Miehet pelaamassa lautapeliä

Diplomatian hautausmaa – vuoden 1967 sodan seuraukset Israelin ja arabimaiden suhteille

Israelin paikka kansainvälisessä diplomatiassa on aina ollut erityislaatuinen. Israel on kooltaan pieni maa, Lähi-idän ainoa demokratia ja maailman ainoa juutalainen valtio. Israel on myös ainoita valtioita maailmassa, joka ei muodollisesti kuulu mihinkään alueelliseen järjestöön tai liittoumaan. Sillä on myös koko joukko asioita, jotka ovat selvittämättä suhteessa sen naapureihin.

Yksi näistä selvittämättömistä asioista liittyy arabimaiden kesäkuussa 1967 aloittamaan kuuden päivän sotaan. Israel valtasi tuolloin Jordanian hallinnoiman Länsirannan, Gazan kaistan Egyptiltä sekä Golanin ylängön Syyrialta. Israel miehitti myös Siinain niemimaan, jonka se kuitenkin luovutti takaisin Egyptille vuonna 1979 solmitun rauhansopimuksen myötä.

Vuoden 1967 sodan seuraukset laajemmassa Lähi-idän geopolitiikassa ovat olleet omiaan vaikeuttamaan Israelin ja sen naapurien suhteiden normalisoimista. Arabien ja Israelin välinen jatkuva konflikti on hiertänyt normaalien suhteiden luomista Lähi-idässä, joskin Israel on kyennyt saavuttamaan kylmän rauhan Jordanian ja Egyptin kanssa.

Vuoden 1967 sodan seurauksena sai alkunsa myös palestiinalaiskysymys, jota on yritetty ratkoa vuosikymmenien ajan. Varsinainen Lähi-idän rauhanprosessi (Middle East Peace Process) alkoi vuoden 1993 Oslon sopimuksen myötä. Kaikki Yhdysvaltojen presidentit alkaen Lyndon B. Johnsonista aina Barack Obamaan ovat käyttäneet huomattavan määrän poliittista pääomaa palestiinalaiskysymyksen ratkaisemiseksi. Nähtäväksi jää, mikä on Donald Trumpin panos tilanteeseen – hän kun on uhonnut, että ratkaisun löytäminen on ”helpompaa kuin kuvitellaan”.

Soppaa ovat olleet sekoittamassa myös YK, Venäjä ja EU, jotka ovat Yhdysvaltojen rinnalla muodostaneet Kvartetiksi (Quartet on the Middle East) kutsutun diplomaattisen kerhon, jonka tavoitteena on ollut ratkaista Israelin ja palestiinalaisten konflikti. Kvartetin tunnetuin virallinen edustaja on ollut George W. Bushin puudeliksikin kutsuttu, Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair. Palestiinalaiskysymyksen taustalla on häärännyt myös Arabiliitto, joka toi vuonna 2002 pöytään niin kutsutun Saudi-aloitteen. Sen myötä arabimaat olisivat normalisoineet suhteensa Israeliin vastineeksi siitä, että Israel olisi vetäytynyt vuoden 1967 sotaa edeltäneihin rajoihin ja myöntynyt ratkaisemaan pakolaiskysymyksen YK:n päätöslauselman 194 pohjalta.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ratkaisupyrkimyksiä on ajoittain luonnehdittu diplomatian hautausmaaksi: erilaisia ”tiekarttoja” kahden rinnakkain elävän valtion luomiseksi on etsitty epätoivoisesti, mutta kaikki rauhansuunnitelmat ovat ennemmin tai myöhemmin kariutuneet perustavaa laatua oleviin ongelmiin. Sekä palestiinalaisten että israelilaisten puolelta löytyy toimijoita, jotka vetävät mattoa omien rauhanneuvottelijoidensa alta. Ilmiö on tuttu peliteorian vangin dilemmasta.

Yksi neuvottelujen kompastuskivistä on ollut palestiinalaisten vaatimus itsenäisestä Palestiinan valtiosta. Arabimaat käyttävät vaadetta Israelia vastaan aina, kun suhteiden normalisoiminen juutalaisvaltioon nousee esille. Kun palestiinalaiskysymystä käytetään retorisena keinona, taustalla on niin kutsutun arabikadun viha Israelia kohtaan. Tarkoitus on koota rivejä painostamaan arabihallituksia, jotta ne eivät tunnustaisi Israelia eivätkä solmisi diplomaattisia suhteita juutalaisvaltion kanssa. Arabit väittävät, ettei heillä ole mitään tavallisia juutalaisia vastaan, mutta ”sionistista projektia” nimeltä Israel he eivät voi hyväksyä. Sitä, hyväksyisikö yleinen mielipide arabimaissa Israelin, mikäli kahden valtion malli toteutuisi, ei voida ennalta tietää.

