Arvio uudesta peruslaista: kenelle Israelin valtio kuuluu?

Israelissa hyväksyttiin 19. heinäkuuta uusi laki, viralliselta nimeltään Peruslaki: Israel – juutalaisen kansan kansallisvaltio. Israelissa ei ole varsinaista perustuslakia, joka takaisi perusoikeudet. Perustuslain puutetta on pyritty korvaaman säätämällä vähitellen niin sanottuja peruslakeja (sg. hoq yesod), joiden ajatellaan vähitellen muodostavan perustuslain. Tällaisen peruslain muuttaminen edellyttää ehdotonta enemmistöä knessetissä. Heinäkuussa hyväksytty uusi laki korostaa maan juutalaisuutta. Olennainen on pykälä yksi, jonka mukaan vain juutalaisilla on kansallinen itsemääräämisoikeus Israelin valtiossa.

Pohjimmainen kysymys Israelin uudessa laissa on ajallemme ominainen ongelma valtion ja nationalismin suhteessa: kenelle valtio kuuluu? Kuuluuko se kaikille kansalaisille vaiko jollekin etniselle, uskonnolliselle tai ”rodulliselle” ryhmälle? Israel on aina ollut korostetusti etninen valtio. Tämä laki, joka painottaa yhden ryhmän kollektiivisia oikeuksia, vahvistaa tätä edelleen vähintäänkin symbolisella tasolla. On varsin kuvaavaa, että samaan aikaan, kun laki hyväksyttiin knessetissä, Israelissa vieraili Unkarin oikeistonationalisti pääministeri Viktor Orbán, joka on heikentänyt maan demokraattisia perusteita ja vastustaa liberaalia demokratiaa. Ei liene yllätys, että Orbánin ja Netanyahun välit ovat olleet vuosia läheiset.

Useat uuden lain osat ovat jo erillisinä mukana aikaisemmassa lainsäädännössä. Tällainen on esimerkiksi ”kokonaisen” Jerusalemin julistaminen jakamattomaksi pääkaupungiksi ja sitoutuminen juutalaisten vapaaseen maahanmuuttoon. Monet lain pykälät liittyvät (ortodoksi)juutalaisuuden asemaan de facto valtiouskontona tai korostavat muuten valtion juutalaisuuteen pohjaavia symboleita. Niinpä laki toteaa, että juutalainen uskonnollinen kalenteri on virallinen ja että juutalaiset juhlat ovat valtiollisia vapaapäiviä. Vain heprealla on enää virallisen kielen asema, kun taas arabialla on vain ”erityisasema”. Pykälän seitsemän mukaan valtio pitää juutalaisten yhteisöjen perustamista kansallisena arvona ja tukee niiden perustamista. Toisin sanoen perustuslaillisella tasolla valtio sitoutuu yhden ryhmän asutuksen tukemiseen. Sana ”yhteisöjen” (hityašvut) on tekstissä epämääräinen: sillä voidaan viitata mihin tahansa asutukseen tai jopa siirtokuntiin. Demokratiaa laissa ei mainita.

Kuinka demokraattinen Israel on?

Israelia demokraattisena valtiona pitävät kommentaattorit ottavat tyypillisesti tarkastelun lähtökohdaksi Israelin ilman vuonna 1967 miehitettyjä alueita. Israelin epädemokraattisuuden korostajat puolestaan katsovat, että miehityksestä on tullut pysyvä osa Israelia, mikä tulee ottaa huomioon, kun Israelin poliittista järjestelmää arvioidaan. Vaikka lähtökohdaksi otettaisiinkin Israelin kansainvälisesti hyväksytty alue, Israel on aina poikennut länsimaisen liberaalin valtion ihanteesta.

Kansakunnan ja kansalaisuuden välillä on Israelissa poikkeuksellisen jyrkkä ero. Kansalaisuutta edustaa israelilaisuus, mutta identiteettinä sitä ei oikeastaan ole olemassa. Israelin valtion on aina ymmärretty kuuluvan nimenomaan yhdelle kansakunnalle, juutalaisille ei israelilaisille. Näin siitä huolimatta, että todellisuudessa maan väestö on aina ollut monikansallinen. Palestiinalaisten arabien osuus Israelin kansalaisista on noin 20 %. Valtio ei kuitenkaan ole koskaan pyrkinyt muodostamaan uutta israelilaista kansaa, johon kaikki kansalaiset voisivat kuulua. Vaihtoehtoisesti se ei myöskään ole pyrkinyt luomaan kahden kansakunnan malliin perustuvaa, väestön monikulttuurisuuden hyväksyvää poliittista järjestelmää. Palestiinalaisia ei ole koskaan hyväksytty kansalliseksi vähemmistöksi, joten vähemmistön oikeudet ovat ainoastaan yksilön oikeuksia. 19.7. varsin täpärästi hyväksytty (62 puolesta, 55 vastaan ja kaksi tyhjää) uusi peruslaki Israelista juutalaisena kansallisvaltiona vahvistaa entisestään Israelia yhden kansakunnan valtiona.

