Saana-Maria Jokinen
 
Viime aikojen uutiset ovat olleet Syyrian hallintoa vastustavan opposition kannalta synkkiä. Heinäkuussa Donald Trumpin uutisoitiin lakkauttavan CIA:n Syyrian kapinallisia tukeneen ohjelman. Elokuun loppupuolella Syyrian opposition länsimaiset tukijat kertoivat Riadiin kokoontuneille opposition edustajille, että heidän tulisi hyväksyä presidentti Bashar al-Assadin valtaan jääminen.
 
Syyrian aseellinen oppositio muodostettiin heinäkuussa 2011, kun joukko Syyrian armeijan entisiä upseereita ilmoitti Syyrian vapaan armeijan perustamisesta.  Seuraavien vuosien aikana islamistit alkoivat kuitenkin vähitellen dominoida aseellista oppositiota. Kirjoitushetkellä Syyrian maakunnista ainoastaan Luoteis-Syyriassa sijaitseva Idlib on enää kokonaan kapinallisten kontrolloima, ja sielläkin vahvimmassa asemassa on ääri-islamistinen Hayat Tahrir al-Sham (entinen Jabhat al-Nusra). Al Assadin hallinto, jonka on monta kertaa konfliktin aikana arvioitu olevan romahtamispisteessä, on sitä vastoin onnistunut jälleen vahvistamaan asemiaan.
 
Ongelmallinen ajoitus
 
Ehkä yksi Syyrian kansannousun suurimmista ongelmista oli aina sen ajoitus. Vuonna 2008 sodista tarpeekseen saaneet amerikkalaiset olivat äänestäneet presidentikseen Barack Obaman. Obama oli monella tapaa edeltäjänsä George W. Bushin vastakohta, ja yksi hänen kampanjalupauksistaan oli vetää amerikkalaisjoukot pois Irakista. Syyrian kansannousua edeltävinä vuosina Obama myös pyrki parantamaan Yhdysvaltojen suhteita Iraniin ja Syyriaan, jotka hänen edeltäjänsä oli päinvastoin nimennyt osaksi ”pahan akselia”. Kohentuneista suhteista ilmensi myös se, kun Yhdysvallat vuonna 2010 nimitti Damaskokseen suurlähettilään ensimmäisen kerran sitten vuoden 2005. Ydinasesopimuksesta Iranin kanssa oli määrä tulla yksi Obaman presidenttikausien tärkeimmistä saavutuksista.
 
Kun osittain arabikevään inspiroimat mielenosoitukset alkoivat Syyriassa alkuvuodesta 2011, ajoitus oli Obaman hallinnon kannalta siten vähintäänkin kiusallinen. Sen lisäksi, että Obamalla tuskin oli kiinnostusta sekaantua uuteen sotaan Lähi-idässä, Syyria oli Venäjän ja Iranin tärkeä liittolainen. Ajautuminen napit vastakkain strategisesti vähäpätöisen Syyrian takia sen kummemmin Iranin kuin Venäjänkään kanssa oli tuskin kahta vuotta aiemmin Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottaneen presidentin suunnitelmissa.
 
Kun Obama heinäkuussa 2011 totesi Bashar al-Assadin hallinnon ”menettäneen legitimiteettinsä”, moni tulkitsi virheellisesti lausunnon tarkoittavan sitä, että USA oli valmis konkreettisiin toimiin Assadin poistamiseksi vallasta. Assadin tuomitsevan retoriikan ja taloudellisten pakotteiden ohella Obama hyväksyi kuitenkin pitkään ainoastaan ei-sotilaallisen tuen, kuten radiopuhelimien, yökiikarien ja ensiapupakkausten toimittamisen Syyrian kapinallisille.
 
Vähäinen tuki Syyrian maltillisille kapinallisille, jotka muodostivat pitkään aseellisen opposition enemmistön, oli yksi syistä siihen, että islamistiryhmien alkoi vähitellen dominoida aseellista oppositiota. Keskeiseen asemaan nousi muun muassa Persianlahdelta pääasiassa islamisteille virtaava tuki. Islamistiryhmien voimistuessa niihin alkoi siirtyä taistelijoita Vapaan Syyrian armeijaan sidoksissa olevista ryhmistä.
 
