhanprosessin suhteen. Tämä osaltaan mahdollisti Länsirannan isojen siirtokuntien liittämisen tiiviisti osaksi Israelia muurilla, jonka rakentamisen Israel oli tuolloin vasta aloittanut.

Siirtokuntien poisvetäminen Gazasta ei näin ollen ollut Israelin kädenojennus palestiinalaisia kohtaan, vaikka se sellaisena esitettiinkin. Kyseessä oli puhtaasti strateginen, Israelin Länsirannan politiikkaa vahvistava siirto silloiselta Ariel Sharonin hallinnolta. Myös Hamasin vuoden 2006 vaalivoittoa voidaan pitää reaktiona Oslon prosessin epäonnistumiselle. Israelin tyhjäksi osoittautunut lupaus miehityksen purkamisesta (jota seurasi vuosituhannen alussa toiseksi intifadaksi kutsuttu palestiinalaisten kansannousu) sekä pettymys Oslon sopimuksen myötä perustetun, Fatahin johtaman palestiinalaishallinnon toimintaan loivat otolliset olosuhteet Hamasin vaalivoitolle, jota Israel puolestaan käytti perusteluna Gazan saartamiseksi.

Yli kymmenen vuotta kestänyttä saartoa ovat leimanneet Israelin Gazaan tasaisin väliajoin kohdistamat tuhoisat sotilaalliset aggressiot ja invaasiot. Samanaikaisesti humanitaarisen kriisin estäminen alueella on ollut miehittävän tahon – Israelin – vastuulla. Israelin tiedetäänkin pyrkineen ylläpitämään tilannetta, jossa laajamittainen humanitaarinen kriisi estetään luomalla Gazaan ”laskelmoidun puutteen tila” muun muassa toimittamalla alueelle vain minimikalorimäärää vastaavia ruoka-apukuljetuksia. Vuoden 2014 sodan jälkeen tilanne on kuitenkin pahentunut entisestään: sodan tuhoama infrastruktuuri on edelleen huonossa kunnossa, sähköä gazalaiset saavat noin neljä tuntia päivässä ja arviolta 97 prosenttia Gazan juomavedestä on pilaantunutta.[9]

Israelin hallinnon retoriikassa kyse on Hamasin toimintaedellytysten poistamisesta, mutta on selvää, että saarto ja sen aiheuttamat puutteet varsinkin elintarvike- ja lääkehuollossa kohdistuvat voimakkaimmin kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa oleviin gazalaisiin, joihin Hamasin edustajat tuskin lukeutuvat. Gazan saartoa voidaankin pitää kollektiivisen rankaisun muotona, jota ylläpitää toimija, jolla on samanaikaisesti humanitaarinen velvollisuus miehittämänsä alueen siviiliväestöä kohtaan. Tämä on tärkeää pitää mielessä puhuttaessa Israelin oikeudesta puolustaa rajojaan: kyse ei ole kahden valtion välisestä konfliktista vaan saarron muodossa tapahtuvasta miehityksestä, eikä Gazan muuria tule siten käsittää rajana vaan eristyskeinona.

Vaikka sysäyksen Gazan Suuren paluumarssin järjestämiselle antoikin Donald Trumpin provosoiva päätös siirtää Yhdysvaltojen suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin, marssi kiinnittyy ennen kaikkea osaksi gazalaisten elinehtojen jatkuvaa huonontumista sekä laajempaa historiallista kontekstia ja pakolaisten paluuoikeutta vaativaa poliittista liikehdintää.[10] Toisin kuin Israelin armeijan edustajat ja Israelin liittolaiset ovat yrittäneet esittää, mielenilmaukset ovat epätoivoisissa olosuhteissa elävien gazalaisten keino saada maailma reagoimaan epäoikeudenmukaisuuksiin, joita he ovat joutuneet kestämään saarron alla elävinä gazalaisina jo yhdentoista vuoden ajan, ja pakolaisina jo seitsemänkymmenen vuoden ajan.

 

Artikkeli on kirjoitettu yhdessä Tiina Järven kanssa. Järvi on sosiaaliantropologian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa. Hän työstää väitöskirjaa palestiinalaispakolaisten arjesta ja tulevaisuudentoiveista.

 

Kuva vuodelta 2014: AgenciaAndes, Creative Commons,  cc-by-sa-2.0. Lähde: https://www.flickr.com/photos/75116651@N03/15353592322/

—-

[3] Ihmiskilpiargumentin ongelmallisuudesta ja politisoinnista, ks. Butler, Judith (2015), Human Shields. London Review of International Law 3(2): 223-243; Bargu, Banu (2016), Bodies against War: Voluntary Human Shielding as a Practice of Resistance. American Journal of International Law 110: 299-304; Joronen, Mikko (2016). ’Death comes knocking on the roof’: Thanatopolitics of Ethical Killing During Operation Protective Edge in Gaza. Antipode 48(2), 336-354

[5] ks. Morris, Benny (2004), The Birth of Palestinian Refugee Problem Revisited. Cambridge University Press, ja Pappé, Ilan (2007), The Ethnic Cleansing of Palestine. Oneworld Publications

[6] Pappé, Ilan (2017), Ten Myths about Israel. Verso

[7] United Nations Conference on Trade and Development, June 1994. Population and Demographic Developments in The West Bank and Gaza Strip Until 1990

[10] Paluumarsseja on järjestetty Israelin tunnustettujen rajojen sisällä vuodesta 1998 saakka. Paluumarssi järjestetään vuosittain Israelin itsenäisyyspäivänä, jolloin marssin kohteeksi valitaan yksi tuhotuista kylistä; tänä vuonna tuo kylä oli ’Atlit lähellä Haifan kaupunkia. Paluumarsseja on järjestetty myös historiallisen Palestiinan ulkopuolella ja näistä eniten julkisuutta saaneita lienevät vuoden 2011 Nakba-päivän marssit, jolloin Länsirannan ja Gazan pakolaisten lisäksi myös Syyriassa ja Libanonissa elävät palestiinalaispakolaiset kerääntyivät Israelin rajalle. Myös Jordaniassa ja Egyptissä asuvat palestiinalaispakolaiset pyrkivät tuolloin rajalle, mutta maiden turvallisuusjoukot estivät mielenosoittajien pääsyn rajan läheisyyteen.

Mikko Joronen, 24 toukokuuta 2018

Donald Trump, Gaza, ihmisoikeudet, kansainvälinen politiikka, Lähi-itä, pakolaiset, Palestiina, sodat ja konfliktit

---