Turistipyhäköstä häädetyt – vierailulla Petran beduiinien luona

Petrassa ei ole perinteisesti pidetty kameleita. Paikalliset beduiinit asuivat vuohia paimentaen aina viime vuosikymmeniin asti näissä samaisissa luolissa, jotka muinaiset nabatealaiset kaiversivat hiekkakivikallioihin 2000 vuotta sitten. Luolissa näkyy parin vuosituhannen käyttöhistoria. Niissä on hautasyvennyksiä ja nokisia sisäpintoja, eräs symmetriseksi tarkoitettu ulkokoristelu on jätetty kesken virheen takia ja kanjonia reunustavat muinaisen – varsin nerokkaan – vesijärjestelmän kourut. Vuohia ei näy, vaan alueella työskentelevät beduiinit saavat elantonsa tätä nykyä turistilaumojen paimentamisesta.

Tänä päivänä värikkäästi satuloidut kamelit makoilevat arvokkaana Petran kuuluisimman temppelin edessä huolimatta ympärillä pörräävien kärpästen ja ihmisten paljoudesta. Kameleiden tienoilla parveilevat nuoret miehet ja pojat tarjoavat turisteille kameliratsastusta, opastuksia vaikeasti saavutettaville näköalapaikoille ja hevoskärrykyytejä niille, jotka eivät halua käyttää energiaansa kuumassa kanjonissa tarpomiseen. Aukion kahvila tarjoaa virvokkeita, istumapaikan varjossa, postikortteja, matkamuistoja sekä näköalan temppelille ja sen edessä hyörivään kansalaisuuksien kirjoon.

Al-Khaznehin ”aarrekammio” Petrassa. Kuva: Melisa Yasav.

 

UNESCOn maailmanperintökohde Petra on pyhitetty siellä vuosittain vierailevalle 650 000 turistille, heidän tarpeilleen ja mielihaluilleen. Beduiinit puolestaan on karkotettu asumaan kaukaisempiin kyliin. Petrassa ei-muslimit voivat vapaasti syödä ja juoda alueen lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa myös ramadanin aikana tuntematta oloaan epämukavaksi. Kojuissa myydään pääasiassa Pakistanissa tuotettua värikästä ”itämaista” rihkamaa; paikallista käsityötä edustavat vain värikkäällä hiekalla täytetyt ja kuvioidut pullot sekä kangaspaloista valmistetut nuket. Turistiluksusta, kuten siistejä, vessapaperillisia ja suhteellisen toimivia vessoja on ripoteltu kävelyreitin varrelle tasaisin välimatkoin. Kamelit on tuotu Petraan vastaamaan turistien odotuksia autenttisesta beduiinielämästä. Ollaanhan sentään Lähi-idässä.

Juttelen paikallisoppaamme kanssa beduiinien lähihistoriasta Petrassa. Jordanian hallintoa rahoittava USAID teki 1980-luvulla ehdotuksen Jordanian hallitukselle Petran beduiinien asuttamisesta kyliin ja alueen avaamisesta turisteille. Vuonna 1985 suunnitelma pantiin täytäntöön, ja beduiinit houkuteltiin heille kaavoitettuihin kyliin lupauksilla koulutuksesta ja paremmasta tulevaisuudesta. Oppaamme oli syntynyt luolassa, mutta muuttanut parivuotiaana kylään.

Kylissä ongelmiksi muodostuivat aikaa myöten kasvava eriarvoisuus, työttömyys ja väestönkasvu. Osa beduiineista pääsi hyvin mukaan matkailubisnekseen, joka vaati kielitaitoa, oikeita kontakteja ja alkupääomaa. Koska muita työllistäjiä ei alueella juurikaan ole – paitsi perinteinen vuohien paimennus rajoitetulla alueella – loput beduiineista jäivät lähinnä katselemaan toisten rikastumista. Kyliä kaavoitettaessa ei puolestaan ole otettu huomioon väestönkasvua, eikä niillä ei ole lupaa laajentua rakennuskannalle tarkoitetun alueen ulkopuolelle. Näköalattomuus ilmenee myös kylissä kasvavana huumeongelmana.

Tepastellessani kanjonia eteenpäin oloni on varsin ristiriitainen. Tunnen olevani elävä siirtomaahistorian jäänne, kävelevä länsimaalainen tulonlähde, jonka halua katsella muinaista kaupunkia ilman häiriötekijöitä pidetään tärkeämpänä kuin elävien ihmisten oikeutta asua kodeissaan. Kuitenkin kun kysyn oppaamme mielipidettä beduiinien siirtämisestä kyliin, hän menee vaikean näköiseksi. Lopulta hän vastaa sen olevan tarpeellista nykyajan vaatimusten ja erityisesti lasten tulevaisuuden kannalta: ”Nykyään koulutus on niin tärkeää.”

Oppaamme on itse kasvanut Petran turistibisneksen keskellä ja osallistunut siihen jo lapsena postikorttien myyjänä. ”Mutta vain loma-aikoina ja isäni kanssa. Nykyään lapset ovat täällä yksin töissä silloin, kun heidän pitäisi olla koulussa. He ansaitsevat kuitenkin vain muutaman dinaarin päivässä.” Samalla Petra on lasten leikki- ja seikkailupaikka, jonka he tuntevat läpikotoisin siinä vaiheessa, kun siirtyvät teini-iässä ajamaan hevos- ja aasikärryjä tai kuljettamaan turisteja kameleilla. Vanhemmista pojista voi tulla turistioppaita, jos heillä on tarpeeksi kielitaitoa ja tilaisuus siihen tarvittavaan koulutukseen. Muussa tapauksessa he voivat myydä rihkamaa ja käsitöitä.

Yöksi meidät on kutsuttu matkanjohtajamme, FIMEn tutkija-koordinaattori Päivi Miettusen yhteyksien kautta Petran perukoille, yhä sinnikkäästi luolassa asuvan perheen luo. Illan hämärtyessä luolan tietämille alkaa kulkeutua ihmisiä; illallisseuraksemme saamme kuutisenkymmentä saman heimon jäsentä lähialueilta. Naisten puolella käy jatkuva hyörinä; ruokaa valmistellaan pienessä kopissa samalla, kun lapset kirmailevat ympäriinsä meitä vielä hieman vierastaen. Meidät on parkkeerattu värikkäille matoille kunnianarvoisten mummojen eteen. Istumme heihin päin, kyselemme jotain matkanjohtajamme tulkatessa ja ihmettelemme ympärillä kiehuvaa elämää, jonka tulisi olla matkamme ensimmäinen uppokaste beduiinien perinteiseen elämäntyyliin.

Ennen paaston rikkomista vanhat naiset rukoilevat edessämme kaiken muun liikkeen ja hälinän jatkuessa ympärillä. Emme oikein tiedä minne katseemme laskisimme, ettemme tuijottaisi epäkunnioittavasti, kun eräs mummoista laskee päänsä ison vesikanisterin päälle kumartaakseen Mekkaan päin. Suussa sulavan iftar-aterian jälkeen lapset tulevat laumalla tekemään tuttavuutta kanssamme; syntyy aasinsiltaisia keskusteluja ja hassuja väärinymmärryksiä, ja matkan aikana sittemmin hitiksi muodostunut kolme varista -läpsypeli koeajetaan.

Siirrymme kuitenkin jo pian yöpymispaikkaamme, ylempänä rinteellä sijaitsevan luolan suulle, jossa seuraamme liittyy ’oudia soittava mies kavereineen esittämään meille muutaman kappaleen. Makoillessani kuunvalossa makuupussissani, kallionseinämään sulautuvaa tähtitaivasta ihmetellen ’oudin soidessa valittavasti postkoloniaalinen tiedostavuuteni haihtuu yhtäkkiä ilmaan ja tunnen olevani jonkin lumoavan asian ytimessä. Myöhemmin vasta kuulen, että laulujen improvisoidut sanoitukset koostuivatkin pääasiassa kaverillisista loukkauksista soittajan mukana ollutta miestä kohtaan. Pienellä tasanteella kuunvalo, tähtiin kurkottautuva vuorenseinämä ja ymmärtämättömiä turisteja pilkkaava parodia sekoittuvat toisiinsa täysin harmonisesti.

Kallion seinämään kaiverretut luolat olivat ennen beduiinien koteja. Kuva: Kaisa Vaittinen

 

Itikoiden seurassa vietetyn yön jälkeen osa seurueestamme lähtee patikoimaan Aaroninvuorelle. Me heikommassa kunnossa olevat tyydymme tarpomaan eilistä reittiä takaisin Petran läpi. Aurinko porottaa kuumempana kuin edellisenä päivänä, ja parin kilometrin matka lievää ylämäkeä on todellinen koettelemus vaihtelevien matkasairauksien kalvamalle joukolle. Yhtäkkiä huomaamme yhden eilisiltaisista kunnianarvoisista mummoista tien laidassa, hänellä on maahan levittämällään lakanalla koruja ja itse tekemiään nukkeja. Hän lahjoittaa meille koruja, ja ostan häneltä yhden nuken muistoksi.

Mummon jälkeen koko maisema on muuttunut: tuttuja kasvoja tulee vastaan vähän väliä, on kuin olisimme päässeet jonkin verhon taakse osaksi salaista solidaarisuutta. Tuntuu vaikealta jättää taakseen nämä ihmiset, heidän ystävällisyytensä ja vieraanvaraisuutensa ja jatkaa matkaa kuin normaalit turistit konsanaan.

Olen aina suhtautunut turistibisnekseen epäilevästi. Minua on ärsyttänyt rihkama, kaupallistetut ”autenttiset” identiteetit ja tinkimistä vaativat hinnat. Nyt aloin kuitenkin nähdä tämän kaiken taakse, ja näin kasvoja, tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät selvitä epävarmalla alalla huolimatta turistien määrän voimakkaasta vaihtelusta ja hallinnon välillä irrationaalisesta politiikasta. Näin vieraanvaraisuuden iloa ja samalla surua ennakkoluuloisten asenteiden kohtaamisesta. Näin samanaikaista ylpeyttä beduiini-identiteetistä ja eräänlaista turtumista sen eksotisoimiseen ja kaupallistumiseen.

Petra jäi mieleeni hämmentävänä ja ristiriitaisena, ja olisin halunnut jäädä sinne vaeltamaan värikkäillä kallioilla, tervehtyä ja kiivetä Aaroninvuorelle sekä tutustua kohtaamiini ihmisiin, tutkia heidän itseymmärrystään ja identiteettiään. Matka kuitenkin jatkui Wadi Rumiin, ja kokemus jäi kaihertamaan mieltäni kuin satumaisen kauniiseen yöhön kadonnut valittava, autenttisuuden etsijöitä pilkkaava laulu.

 

FIMEn intensiivikurssi Beduiini-identiteettiä etsimässä järjestettiin Jordaniassa 17.–31.5.2018. Matkan johtajana toimi FIMEn tutkija-koordinaattori FT Päivi Miettunen.

 

 

 

 

 



Aino Hautsalo, 13 heinäkuuta 2018

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *