mustonenpyorea

Liina Mustonen
 

Populismi ja sen viholliskuvat: konferenssi populismista arabimaailmassa ja Euroopassa

 
Populistiset liikkeet ja politiikan virtaukset ovat osa arkipäivää paitsi Yhdysvaltojen vaalikamppailussa ja Euroopassa, myös arabimaissa. Sana populismi esiintyy mediassa monessa eri yhteydessä: puhutaan oikeistopopulismista, vasemmistopopulismista, ruohonjuuritason populismista, hindupopulismista ja Euroopassa tällä hetkellä vahvasti esillä olevasta maahanmuuttopopulismista. Myös tutkijapiireissä populismia tulkitaan eri näkökulmista ja sen määritelmistä ollaan montaa eri mieltä. Erilaiset populistiset ilmiöt Euroopassa sekä arabimaissa olivat aiheena lokakuun alussa Leipzigissa Arab-German Young Academyn järjestämässä konferenssissa, johon tämän jutun kirjoittaja osallistui.
 
Populismiin liittyy usein kuvitellun “tavallisen” kansan edun ajaminen, “kansantahto” ja asioiden yksinkertaistaminen. Nykypolitiikassa vaikuttaville populistiliikkeille ominaista on rakentaa kuviteltua kansakuntaa, josta jotkut kansanryhmät suljetaan ulos. Euroopassa populistiliikkeet ja -puolueet uudelleenrakentavat jo olemassa olevia imaginäärisiä kansakuntia viholliskuvien avulla. Esimerkiksi Saksan Pegida (lyhenne sanoista Isänmaalliset eurooppalaiset islamisaatiota vastaan) on tällainen viholliskuvien varaan rakentava populistiliike. Kriittisen rotuteorian alalla profiloituneen tutkijan Sara Ahmedin mukaan ne, jotka poissuljetaan yhteisöstämme ovat eksistentiaalisen tärkeitä, sillä niiden kautta määritellään, kuka saa kuulua kategoriaan “me”. Näihin viholliskuviin kuuluvat Euroopassa maahanmuuttajat, pakolaiset ja muslimit. Maahanmuuttopopulismin vaikutukset ovat olleet hyvin nähtävissä myös Suomessa, jossa hallituspuolue perussuomalaisten kansanedustajat sekä erinäiset maahanmuuttokriittiset liikkeet ovat luoneet maahanmuuttoon liittyviä uhkakuvia. Samalla nämä uhkakuvat tuottavat ”oikeanlaista” suomalaisuutta. Surullisenkuuluisa esimerkki maahanmuuttopopulismin institutionaalisista vaikutuksista Suomessa on ollut Maahanmuuttoviraston viimeaikainen toiminta.
 
Arabimaailmassa populistisella retoriikalla oli suuri merkitys siirtomaavalta-aikaa seuranneessa valtionrakennusprosessissa. Presidentti Gamal Abdel Nasserin politiikka Egyptissä on tästä tunnettu esimerkki. Myös niin kutsuttu arabikevät vuonna 2011 lähti liikkeelle populistiselle retoriikalle tyypillisestä julistuksesta; Kairon Tahrir-aukiolla kaikui “Aish, hurriyya, adala igtima’iyya” (leipää, vapautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta). Viisi vuotta on kulunut siitä, kun mielenosoitukset alkoivat Tunisiassa ja levisivät sieltä Egyptin kautta alueen muihin maihin. Tämä ruohonjuuripopulismi, joka konkretisoitui vaatimuksena oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta, on kuitenkin osaksi vaihtunut valtiojohtoiseen populismiin.
 
Jo kauan ennen Tunisian ja Egyptin kansannousuja poliittisen islamin populistinen mobilisointi on ollut arkipäivää Turkissa. Marginalisoitujen ja taloudellisesti huonossa asemassa olevien kansanryhmien mobilisoiminen vaaliuurnille sekä vanhan eliitin vallan ja politiikan demonisoiminen yhdistettynä poliittiseen islamiin ja uusiliberaaliin talouspolitiikkaan on osoittautunut menestyksekkääksi strategiaksi Recep Tayyip Erdoğanin Oikeus ja kehitys -puolueen aikakaudella (AKP – Adalet ve kalkınma partisi). Vertaileva tutkimus vuodesta 2011 saakka Marokkoa hallinneen Oikeus ja kehitys -puolueen (PDJ, Hizb al-adala wa-tanmiyya) ja AKP:n politiikoista tuokin esille joitakin kansaan vetoavan populismin mahdollisuuksia.
 
