Toni Alaranta

Turkin ja sen Syyrian islamistiryhmistä koostuvien liittolaisten hyökkäys Syyrian kurdien YPG:n (Yekîneyên Parastina Gel) taistelijoiden hallussa olevaan Afrinin kaupunkiin on ollut valmisteilla jo pitkään. YPG on Syyrian kurdipuolue PYD:n (Partiya Yekîtiya Demokrat) aseellinen osasto. PYD puolestaan on Turkin PKK:n eli Kurdistanin Työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistan) sisarpuolue. PYD:n ja PKK:n suhdetta voitaisiin kuvailla sanomalla, että ne ovat osia rajat ylittävästä ’PKK-verkostosta’, joka toimii Turkissa, Syyriassa, Irakissa, Iranissa sekä kurdidiasporan keskuudessa Euroopassa. Jo viime heinäkuussa turkkilainen media odotti suurhyökkäystä YPG:n hallussa olevaan Afriniin hetkenä minä hyvänsä, kun Turkki keskitti suuren määrän joukkoja rajalleen. Tuolloin hyökkäys jäi tekemättä, todennäköisesti siksi, että Venäjä ja Yhdysvallat vastustivat sitä.

Tällä kertaa Turkki ilmeisesti onnistui viime hetken korkean tason neuvotteluissa pehmittämään Venäjän 21.1. alkaneen operaationsa taakse, ainakin osittain. Tätä kirjoittaessa ei ollut täysin selvää, mihin kaikkeen Venäjä on suostunut.

Turkin tekemiä laajoja ilmaiskuja on seurannut maavoimien hyökkäys, jonka avulla Turkki pyrkii karkottamaan YPG:n joukot noin 30 kilometrin pituiselta ’suojavyöhykkeeltä’. YPG:n kurditaistelijat muodostavat pääosan myös niin kutsutuista Syyrian Demokraattisista Voimista (SDF), jotka ovat jo pitkään olleet Yhdysvaltain tärkein alueellinen liittolainen taistelussa Islamilaista valtiota (Daesh) vastaan. Yhdysvallat on lähettänyt huomattavan määrän erikoisjoukkojensa sotilaita kouluttamaan SDF:n taistelijoita. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ainakin teoriassa Turkin joukkojen eteneminen kurdien alueilla saattaa johtaa tilanteeseen, jossa Turkin hyökkäävät joukot ampuvat myös kohti yhdysvaltalaisia sotilaita. Amerikkalaiset ilmoittivat viime viikolla muodostavansa SDF:n joukoista järjestäytyneemmän rajavartioston. Turkin johto tulkitsi tämän niin, että sen NATO-liittolainen Yhdysvallat perustaa Turkin rajan tuntumaan tuhansien miesten vahvuisen PKK-osaston.

Turkki ei hyökkää Afrinin kurdien kimppuun yksin. Kuten aiemmissakin operaatioissaan, se hyödyntää jälleen itsestään vahvasti riippuvaisia Syyrian islamistikapinallisia. Mediasta saamme lukea, että kyseessä on niin sanotun Vapaan Syyrian Armeijan taistelijoita – siis median äärimmäisen epäselvästi ’maltillisiksi kapinallisiksi’ kutsumia joukkoja. Tällaiset luonnehdinnat kuitenkin ennemminkin hämärtävät kuin auttavat ymmärtämään millaisista joukoista on kyse. Yksi tärkeimmistä Turkin kanssa yhteiseen hyökkäykseen osallistuvista joukoista on Failaq al Sham. Sen juuret ovat Syyrian Muslimiveljeskunnassa, ja täten se on ideologialtaan hyvin lähellä Turkin AKP:n (Adalet ve Kalkınma Partisi) poliittista ideologiaa. Syyrian sodassa Failaq al Sham on taistellut ennen mutta Syyrian hallintoa sekä Kurdien YPG:n joukkoja vastaan. Ryhmän jäseniä voi lyhyesti luonnehtia sunni-islamisteiksi. Se on ollut näkyvä osa al-Qa’idaan kytkeytyvien salafi-jihadi-järjestöjen (Ahrar al-Sham, Tahrir al-Sham) johtamaa Fateh al-Sham -koalitiota, joka on näytellyt pääosaa kaikissa niin sanottujen Syyrian kapinallisten voitoissa esimerkiksi Aleppon rintamalla. Ei ole väärin sanoa, että Syyrian sodan taisteluissa Failaq al-Sham taistelee al-Qa’idan aseveljenä.

Nyt Afrinissa ja sen lähialueilla käynnissä olevien taistelujen keskiössä ovat siis edellä kuvaillut toimijat. Syyrian konfliktissa on käynnissä monta erillistä sotaa, jotka yhdessä muodostavat koko konfliktin kaikessa hirvittävyydessään. Turkki sotii ennen muuta kansainvälistä PKK-verkostoa vastaan. PKK:n Syyrian haara sotii omaa sotaansa pyrkien suojelemaan konfliktin kuluessa hallintaansa saamiaan alueita. Sen suurin uhka ei ole ollut Syyrian armeija, vaan erilaiset islamistiryhmät Islamilaisesta valtiosta muihin sunni-islamisteihin, sekä näitä aktiivisesti hyödyntävä Turkki. Kuten tiedämme, Venäjä ja Yhdysvallat ovat alueella suojelemassa omia kansallisia etujaan. Alueellisista mahdeista samoin toimivat Iran ja Saudia-Arabia. Muiden maiden kantoja Turkin hyökkäykseen kannattaa siis pyrkiä hahmottelemaan sen kannalta mitä ne toivovat Syyriassa seuraavaksi tapahtuvan. Venäjä haluaa, että Assadin hallinto saadaan vakiinnutettua niin, että jonkinlaisen pienimuotoisen opposition olemassaolo sallitaan, mahdollisesti kyseeseen tulee myös federaatiomalli. Yhdysvallat on Syyriassa ennen muuta vastustamassa Iranin alueellista valtaa – tosin paradoksaalisesti USA:n toimet tuntuvat lähinnä lisäävän Iranin vaikutusvaltaa. Yhdysvalloille Turkki on tietysti tärkein alueellinen kumppani, jolta sallitaan hyvin paljon omapäisyyttä, todennäköisesti myös jatkossa.

Kaikkien näiden toimijoiden muodostamassa vyyhdissä on vaikea arvioida, mikä on Turkin uusimman intervention lopputulema. On kuitenkin käynyt selväksi, että Turkki ei ole pelkästään kiinnostunut eliminoimaan PKK:n osana toimivia kurdijoukkoja omilta rajoiltaan, vaan luomaan pohjois-Syyriaan itsestään riippuvaisen, enemmän tai vähemmän Muslimiveljeskunnan ideologiaan kiinnittyneen protektoraatin. Turkin politiikka suhteessa Syyriaan tuntuu sisältävän vastaavanlaisen paradoksin kuin Yhdysvaltojen politiikka suhteessa Iraniin: Turkin pyrkimys kumota aseellisesti Syyrian hallinto on ollut aivan keskeinen osatekijä sille, että PKK:n osana toimivat Syyrian kurdit ovat pystyneet luomaan de facto valtiorakenteen Turkin rajalle. Tästä asetelmasta on myös nähtävissä suurin ero perinteisen ja nykyisen, AKP:n johtaman Turkin välillä. Kaikki Turkin hallinnot olisivat enemmin tai myöhemmin hyökänneet maan rajalla toimivaa PKK:ta vastaan, mutta vain AKP on sekaantunut naapureidensa asioihin sillä tavoin, että kurdivaltion rakenteiden luomisesta Syyriassa on tullut mahdollista.