Osa kapinallisryhmistä omaksui islamistisen profiilin turvatakseen rahoituksen ja aseiden saannin. Lokakuussa 2012 New York Times esimerkiksi raportoi joidenkin kapinallisten kasvattaneen parran ja omaksuneen muutenkin islamilaisen ulkomuodon vedotakseen rahoittajiin Persianlahdella. Robin Yassin Kassab ja Leila al-Shami mainitsevat vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassaan Burning Country: Syrians in Revolution and War esimerkkinä alun perin kurdipoliitikko Mashaal Tammon mukaan nimetyn taistelijaryhmän, joka muutti nimensä ”Mujahed Osama bin Ladenin” -prikaatiksi rahoituksen saamiseksi.
 
George W. Bushin presidenttikausia muistellessa ymmärtää Obaman haluttomuuden sekaantua, kuten hän itse asian ilmaisi, ”jonkun muun sisällissotaan”. Toisaalta Obama tuntui olevan haluton myöntämään, että etenkin kun kyse on maailman johtavasta sotilasmahdista, myös tekemättä jättäminen on valinta, jolla on seurauksensa.
 
Oppositiota kannattavien syyrialaisten silmissä ristiriita lännen retoriikan ja toisaalta sen toimien välillä alkoi näyttää yhä kaksinaamaisemmalta. Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottotilaisuudessa pitämässään puheessa Obama oli itse varoittanut passiivisuudesta joukkosurmien suhteen todeten passiivisen vierestäkatsomisen johtavan lopulta liian myöhäisiin interventioihin, joiden hinta on korkea. Syyrian tapauksessa Obama kuitenkin argumentoi kerta toisensa jälkeen interventiota vastaan.
 
Ne konkreettiset toimet, joihin länsi oli valmis ryhtymään Syyrian suhteen, vaikuttivat syyrialaisten näkökulmasta usein lähinnä imagon kiillottamiselta ja halulta ”olla tekevinään edes jotakin”. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sopimus Syyrian kemiallisten aseiden takavarikoimisesta Ghoutan sariini-iskun jälkeen syyskuussa 2013 sai syyrialaiset (oikeutetusti) kysymään, mitä hyötyä oli kemiallisten aseiden takavarikoimisesta, jos Syyrian hallinto kykeni edelleen pommittamaan siviilejä tynnyripommeilla. Syyrian ilmavoimien tynnyripommi-iskut olivat surmanneet moninkertaisesti siviilejä suhteessa kemiallisiin aseisiin.
 
Sittemmin on käynyt selväksi, ettei Syyrian hallinto edes luovuttanut pois kaikkia sen hallussa olleita kemiallisia aseita. YK:n syyskuun alussa julkaisemassa raportissa, joka vahvisti Syyrian hallinnon olleen Khan Sheikhounin sariini-iskun takana, todettiin Syyrian myös käyttäneen kemiallisia aseita ”vähintään 20 kertaa” maaliskuun 2013 ja maaliskuun 2017 välisenä aikana.
 
Al-Assad ja jihadistit: ”frenemies”
 
Islamistiryhmien vahvistuminen aseellisen opposition maltillisempien elementtien kustannuksella ja konfliktin muuttuminen yhä enenevässä määrin uskonlahkojen (sunnien ja šiiojen) väliseksi on palvellut Syyrian hallinnon etuja. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että al-Assadin hallinto pyrki monin tavoin edistämään näitä prosesseja. Konfliktin alusta alkaen Syyrian hallinto pyrki viestittämään, että kansannousussa oli kyse sunnalaisten ääri-islamistien ja ulkovaltojen tukemien tahojen kapinasta maallistunutta hallintoa vastaan. Strategian tavoite oli saada etenkin Syyrian vähemmistöt suhtautumaan epäluuloisesti oppositioon ja sen tavoitteisiin. Lisäksi Syyrian hallinto laskelmoi (aivan oikein), että mitä todennäköisemmältä näyttäisi ääri-islamistien läsnäolo Syyriassa, sitä haluttomampi länsi olisi sekaantumaan konfliktiin.
 