Molemmat puolueet ovat kehittyneet islaminuskontoon tukeutuvista liikkeistä ja haastaneet syvälle juurtuneita, elitistiseksi muodostuneita instituutiota tuoden näin poliittisia päätöksentekoprosesseja suuremman yleisön ulottuville. Molempien puolueiden johtoportaissa on myös monin tavoin yritetty vältellä uusrikkaan imagoa. Muun muuassa presidentti (ja aikaisemmin pääministeri) Erdoğan päättää pyhän ramadaninaikaisen paastonsa köyhien keskuudessa ja leikkauttaa hiuksensa vanhalla asuinalueellansa. Samoin Marokon PDJ:n edustajat pitävät kiinni imagostansa tavallisina kansalaisina ja painottavat, että haluavat vain palvella kansaa.
 
Populismille tyypillistä onkin retoriikka, joka erottelee hyvät kansalaiset niistä ’toisista’, jotka poissuljetaan tästä hyvän kansalaisen kategoriasta. Tutkija Amina Drihmeurin mukaan PDJ:lle ja AKP:lle hyvän ja huonon kansalaisuuden vedenjakajana on tietynlainen uskonnollisuus. Dikotomia rakennetaan tietynlaisen islamin viitekehikossa elävän kansalaisen ja hänen vastakohtansa varaan. Hyvän kansalaisen vastakohta ruumiillistuu aikaisemmissa korruptoituneissa eliiteissä ja muissa uhkakuvissa. Juuri näiden viholliskuvien takia anti-elitismin demokraattinen potentiaali ei ole päässyt toteutumaan.
 
Samantyyppisiin uhka- ja viholliskuviin ovat nojanneet myös Tunisian poliittiset puolueet. Siirtomaavallan aikaisia valtarakenteita sekä presidentti Bourgiban että Ben Alin jälki-kolonialistisen hallintoajan vaikutusta ei tietenkään pidä unohtaa näitä viholliskuvia analysoidessa. Kansannousun jälkimainingeissa vuonna 2014 Tunisiassa perustuslakiin sisällytettin siviilivaltion periaate (dawla madaniyya). Eri poliittiset puolueet kuitenkin tulkitsivat periaatetta eri tavoin ja sen kansankieliset tulkinnot perustuivat vastapuolueiden demonisointiin. Vuoden 2011 vaalivoittajan, uskontoon tukeutuvan Ennahda-puolueen (al-Nahda, ”Renessanssi”) jäsenet syyttivät opposition edustajia pakanuudesta ja liittolaisuudesta vanhan siirtomaavallan Ranskan kanssa. Vastaavasti opposition edustajat demonisoivat Ennahdan jäseniä käyttäen termejä kuten takapajuisuus ja syyttivät heitä Persianlahden maiden agenteiksi.
 
Dikotomisen ajattelun varaan rakennettu argumentointi hallitsi myös Muslimiveljesten lyhyeksi jäänyttä hallintokautta Egyptissä (2012‒2013). Toisin kuin Tunisiassa, jossa valta vaihtui Ennahda-puolueelta vaaliuurnien kautta osin vallasta syrjäytetyn presidentti Ben Alin aikaisille toimijoille eli sekulaarille Nidaa Tounes -puolueelle, Egyptissä takapajuiseksi ja keskiaikaiseksi stigmatisoitu Muslimiveljeskunta syöstiin vallasta armeijan avulla. Sotilasvallankaappausta seurannut Abd al-Fattah al-Sisin (myös entinen puolustusvoimien ylipäällikkö) presidenttikausi nojaa kansallismieliseen populismiin.
 
Muslimiveljesten vangitsemisesta ja maastapaosta huolimatta viholliskuvat ovat yhä tärkeä osa presidentti al-Sisin retoriikkaa: Egyptin kansan suojeleminen ”viholliselta” esiintyy toistuvasti presidentin puheissa. Nationalistinen populismi yhdistyy autoritääriseen diskurssiin, joka legitimoidaan Egyptin ongelmilla ja uhkakuvilla. Näitä ovat epävakaus, turvallisuuden puuttuminen ja maan takapajuisuus. Syypäitä näihin ongelmiin puolestaan ovat Muslimiveljeskunta, Islamilainen valtio (eli ISIS) ja presidentti al-Sisin hallinnon kriitikot. Uhkakuviin kuuluvat myös Egyptiä vastaan haudotut salaliittoteoriat, joista esimerkkinä mainittakoon Egyptin ulkopuolelta tuleva rahoitus maassa toimiville kansalaisjärjestöille. Näiden uhkakuvien varjolla ja ”taistelussa terrorismia vastaan” kansalaisten tulee alistua Egyptin turvallisuuskoneiston kontrolliin.
 
