Maria Serenius

 

Tämä kirjoitus on julkaistu 24.11.2017 Turun Sanomissa.

Turkin viime vuoden heinäkuussa tapahtunut vallankaappausyritys ja sen jälkeiset laajat pidätykset, oikeudenkäynnit sekä äärijärjestöjen suorittamat terrori-iskut ovat johtaneet siihen, että ilmapiiri on muuttunut pelokkaaksi. Turkkilaiset ovat hyvin varovaisia politiikasta keskusteltaessa. Arkoja aiheita ovat presidentti Erdoganin persoona, kurdit ja kurdien terroristijärjestö PKK, islamilaisen saarnaajan Fetullah Gülenin Yhdysvalloista käsin johtama organisaatio, Turkissa terroristijärjestöksi nimetty FETÖ, korruptio ja islamistien vaikutus Turkissa.

 

Tiedotusvälineet ja kansalaisjärjestöt ovat erittäin ahtaalla. Valtiovalta seuraa niiden toimintaa herkeämättä. Vankiloissa istuu 150 toimittajaa. Suomalainen toimittaja Ayla Albayrak, joka kirjoitti Turkista Wall Street Journalille, tuomittiin poissaolevana vankeuteen lokakuussa.

 

Euroopassa ei oikein ole ymmärretty sitä, että vaikka Turkki on syvästi jakautunut valtio, niin vallankaappausyritystä vastustivat melkein kaikki turkkilaiset. Muistissa on armeijan tekemät useat vallankaappaukset, jotka pysäyttivät Turkin kehityksen vuosiksi ja loivat tiukan poliisivaltion. Paluuta vanhaan ei haluta. Valtiojohdon rummuttama syyllinen, eli aikaisemmin presidentti Erdoganin läheinen liittolainen Gülen, on mennyt hyvin perille Turkissa.

 

Lännessä arvioidaan, että vallankaappausyrityksen taustalla olisi ollut gülenistien lisäksi useita tyytymättömiä tahoja, mukaan lukien armeijan johtoa. Turkin hallitus on katkera siitä, että se ei ole saanut tarpeeksi tukea länneltä gülenistien kukistamiseksi. Eräät esittävät arvioita jopa siitä, että länsi olisi ollut jotenkin vallankaappausyrityksen takana.

 

Armeija on pitkään nauttinut kansan suurta luottamusta Turkissa. Armeija oli tavallaan valtio valtiossa ja sekularismin sinetti.  EU:n tuella ja EU-jäsenyysehdokkuuden myötä Erdogan palautti armeijan takaisin parakeille. Viime vuosien aikana armeijan ylintä johtoa ja sen huippuasiantuntijoita on vangittu, tuomittu ja erotettu. Armeija on menettänyt erikoisasemansa. Sen selkäranka on murrettu.

 

Armeijaa kuitenkin tarvittaisiin erityisesti nyt, kun vuosikymmenten suhteellisen rauhallisen naapuruus- ja ulkopolitiikan jälkeen, Turkki on siirtynyt aktiiviseen ja aggressiiviseen Lähi-itä politiikkaan. Turkkilaisia joukkoja on esimerkiksi Irakissa ja Syyriassa. On esitetty arvioita, että Turkin aikaisemmin mahtava armeija, joka on NATO:n toiseksi suurin, ei enää pystyisi vastaamaan presidentti Erdoganin kunnianhimoisten poliittisten tavoitteiden toteuttamiseen Lähi-idässä.

 

Vanhat liittolaisuus- ja ystävyyssuhteet lännen kanssa natisevat liitoksissaan. Vaikuttaa siltä, että Turkki on eristäytymässä lännestä. Erityisen huomionarvoista on etäisyyden ottaminen NATO:on. Samanaikaisesti Turkki on keskittynyt enemmän Lähi-itään, Afrikkaan ja Aasiaan. Tähän liittynee myös Erdoganin tavoite sunni-muslimien maailmanlaajuisesta johtajuudesta

 

Turkkilainen media on pääosin hallituksen kontrolloimaa. Erdogan on vuosien ajan lietsonut voimakasta länsivastaisuutta. Näin hän on luonut mielikuvan yhteisestä vihollisesta, jota vastaan hän voimakkaana johtajana taistelee. Tämä on tuonut hänelle kansan syvien rivien tuen.  Amerikkalaisvastaisuus on voimakasta; jopa 72 % turkkilaisista suhtautuu kielteisesti Yhdysvaltoihin.

 

Myös suhteet eräiden Euroopan maiden kanssa ovat huonot; tärkeät poliittiset ja taloudelliset suhteet Saksan kanssa ovat jäissä ja mm. Itävallan, Hollannin sekä Tanskan kritisointi on yleistä.

 

Sen sijaan yhteistyö Venäjän kanssa on tiivistynyt. Tämä osoittautuu todennäköisesti lyhytaikaiseksi, sillä maat ovat historiallisesti olleet kilpailijoita alueella. Lisäksi Venäjän valtapeli Lähi-idässä vaarantaa Turkin intressejä.

 

Monikaan ei Turkissa (eikä EU:ssakaan) jaksa enää innostua EU-jäsenehdokkuudesta. Jäätynyt neuvottelutilanne tullee jatkumaan vuosia, sillä kumpikaan osapuoli ei halua olla se, joka katkaisee neuvottelut. Silti Eurooppaa seurataan tarkasti. Turkissa ollaankin vähän vahingoniloisia Brexitistä; jos kerran Turkki ei kelpaa EU:lle, niin on hyvä, että EU heikkenee.