Konfliktin alkuaikoina pääosin alaviiteista koostuvien puolisotilaallisten ”shabbiha” -joukkojen suorittamat raa’at joukkosurmat, joiden uhreiksi valikoitiin sunnisiviilejä, usein naisia ja lapsia, olivat todennäköisesti osa tätä strategiaa. Vuoden 2011 aikana Syyrian hallinto vapautti Saidnayan sotilasvankilasta joukon tunnettuja ääri-islamisteja, joista tuli myöhemmin Syyrian vahvimpien islamistiryhmien perustajia ja johtajia. Saidnayasta vapautetuista ääri-islamisteista esimerkiksi Zahran Alloush tuli sittemmin tunnetuksi Jaysh al-Islamin johtajana; Hassan Abboud nousi Ahrar al-Shamin johtoon ja Amr al Absista tuli ISIS-johtaja Abu Bakr al Bagdadin luottomies Syyriassa.
 
Taistelukentällä Syyrian joukot keskittyivät pitkään taistelemaan Vapaan Syyrian armeijaan sidoksissa olevia joukkoja vastaan ja pommittamaan siviilikohteita jättäen esimerkiksi ISIS:in rauhaan. IHS Jane’sin joulukuussa 2014 julkaisema raportti osoitti, että vuoden 2014 aikana vain kuusi prosenttia Syyrian armeijan ”terrorisminvastaisista operaatioista” oli kohdistunut ISIS:iin.
 
Syyrian hallinnon strategia ei ole kovin yllättävä, sillä se on pitkälti sama strategia kuin se, johon Syyria turvautui vuonna 2003 alkaneen Irakin sodan ja sitä seuranneen miehityksen aikana. Al-Assadin hallinto, joka pelkäsi amerikkalaisten tavoittelevan vallanvaihdosta Irakin jälkeen Syyriassa, alkoi tuolloin koordinoida tiedustelupalveluidensa johdolla amerikkalaisia vastustavien jihadistien kulkua Syyrian kautta Irakiin. Syyrian tiedustelupalvelun agentit, kuten Aleppossa tulisista, amerikkalaisvastaisista saarnoistaan tunnetuksi tullut ”sheikki Abu al-Qaqaa” (oikealta nimeltään Mahmoud Gul Aghasi), myös aktiivisesti rekrytoivat jihadisteja Irakiin.
 
Ensimmäisten joukossa Irakiin matkusti tiettävästi muuan Ahmad Hussein al-Sha’ra, joka nousisi kansainväliseen tietoisuuteen kymmenen vuotta myöhemmin Jabhat al-Nusran johtaja Abu Muhammed al-Golanina.
 
Syyrian toiminta ei jäänyt Yhdysvalloilta huomaamatta. Bagdadissa huhtikuussa 2004 pidetyssä lehdistötilaisuudessa amerikkalaisjoukkojen komentaja kenraali Richard Meyers totesi amerikkalaisten olevan tietoisia siitä, että suuri osa ulkomaalaisista jihadisteista saapui Irakiin Syyrian kautta. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat kohdisti Syyriaan samasta syystä taloudellisia pakotteita. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 prosenttia Irakiin amerikkalaisjoukkoja vastaan taistelemaan saapuneista ulkomaalaistaistelijoista saapui maahan Syyrian kautta. Heidän vaikutuksensa oli Irakissa myös erityisen tuhoisa: Yhdysvaltain puolustusministeriön syyskuussa 2007 julkaiseman Measuring Stability and Security in Iraq -raportin mukaan arviolta 90 prosenttia itsemurhapommittajista Irakissa oli ulkomaan kansalaisia, joista suurin osa oli saapunut Irakiin Syyrian kautta.
 