Tosiasiallisesti useilla arabimailla on yhteisiä turvallisuuspoliittisia intressejä Israelin kanssa, mutta arabikatu pitää niitä panttivankeinaan ja hyödyntää palestiinalaiskysymystä painostuskeinonaan. Esimerkiksi Saudi-Arabialla on Israelin kanssa yhteinen vihollinen, Iran, ja yhteinen liittolainen, Yhdysvallat. Myös terrorismin vastaisessa taistelussa useilla arabimailla, erityisesti Persianlahden pienillä kuningashuoneilla, on yhteisiä intressejä Israelin kanssa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että palestiinalaiskysymys on lähinnä retorisella tasolla yhdistävä tekijä muutoin varsin eripuraisten arabimaiden kesken eikä se välttämättä ole mitenkään keskeinen kysymys kaikkien arabimaiden – eikä varsinkaan kaikkien muslimimaiden – suhtautumisessa Israeliin. Turkilla ja Israelilla on ollut ennen nykyistä Ankaran hallintoa paljonkin turvallisuuspoliittista yhteistyötä. Myös Nigerillä, Tšadilla ja Malilla sekä Iranilla ennen vuoden 1979 vallankumousta on ollut diplomaattisuhteet Israeliin. Lisäksi arabimaista esimerkiksi Bahrainilla, Marokolla, Omanilla, Qatarilla ja Tunisialla on ollut kaupallista yhteistyötä Israelin kanssa.

Tilanteen kokonaiskuvaa voi luonnehtia niin, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti on toiminut Lähi-idän geopolitiikan määrittävänä tekijänä aina 1960-luvulta 2000-luvulle asti. Vuoden 1993 Oslon sopimuksen toimeenpanon hiipuminen erinäisten epäonnistumisten myötä ja siihen liittyvän Lähi-idän rauhanprosessin ”hiljainen kuolema” on kuitenkin johtanut siihen, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti ei enää ole Lähi-idän geopolitiikan polttopisteessä. Tilalle on noussut voimallisesti Iranin ja Saudi-Arabian vastakkainasettelu ja siihen liittyvä sunnien ja shiiojen kiista oikeasta islamin tulkinnasta. Ne ovat nopeasti ottamassa ”johtoaseman”, joka Israelin ja palestiinalaisten konfliktilla on perinteisesti ollut Lähi-idän geopoliitikassa.

 

Kuva: Flickr / Travel 2 Palestine



Olli Ruohomäki, 26 toukokuuta 2017

, ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi


  1. Tekstissä lukee seuraavasti: ”arabimaiden kesäkuussa 1967 aloittamaan kuuden päivän sotaan”. Tämä ei pidä paikkaansa. Sota alkoi Israelin hyökätessä Egyptiin kesäkuun 5. päivä ja jatkui nimensä mukaisesti 10. päivään asti. Ihmettelen, että Lähi-itä NYT -blogin teksteille ei tehdä faktatarkastusta, jossa tällaiset räikeät asiavirheet huomattaisiin ennen julkaisemista. Se on paikallaan, olipa kyseessä journalistinen tai populaari tutkimusteksti.

  2. Kari Väistö, vastaa

    Ihmettelen miksi eräät perustuvanlaatuiset ja lailliset päätökset jätetään pois käsitellessä Lähi-idän ongelmaa. Kun näitä ei huomioida saadaan aikaan soppa jolla ei ole päätä eikä häntää ja jolle ominaista on mandaattialueen arabien, Israelia ympäröivien arabivaltioiden ja eri terroristijärjestöjen luoma harhainen mielikuva, joka palvelee
    vain valheellista ja epähistoriallista islamilaista tavoitetta.
    -V. 1922 jaettiin Israelille aiemmin luvatusta alueesta 77% palestiinalaisarabeille ja beduiineille. Maan nykyinen nimi on Jordania. Israelille jäi vain 23% alueesta.
    Balfourin julistus oli hyväksytty useimpien Liittoutuneiden valtioiden hallituksissa, se oli myös vahvistettu uudelleen Johtavien Liittoutuneiden Valtojen (Principal Allied Powers) konferenssissa San Remossa v.1920, se oli hyväksytty myöhemmin yksimielisillä päätöksillä myös USA:n kongressin molemmissa kamareissa; se oli liitetty Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevaan päätöslauselmaan 1922, se oli ilmoitettu Siirtomaaministeriön taholta muodollisena poliittisena julkilausumana samana vuonna, eikä sitä voida tulkita toisin.
    The International Court of Justice, siis Kansainvälinen Oikeusistuin, määritteli myös kantansa näihin eri yhteyksissä aikaisemmin muodostettuihin mandaattialueisiin. Se vahvistiYK:n peruskirjan artiklan nro 80 tarkoituksen ja voimassaolon kolmen eri tapauksen kohdalla. Israelin oikeutta omaan valtioonsa Kansainliiton aikanaan antamien päätösten mukaisesti käsiteltiin 21.6.1971 pidetyssä istunnossa. Sen loppulauselmassa (ICJ Advisory Opinion) todettiin mm: Kun Kansainliitto lakkautettiin, sen olemassaolon perusteet, alkuperäiset kohteet ja velvoitteet säilyivät edelleen. Siitäkin huolimatta että niiden täyttymys ei ollut enää riippuvainen Kansainliiton olemassaolosta, eivät ne voineet loppua vain siksi että niiden alkuperäinen valvontaorganisaatio oli lakannut olemasta. Kansainvälinen Oikeusistuin on johdonmukaisesti tunnustanut mandaattioikeuden säilymisen Kansainliiton lopettamisesta huolimatta.
    Eli väite Israelin miehityksestä on mielikuvaa, jolla ei ole minkäänlaista pohjaa historiassa ja siihen liittyvän aluejaon kanssa. Kysymys onkin se, että mandaatin arabeille pitäisi muodostaa jo toinen valtioalue, sillä Jordania on ns. palestiinalaisvaltio. Vastoin Kansainliiton/YK:n päätöstä Jordania miehitti laittomasti ns. Länsirantaa ja Egypti Gazaa. Näitä miehityksiä ei tunnustettu kansainvälisesti koskaan, ei edes Arabiliitto.