Samalla al-Sisin retoriikka vetoaa tunteisiin kuten konferenssiin osallistuneen kairolaisen tutkijan analyysi hyvin osoittaa: “Jos minulla olisi mahdollisuus myydä itseni, tekisin sen”, presidentti ilmaisi viitaten tiukkaan taloustilanteeseen. “Äitini opetti minulle, että ei tule kadehtia sitä mitä muilla on” -virke puolestaan opettaa kansalaisille oikeanlaista moraalikäsitystä. “Ihmisten täytyy saada tietää, että me emme ole heidän holhoojiansa” taas viittaa yritykseen luoda kuvaa rehellisestä hallinnosta.
 
Valtamedialta lähes täysin unohtunut Egypti olikin Leipzigiin kokoontuneiden tutkijoiden suurin mielenkiinnonkohde, sillä Egyptin politiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin perehtyneille al-Sisin populistinen retoriikka on jokapäiväisen hämmästelyn kohteena. Populaarikulttuurin rooli presidentti al-Sisin ”Egypti-projektissa” on hyvä esimerkki tästä, kuten eräs Aleksandrian yliopiston tutkija osoitti. Juuri ennen vuoden 2014 presidentinvaaleja ilmestynyt musiikkivideo ”Boshret kheir” (”Good Omen” ) kehotti kansalaisia vaaliuurnille. Sittemmin Youtubessa yli sata miljoonaa katsojaa kerännyt Egyptin puhekielellä ilmestynyt musiikkivideo yrittää luoda kuvaa yhtenäisestä kansakunnasta. Videolla esiintyvät erinäköiset ja eri taustoista tulevat egyptiläiset. Se yhdistää elementtejä urbaanista nuorisokulttuurista sekä maaseudun perinteistä. Tämä radiossa ja televisiossa kaikunut kappale lupaa onnellisuutta kaikille ja kätkee samalla paikalliset valtataistelut. Luomalla kuvaa moninaisesta Egyptistä peitetään yhden miehen, eli al-Sisin autoritäärinen ote yhteiskuntaan. Tämän musiikkivideon valossa presidentti al-Sisin nationalistinen populismi eroaa visuaalisuudessaan Euroopan populistipuolueiden keskuudessa vallitsevasta homogeenista kansan ideasta.
 
Presidentti al-Sisi hyödynsi moninaisuuteen tukeutuvaa retoriikkaa myös hiljattain Sharm-el-Sheikhin rantakaupungissa järjestetyssä nuorisokonferenssissa, jossa hän muun muassa juhlisti egyptiläisiä paralympialaisiin osallistuneita urheilijoita. Tämä kuvastaa Walter Ben Michaelsin uusliberaaliksi utopiaksi kutsumaa ilmiötä eli ”epäoleellisten epätasa-arvoisuuksien eliminoimista, jotta kaikki jäljelle jäävät epätasa-arvoisuudet voidaan oikeuttaa” (tai unohtaa). Ne unohdetut, tai presidentin retoriikassaan demonisoimat Egyptin viholliset, vankiloihin sullotut Egyptin nuoret, ja presidentin imaginääristä Egyptiä ja hänen autoritääristä hallintoa vastustavat kansalaiset pitivät kuitenkin oman vaihtoehtoisen online-konferenssinsa #elshabab feenmissä nuoriso on” (vastauksen ollessa ”vankiloissa”).
 
Parhaiten tutkijayhteisö voi vaikuttaa antamalla äänen tällaisille imaginääristen valtio-projektien, siis al-Sisin ja Euroopan populistiliikkeiden, vastustajille.
 
Teksti viittaa lokakuussa Leipzigissa järjestettyyn ”A New Wave of Populism” -konferenssiin. Kirjoituksessa mainitusta konferenssiesityksistä voi tiedustella kirjoittajalta.