Lokakuussa 2008 Yhdysvaltain erikoisjoukot tekivät harvinaisen iskun Syyrian Deir Ezzorin provinssissa, Syyrian ja Irakin välisen rajan tuntumassa sijaitsevaan Albukamalin kaupunkiin ja surmasivat siellä Al-Qaida Irakin (ISIS:in edeltäjä) johtajan nimeltä Abu Ghadiya. Abu Ghadiya, oikealta nimeltään Badran Turki Hishan al Mazidi, oli amerikkalaisten mukaan eräs keskeisistä jihadistien kulkua rajan yli organisoineista henkilöistä.
 
Syyrian hallinnon veljeily ääri-islamistien kanssa ei estänyt sitä muutamaa vuotta myöhemmin lähestymästä amerikkalaisia ja ehdottamasta yhteistyötä terroristien lyömiseksi ja Syyrian ja Irakin välisen rajan sulkemiseksi.
 
Hädässä strategiset liittolaiset tunnetaan
 
Syyrian hallinnon kannalta ratkaisevaa oli lopulta sen liittolaisten, etenkin Venäjän ja Iranin, tuki. Konfliktin alkaessa Syyrian raskas armeija, joka oli suunniteltu sodankäyntiin Israelin armeijaa vastaan, soveltui huonosti maan sisäisen kapinan tukahduttamiseen. Vuoteen 2013 mennessä sen arvioitiin menettäneen noin puolet 220 000 sotilaastaan. Konfliktin kahden ensimmäisen vuoden aikana kapinallisten onnistui lisäksi tuhota tai ottaa haltuunsa arviolta kolmasosa armeijan panssarikalustosta. Syyrian armeijaa olivat heikentäneet merkittävästi myös lukuiset loikkaukset kapinallisten riveihin konfliktin alkuvaiheessa.
 
Syyrian asevoimien iskukyvyn parantamiseksi Iran, joka oli muutamaa vuotta aiemmin onnistuneesti tukahduttanut oman vihreän oppositioliikkeensä, uudelleenorganisoi shabbiha-joukot sekä hallinnon tueksi spontaanisti syntyneet aseelliset joukkiot puolisotilaalliseksi vapaaehtoisten armeijaksi nimeltä Kansalliset puolustusjoukot (الدفاع قوات الوطني, National Defence Forces, NDF). Valtaosin alaviiteistä koostuvien Kansallisten puolustusjoukkojen esikuvana olivat Iranin omat puolisotilaalliset Basij-joukot, ja niiden arvioidaan koostuvan noin 100 000 – 150 000 taistelijasta. Operaatioita johtavat Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen upseerit.
 
Toukokuussa 2013 taisteluun Syyrian joukkojen rinnalle liittyi virallisesti Iranin aseistama ja rahoittama Hizbollah, jonka joukot saavuttivat myöhemmin samana kesänä voiton taistelussa strategisesti tärkeästä al-Qusayrin kaupungista Libanonin rajan tuntumassa. Konfliktin aikana Iran on paikannut Syyrian armeijan kroonista miehistöpulaa myös rekrytoimalla Syyriaan kymmeniä tuhansia šiiataistelijoita. Suurin osa on saapunut Syyriaan sen naapurimaista, kuten Libanonista ja Irakista, mutta osa aina Pakistanista ja Afganistanista asti.
 
Useita eri kansallisuuksia edustavien šiialaisten jihadistien läsnäolo Syyriassa ja heidän vaikutuksensa konfliktin luonteeseen (sodan muuttuminen enenevässä määrin šiiojen ja sunnien väliseksi konfliktiksi) on – toisin kuin vierastaistelijat kapinallisten riveissä – saanut osakseen varsin vähän mediahuomiota.
 
Iranin mittavasta tuesta huolimatta tilanne alkoi keväällä 2015näyttää Syyrian hallinnon kannalta huolestuttavalta. Maaliskuun lopulla pääosin islamisteista muodostuneen Jaysh al-Fatah -liittouman onnistui vallata Idlibin kaupunki Syyrian joukoilta. Toukokuussa liittouma otti haltuunsa Arihan kaupungin, minkä seurauksena käytännössä koko Idlibin maakunta siirtyi opposition haltuun. Kesään mennessä al-Assadin hallinto kontrolloi enää arviolta neljäsosaa Syyrian pinta-alasta, ja kapinalliset lähestyivät uhkaavasti jopa alaviittilahkon ja hallinnon tukijoiden ydinalueita Syyrian länsirannikolla. Heinäkuussa Bashar al-Assad astui julkisuuteen ensi kerran vuoteen ja piti poikkeuksellisen puheen, jossa hän vaikutti ensi kerran myöntävän armeijan aluemenetykset.
 
Venäjän intressit Syyriassa eivät rajoitu pelkästään sen sotilastukikohtiin Syyrian länsirannikolla. Vähintään yhtä tärkeää Venäjälle on ollut – sisäpoliittisista syistä – osoittaa, että autoritääriset hallinnot ovat legitiimejä, ja että kansannousut niitä vastaan ovat tuhoon tuomittuja. Venäjän tuki Syyrialle koostui pitkään pääasiassa aseellisesta tuesta, minkä lisäksi se käytti kerta toisensa jälkeen veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa estäen Syyrian hallinnon tuomitsevat päätöslauselmat.
 
Tiettävästi Iran sai kesällä 2015 taivuteltua Venäjän omaksumaan aktiivisemman roolin konfliktissa. Heinäkuussa Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen johtaja, kenraali Qassem Suleimani matkusti Moskovaan, jossa hän sai venäläiset vakuuttumaan Syyrian tilanteen vakavuudesta. Syyskuussa 2015 Venäjä lähetti ilmavoimansa Syyrian hallinnon tueksi. Venäläislähteiden mukaan ilmaiskut kohdistuivat ISIS:iin ja muihin terroristiryhmiin Syyriassa. Lokakuussa Yhdysvaltain ulkoministeriö kuitenkin arvioi, että vain noin 10 prosenttia Venäjän Syyriassa tekemistä ilmaiskuista oli kohdistunut ISIS:iin ja al-Qaidaan sidoksissa oleviin ryhmiin.
 
Uskon Robert Fordin (Yhdysvaltojen Syyrian suurlähettiläs vuosina 2011-2014) olleen oikeassa lausunnossaan, jonka mukaan lännen olisi tullut aseistaa Syyrian aseellista oppositiota vuonna 2012, ennen kuin islamistit alkoivat dominoida sitä. Nykyisellään Syyrian konflikti on vaatinut arviolta puoli miljoonaa kuolonuhria, ajanut yli puolet maan väestöstä kodeistaan ja tuhonnut suuren osan maata. Sota on myös kiristänyt sunnien ja šiiojen välisiä jännitteitä kaikkialla islamilaisessa maailmassa ja synnyttänyt al-Qaidaakin kyynisemmän terrorijärjestön, jonka tukijoiden tekemistä iskuista on tullut arkipäivää Euroopassa ja uhka Suomenkin sisäiselle turvallisuudelle. Terrorismin uhka yhdessä konfliktin aikaansaaman pakolaisaallon kanssa on lisännyt populistien ja äärioikeiston kannatusta eri puolilla läntistä maailmaa ja johtanut tavallisiin muslimeihin kohdistuvien ennakkoluulojen ja avoimen vihamielisyyden jyrkkään kasvuun.
 
Pitkällä aikavälillä ehkä huolestuttavinta on se, miten Syyrian konflikti on rapauttanut kansainvälisen yhteisön ja YK:n uskottavuutta ja lähettänyt despooteille ympäri maailmaa viestin, että kansalaisia voi surmata ja kiduttaa huoletta, ilman pelkoa seurauksista. Yksi konfliktin lopputulema on myös alueellisesti merkittävästi vahvistunut Iran, millä tuskin on aluetta vakauttavaa vaikutusta.
 
Uskon, että Syyrian konfliktin seuraukset olisivat olleet vähemmän katastrofaalisia, jos länsi olisi omaksunut toisenlaisen strategian.