Uuden peruslain tausta

Israelin valtion perustamisesta lähtien Israelissa on vallinnut sisäänrakennettu ristiriita partikularististen uskonnollis-nationalististen arvojen ja tavoitteiden sekä universalististen demokraattisten arvojen välillä. Tämä oli ilmeistä jo itsenäistymisjulistuksessa, joka toisaalta julisti uuden valtion juutalaisvaltioksi ja toisaalta lupasi yhtäläiset poliittiset ja sosiaaliset oikeudet kaikille asukkailleen. Partikularismin vahvimpia ilmauksia on vuonna 1950 säädetty paluulaki (hoq ha-švut), joka myöntää kansalaisuuden jokaiselle maahan tulevalle juutalaiselle. Myöhemmin lakia laajennettiin koskemaan myös juutalaisen lähisukulaisia. Laki asettaa siis yhden etnisen tai uskonnollisen ryhmän – laki koskee myös juutalaisuuteen kääntyviä – erityisasemaan. Uskonnon roolia alleviivaa myös se, että paluuoikeuden menettää, jos vapaaehtoisesti kääntyy toiseen uskontoon.

Israelilaisen demokraattisen liberalismin kulta-aikaa puolestaan oli 1990-luku, mikä liittyi Oslon rauhanprosessin luomaan toiveikkuuteen ja liberaalin demokratian nousuun ainoaksi normiksi kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Liberaalin ajattelun tärkeimpiä ilmauksia ovat kaksi vuonna 1992 säädettyä perusoikeuksia koskevaa peruslakia. Kyseiset lait turvaavat ensimmäistä kertaa monet keskeiset ihmisoikeudet. Varsin monet israelilaiset asiantuntijat ovat pitäneet näitä lakeja eräänlaisena perustuslakina, joka takaa länsimaiset perusoikeudet. On jopa puhuttu perustuslaillisesta vallankumouksesta. Esimerkiksi tasa-arvoa ei ole kuitenkaan mainittu näiden oikeuksien joukossa. Uudistus mahdollisti myös uuden lainsäädännön perustuslaillisuuden arvioimisen näiden peruslakien valossa ja rajoitti niiden kanssa ristiriidassa olevien lakien säätämistä.

Tulkinnat lakien todellisesta painoarvosta kuitenkin vaihtelevat varsin paljon niissä olevien epäselvien muotoilujen vuoksi. Joka tapauksessa ne antoivat korkeimmalle oikeudelle aiempaa paremmat mahdollisuudet puuttua asioihin, joiden ei aiemmin ollut katsottu kuuluvan oikeudellisen arvioinnin piiriin.

Israelin nationalistiselle oikeistolle perusoikeuksille ja demokratialle annettu vahva juridinen suoja on ollut siitä lähtien suuri ongelma. Heidän mielestään juutalaisuus jäi liian vähälle huomiolle. Kuten niin monessa muussakin maassa perustuslain tulkinnasta on tullut vahvasti politisoitunutta ja osa kulttuurikonfliktia. Korkein oikeus on suhteellisen usein asettunut tukemaan nimenomaan demokraattisia periaatteita juutalaisuuden sijaan. Se on muun muassa sallinut arabipuolueiden osallistumisen vaaleihin, vaikka vuoden 1987 uudistettu peruslaki knessetistä kieltää osallistumisen sellaisilta ehdokkailta, jotka eivät hyväksy Israelia juutalaisena valtiona. Arabipuolueethan tukevat ajatusta Israelista kaikkien kansalaisten valtiona.

Näistä syistä oikeisto on halunnut 1990-luvun alun peruslakien rinnalle peruslain, joka yksiselitteisesti painottaa juutalaisuutta Israelin keskeisenä määrittelijänä. Toisin sanoen tarkoitus on heikentää korkeimman oikeuden mahdollisuuksia tulkita demokratia tärkeämmäksi arvoksi kuin juutalaisuus. Kuten oikeusministeri Ayelet Shaked huomautti, kansalliset arvot ovat toisinaan unohtuneet korkeimmalta oikeudelta. Kysymys on siis mitä suurimmassa määrin Israelin olemuksesta.

Kritiikki lakia kohtaan

Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan 58 % Israelin juutalaisista tukee lakia ja 34 % vastustaa. Toisaalta yhden mielipidetiedustelun mukaan 60 % juutalaisista on sitä mieltä, että kansalaisten tasa-arvon olisi tullut olla osa lakia. Juuri tämä yksilönoikeuksien puuttuminen laista on saanut osakseen kovinta kritiikkiä julkisuudessa. Lähes kaikki Israelin juutalaiset tukevat ajatusta, että Israel on juutalaisten kansallisvaltio, mutta moni olisi halunnut, että sen rinnalla laissa olisi sitouduttu myös tasa-arvoon, jota maan itsenäisyysjulistuskin painottaa. Esimerkiksi oppositiojohtaja Tsipi Livni korosti tätä näkökulmaa.

Monet jopa oikeistossa ovat pitäneet lakia turhana siksi, että se ei käytännössä muuta mitään vaan vaikeuttaa vain Israelin kansainvälistä asemaa antamalla aseita Israelin arvostelijoille. Samaten se vaikeuttaa Israelin suhteita vähemmistöihin. Monet Israelin liberaalit älymystön edustajat ovat arvostelleet lakia varsin ankarasti. Useampi sata maan tunnetuimpia taiteilijoita ja kirjailijoita mukaan lukien Amos Oz ja David Grossman vaativat Netanyahua kumoamaan lain. Toimittaja Mordechai Kreminitzerin mukaan miehitetyille alueille tyypillinen apartheid-järjestelmä on lain myötä tulossa myös varsinaiseen Israeliin.

Entinen knessetin puhemies Avraham Burg, joka on jo kauan sitten erkaantunut varsin kauas Israelin valtavirta-ajattelusta, meni kritiikissään paljon pidemmälle kuin useimmat muut Israelin juutalaiset. Hän kirjoitti: ”Niin kuin Ranska kuuluu ranskalaisille ja Saksa saksalaisille, Israel kuuluu kaikille israelilaisille ja vain heille.” Israel ei kuulu juutalaiselle kansalle, hän jatkoi. Sen sijaan juutalaisuus kuuluu vain juutalaisille. Burg painottaa vielä, että hän kieltäytyy kuulumasta lain määritelmän mukaiseen kansakuntaan.

Erityisen voimakkaasti lain on tuominnut Israelin palestiinalainen vähemmistö. Kansanedustaja Zuhair Bahlul, yksi harvoista juutalaisia puolueita edustaneista palestiinalaisista, jopa erosi rasistisena pitämästään parlamentista. Israelin juutalaisen enemmistön kannalta huolta herättää se, että myös druusit ovat yhtyneet arvosteluun. Druusitaustaiset kansanedustajat ovat olleet aktiivisesti mukana viemässä uutta lakia korkeimman oikeuden käsittelyyn, ja druusit ovat järjestäneet mielenosoituksia lakia vastaan.  Israelin ”hajota ja hallitse” -tyylisen vähemmistöpolitiikan kulmakiviä on ollut eron tekeminen druusien ja muiden arabiankielisten ryhmien välille. Israelissa druusit, joita on vajaa kymmenen prosenttia arabeista, on luokiteltu omaksi uskonnollis-etniseksi ryhmäkseen päinvastoin kuin Libanonissa ja Syyriassa, joissa druusit ovat korostaneet olevansa muslimeita ja arabeja. Druusit ovat koko Israelin valtion historian olleet varsin uskollisia valtiolle ja palvelleet Israelin puolustusvoimissa 1950-luvulta lähtien.

Lain perustelut

Pääministeri Benyamin Netanyahu puolusti knessetissä lain tarpeellisuutta sillä, että Israelin oikeutus asetetaan nykyään usein kyseenalaiseksi. Laki on siis eräänlainen vastaisku tälle. Lakia alun perin vuonna 2011 ehdottanut kansanedustaja Avi Dichter puolestaan perusteli lakia sillä, että lain myötä ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että Israelista tulisi kaikkien kansalaistensa valtio. Hän jatkoi, että arabien on hyväksyttävä se, että he ovat maassa kansallinen vähemmistö, jolla on täydet yksilönoikeudet, muttei yhtäläisiä kansallisia oikeuksia.  Dichterin kommentti on erinomainen yhteenveto siitä, miten erityisesti Israelin oikeisto ymmärtää valtion suhteen vähemmistöihin. Lain puolustajat ovat korostaneet sitä, että usealla EU-jäsenelläkin on perustuslaeissa osia, jotka korostavat valtion roolia nimenomaan enemmistökansan kansallisen itsemääräämisoikeuden takaajana. Esimerkiksi Latvian perustuslaki korostaa valtion roolia Latvian kansan, kielen ja kulttuurin turvaajana. Samoin se viittaa kristillisiin arvoihin. On selvää, että joissain EU-maissakin on vahvoja etno-nationalistisia piirteitä, jotka eivät ole ongelmattomia demokratian ja vähemmistöjen oikeuksien kannalta, vaikka vertaaminen Israeliin on osin liioittelua.

Lain kohtalo

Laista on siis tehty useampi muutoshakemus korkeimmalle oikeudelle. Aika näyttää, ottaako se lain käsittelyynsä ja pohtii laajemmin sen suhdetta maan muuhun perustuslailliseen lainsäädäntöön. Olemassa olevien peruslakien käyttö uuden peruslain arvioimiseen on ainakin jossain määrin epäselvä kysymys. Oikeusministeri Shakedin mukaan korkeimmalla oikeudella ei tällaista oikeutta ole ja lain kumoaminen johtaisi valtiollisten elinten väliseen ”sotaan”. Samoin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden kokoonpano on Israelissa hyvin politisoitunut. Vaikka oikeuden kokoonpano on vähitellen muuttunut nationalistisemmaksi, sen ratkaisu tällaisessa asiassa on varsin epävarma.

 

Hannu Juusola, 9 elokuuta 2018

demokratia, Israel, nationalismi, peruslaki

---