    Räsäsen ajatusmaailmassa on omituinen patoutuma, paremminkin mielikuva, käsitellessä siitä kuka aloitti -67 sodan, sillä Nasser sulki Akaban lahden Israelin laivoilta ja samalla julkisesti julisti ”pyhää sotaa” Israelia vastaan.
    14.5. Egypti mobilisoi joukkonsa
    16.5. Nasser vaatii YK-joukkoja poistumaan Israelin rajalta.
    19.5. YK-joukot poistuvat Nasserin vaatimuksesta ”puskurivyöhykkeeltä”. Kairon radio: ”Tämä on mahdollisuutemme, arabiveljet, tehdä selvää Israelista tappavalla tuhoamisiskulla ja pyyhkiä pois sen häpeätahra pyhältä maaltamme.”
    22.5. Egypti sulkee jälleen Tiranin salmen israelilaisilta. Kairon radio: ”Arabit ovat lujasti päättäneet pyyhkäistä Israelin kartalta.”
    25.5. Egypti rohkaisemana Syyria, Irak, Jordania ja Saudi-arabia siirtävät joukkojaan Israelin rajoille.
    30.5. Kairon radio: ”Akaban lahden sulkemisen myötä Israelilla on edessään kaksi vaihtoehtoa, jotka kummatkin johtavat sen tuhoon: Se joko kuristuu kuoliaaksi arabien sotilaallisen ja taloudellisen boikotin seurauksena tai se tuhoutuu sitä etelästä, idästä ja pohjoisesta piirittävien arabijoukkojen tuleen.”
    31.5. Egyptillä on 100 000 miestä ja 1000 tankkia Israelin vastaisella ”puskurivyöhykkeellä”. Kairolainen El Akhbar-sanomalehti: ”Jordanian kanssa solmitun sotilaallisen sopimuksen mukaan Jordanian tykistö toimii koordinoidusti Egyptin kanssa ja Syyria on asemissa valmiina katkaisemaan Israelin kahtia Kalkilyan kohdalta, missä Israelin alue Jordanian aseleporajan ja Välimeren välillä on vain 13 km leveä.”
    4.6. Israelin rajoille keskitettyjen arabijoukkojen määrä oli kolminkertainen Israelin armeijan miesvoimaan nähden.
    Jo pelkästään laivaliikenteen sulkeminen on sodan julistus kansainvälisen lain mukaan.
    Entä arabien tavoitteet, ne ovat selkeästi luettavissa PLO:n peruskirjasta ja todettavissa Arabiliiton kolmen ein päätöksestä Khartumissa hävityn hyökkäyssodan tuloksena.
    Peruskirja vaatii edelleen Israelin tuhoamista, vaikka palestiinalaisten johtajat sanovat, että perusoikeuskirja on muutettu. Se on valhe:
    YK/Ihmisoikeusneuvoston /Kuudestoista istunto /Esityslistan kohta 7, 08 maaliskuu 2011
    ”Mikä tahansa ratkaisu, joka ei liity yhteensä maan vapauttamisen hylätään. Tätä tavoitetta ei voida saavuttaa poliittisesti; se voidaan toteuttaa vain sotilaallisesti” (9 & 21).
    Fatahin keskuskomitean jäsen Azzam al-Ahmad julisti – konferenssin jälkeen 13. elokuuta 2009 -, että liikkeen peruskirja on edelleen kuin se oli, ilman muutoksia.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *