Taisteluja sotien muistoista

Nakbaa ja Libanonin sisällissotaa ei voi suurimmalta osin verrata toisiinsa. Kummankin tragedian muistot sekä muistoista käytävä taistelu kuitenkin näkyvät yhä Beirutissa. Ilman nakbaa eli katastrofia, joksi palestiinalaiset kutsuvat vuoden 1948 häviötä Israelille, ei Beirutissakaan olisi suuria palestiinalaisleirejä. Libanonin vuosien 1975-1990 sisällissota taas oli monimutkainen ja verinen sota, joka on jättänyt Beirutiin syvät arvet ja sodanaikaisen eliitin.

Saavuttuani Beirutiin päädyin nopeasti monen muun kaupungissa ensimmäistä kertaa vierailevan tavoin sen keskusta-alueelle, downtowniin. Beirutin keskusta on pankkien, valtion virastojen ja luksuskauppojen täyttämä tarkasti vartioitu alue. Keskustassa sijaitsee myös muun muassa Beirutin basaari, perinteinen markkinapaikka, joka tyypillisesti on ihmisiä kuhiseva tiivis alue täynnä mausteita, vaatteita ja kaikkea muuta, mitä mieli voi haaveilla ostettavaksi. Beirutin basaarissa tyhjän kahvilan ulkopuolella tupakkaa polttava tarjoilija sekä basaaria laiskasti vartioivat puhelimiaan tuijottavat sotilaat olivat kuitenkin lähes ainoat ihmiset, joihin alueella törmäsin. Markkinapaikka oli pyhitetty Guccille, Armanille ja muille kiinni oleville ylellisille kaupoille.

 

Beirutin basaari ei ole enää tyypillinen vilkas markkinapaikka. Kuva: Ella Kaplas

 

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut. Vilkas Beirutin keskusta tuhoutui pahoin Libanonin sisällissodassa. Sen uudelleenrakentamisesta on ollut vastuussa Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn Solidere-yhtiö. Rafik Hariri salamurhattiin vuonna 2005, mutta hänen perintöään niin Solideressä kuin Libanonin pääministerinäkin jatkaa hänen poikansa Saad al-Hariri.

Solidere on muuttanut alueen sellaiseksi kuin se nyt on, karkottaen tavalliset beirutilaiset. Samalla se on aktiivisesti pyrkinyt pyyhkimään sisällissodan jäljet. Kuten arkkitehti Mona Hallak sanoi Beirut Reportille, ”Solideressä on kysymys Beirutin muistojen pyyhkimisestä.” Aktivistien painostuksen vuoksi aivan kaikkea sisällissodasta muistuttavaa ei kuitenkaan Soliderekään ole saanut poistettua. Pystyssä on vielä muun muassa Beirutin Grand Theatre. Tosin senkin Solidere on aidannut.

Sisällissodan jäljet ja taistelut sodan muistoista näkyvät myös muualla Beirutissa. Noin kuukausi sitten kävimme kierroksella Beit Beirutissa, entisessä asuinkerrostalossa sisällissodan aikaisen vihreän linjan luona. Tarkka-ampujat käyttivät rakennusta sen omalaatuisen arkkitehtuurin takia. Seiniä koristavat yhä lukuisat luodinreiät. Hiljattain osa julkisivusta on uudelleenrakennettu, ja ”luodinreikiä” on luotu myös tähän uudisosaan. Arkkitehtuurisesti ratkaisu on vähintäänkin kyseenalainen, mutta samalla se kuitenkin osoittaa, kuinka Beit Beirutissa sisällissodan muistosta ei halutakaan päästä eroon.

 

Beit Beirut. Kuva: Ella Kaplas

 

Beit Beirutissa oppaanamme toimi Mona Hallak. Mona on jo 1990-luvulta asti kampanjoinut rakennuksen säilyttämisen puolesta. Hänelle Beit Beirut kertoo tarinaa siitä, kuinka sota muuttaa kaupunkia ja ihmisiä. Välillä hänen näkemyksensä sodasta saattoivat olla naiiveja ja osittain romantisoituja. Hän muun muassa vakuutteli, kuinka kukaan ei edes sodan aikana tiennyt, miksi sotaa käytiin, ja kuinka kukaan ei valinnut ryhtyä tappajaksi. Silti Monan into säilyttää muistot sodasta on kunnioitettava.

Osittain tämä into lienee lähtöisin hänen omista kokemuksistaan. Mona eli teinivuotensa sisällissodan keskellä ja kertoikin meille muistojaan sisällissodasta. Yhdessä niistä hän katsoi uutisista, kuinka maassa makaavaa leivästä tiukasti kiinni pitävää miestä yritettiin pelastaa vihreältä linjalta heittämällä hänelle köysi ja vetämällä häntä turvaan. Lopulta tarkka-ampuja kuitenkin ampui köyden poikki ja teloitti sitten miehen. Kyseinen muisto, oli se todenmukainen tai ei, oli Monalle erityisen tärkeä kaikesta kauheudestaan huolimatta.

Myös Beirutin palestiinalaisleireillä kauheita muistoja pidetään aktiivisesti mielessä. Noin puolitoista kuukautta sitten olimme todistamassa Sabran ja Shatilan joukkomurhien muistotilaisuuksia. Syyskuussa 1982 kristityt falangistijoukot surmasivat arviolta 500-3500 palestiinalaista Länsi-Beirutissa Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä Israelin tukemana. Muistotilaisuuden paatoksellisten puheiden, marssin ja kukkien muistomerkille laskemisen pääasiallisena tarkoituksena on varmistaa, että ”emme koskaan unohtaisi.”

 

Marssi ja kukkien lasku Sabran ja Shatilan joukkomurhan muistopäivänä. Kuva: Jarno Välimäki.

 

Koko palestiinalaisleirien olemassaolo perustuu muistoihin. Palestiinan kansan nakbaan kulminoituva kohtalo onkin kenties paras osoitus siitä, kuinka muistot eivät ole ainoastaan henkilökohtaisia. Ne ovat myös kollektiivisia ja poliittisesti merkityksellisiä. Siksi niitä ei voi, ei saa eikä anneta unohtaa. Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben Gurion sanoi palestiinalaisista, että ”vanhat tulevat kuolemaan ja nuoret unohtamaan.” Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan palestiinalaiset pitävät vahvasti kiinni niin nakban kuin esimerkiksi Sabran ja Shatilankin muistoista.

Samaan aikaa Israel pyrkii pyyhkimään ja uudelleenkirjoittamaan nämä muistot: kuten Tamara Kharroub kirjoittaa, siionistit ovat yrittäneet pyyhkiä pois kaikki palestiinalaisen identiteetin maininnat. Tätä on tehty muun muassa kiistämällä nakba, uudelleen nimeämällä kaupunkeja ja heikentämällä arabian kielen asemaa. Myös Ben Gurionin väitetään tarkoituksella kehittäneen vuosien 1947-8 tapahtumista narratiivin, joka sopisi Israelin poliittisiin tavoitteisiin kieltää palestiinalaisen identiteetin olemassaolo. Lisäksi Israelin auktoriteetit pyrkivät jopa rajoittamaan palestiinalaisten tutkijoiden pääsyä nakbaa koskeviin arkistoihin.

Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin erikoistunut toimittaja Ben White avaa nakban merkitystä: nakba ei ole vain yksittäinen historiallinen tapahtuma, vaan se on jatkuva kolonialistinen prosessi, jossa palestiinalaiset pakotetaan pois kodeistaan ja tilalle asutetaan israelilaisia. Nakba jatkuu edelleen, ja siksi palestiinalaisten on niin tärkeää pitää kiinni muistoistaan eikä antaa muiden pyyhkiä niitä pois tai kirjoittaa niitä uudelleen.

Beirutissa näkemäni perusteella myöskään Libanonin sisällissota ei ole pelkkä menneisyyden tapahtuma. Libanonissa valtaa pitävät yhä sisällissodan aikaiset sotaherrat ja heidän perheensä. Korruption takia samojen perheiden yritykset saavat parhaat sopimukset. Luokkajako on sisällissodassa ja nykypäivänäkin maskeerattu sektarianismin verhon taakse. Muistojen säilyttäminen ja niistä kiinni pitäminen haastakin siis myös nykyisen Libanonin. Iso joukko aktivisteja, artisteja ja journalisteja on jo 1990-luvun puolivälistä pyrkinyt ”rikkomaan hiljaisuuden” ja osoittamaan, että sisällissodasta avoimesti puhuminen opettaisi ihmisille, kuinka vain pieni eliitti hyötyi sodasta. Se sama eliitti, joka yhä hallitsee Libanonia.

 

Artikkelikuva: Beirutin keskusta. Kuva: Ella Kaplas



Jarno Välimäki, 3 marraskuuta 2018

, , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



4 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Karim Azar, vastaa

    Is it possible to get an English version of this article. I’m very interested to read it. Thank you

  2. Syksy Räsänen, vastaa

    Hyvä ja kiinnostava artikkeli. Pieni kommentti: ”vanhat kuolevat ja nuoret unohtavat” on usein laitettu Ben-Gurionin suuhun, mutta ei ole mitään luotettavaa lähdettä, jonka mukaan hän olisi sanonut niin. Luultavasti sitaatti on virheellinen. Ks. https://electronicintifada.net/blogs/asa-winstanley/old-will-die-and-young-will-forget-did-ben-gurion-say-it

    Toinen usein toistettu sitaatti on ”morsian on kaunis, mutta naimisissa toisen miehen kanssa”, viitaten siihen että Palestiina oli asutettu ennen siionistien tuloa, mutta sillekään ei ole lähdettä. Sama juttu muuten Golda Meirin anteeksiantamissitaatin kanssa.

  3. Kari Väistö, vastaa

    Vuoden 1948 sodan aloittajaosapuolet koostuivat arabivaltioiden armeijoista, joiden tarkoitus oli hävittää juutalaisvaltio. Pitää muistaa, että arabitahot aloittivat sodan vastoin YK:n suosituksia ja peruskirjan säädöksiä.
    Tämä nakban eli katastrofin aiheuttaminen ja vastuu lepää täysin arabivaltioiden harteilla.
    Marraskuun 29 päivä 1947 YK julkisti lausunnon, jossa Israelin maa jaettaisiin kahteen valtioon juutalaisille ja arabeille. Egypti, Irak, Iran, Libanon, Saudi Arabia, Syyria, Jemen, Pakistan, Turkki, Kuuba, Afganistan, ja Kreikka äänestivät tätä maan jakoa vastaan hyläten tämän suunnitelman. On siten todella selvää ettei arabeilla ollut alun perin halua perustaa Palestiinan valtiota, koska heidän päämääränsä on tuhota Israel.

    Nykyisten ”palestiinalaisten” vanhemmat ja isovanhemmat tulivat ympäröivistä arabimaista, samaan aikaan kuin juutalaisiakin muutti maahan Euroopasta ja Venäjältä. Alue oli vielä vuosisadan vaihteessa harvaan asuttua erämaata. Vasta juutalaisten tulon myötä alue alkoi kehittyä ja kiinnostaa myös arabeja.
    Israel ei ole sodassa maassa asuvan siviiliväestön kanssa, vaan näitä hyväkseen käyttävän ja aivopesevän koneiston kanssa. Palestiinalaisille lapsille opetetaan koulussa kaikki antisemitismin valheet verenjuonnista lähtien. Heitä kasvatetaan pyhän sodan marttyyreiksi, jossa ainoa päämäärä on Israelin lopullinen tuho, hinnalla millä hyvänsä. Propaganda on astetta pidemmällä kuin natsisaksassa, vaikka jo sielläkin opetettiin että on kunniakasta kuolla ”uuden juutalaisvapaan maailman puolesta”.
    Mikäli UNHCR:n säännöstön mukaan toimittaisiin, olisi pakolaisia ehkäpä n.20.000.
    Mutta UNWRA:n tätä tarkoitusta varten määrittelyn mukaan palestiinalaispakolaisten kohdalla pakolaisuus on periyty¬vää. Näin pakolaisongelma saa¬daan pidettyä jatkuvana poliitti¬sena kysymyksenä.
    Konfliktit ovat aiheuttaneet tasaisesti pakolaisvirtoja. Toisaalta siitä selviää, että suurin osa pakolaisista on joko kyennyt palaamaan takaisin tai heidät on asutettu pysyvästi, jolloin pakolaisuus on päättynyt. Jopa huikeat Saksan ja Intian-Pakistanin pakolaismäärät asutettiin noin 10 vuodessa. Omasta historiastamme toki muistamme lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa, jotka asutettiin niin ikään alle 10 vuodessa.
    Mikä tästä nousee esiin, on pakolaisuuden keskittyminen toisaalta islamilaiseen maailmaan ja toisaalta sosialismin historiaan.

    Hämmästyttävin asia kuitenkin on se, että muiden pakolaisvirtojen poikkeuksetta tyrehtyessä yksi pakolaisongelma on vain jatkanut kasvuaan. Palestiinalaispakolaisten määrän kasvulle ei näy loppua. Siihen on muutamia yksinkertaisia syitä:
    1. Palestiinalaisten pakolaisuus on periytyvää toisin kuin minkään muun pakolaisryhmän. Tosin jostain ihmeen syystä Suomessa perheenyhdistämisperusteella tuleva perheenjäsen perii vastaavasti pakolaisstatuksen sukulaiseltaan.
    2. Palestiinalaisten pakolaisuus perustuu islamilaisen imperialismin perimään, jolle länsimainen tai itämainen kulttuuri ei ole vieläkään uskaltanut arabimaiden öljyn vuoksi panna kunnon sulkua.
    3. Kohdasta kaksi johtuen mitään ei uskalleta tehdä vain palestiinan pakolaisista ja heidän perillisistään huolehtivalle UNRWA-järjestölle, josta on muodostunut miljardiluokan liiketoiminta sekä paikallisille että eurooppalaisille kehitysyhteistyöjärjestöille että vasemmistolaisille diplomaateille.
    Jos UNRWA:n periytymissääntöjä olisi noudatettu vaikkapa Suomessa ja Saksassa 1940-luvun puolivälistä alkaen, meillä olisi noin 1,2 miljoonaa karjalaispakolaista maassa, ja Saksassa pakolaisia olisi noin 35 miljoonaa.
    Palestiinalaispakolaisten kohdalla pakolaisuus on periyty¬vää. Näin pakolaisongelma saa¬daan pidettyä jatkuvana poliitti¬sena kysymyksenä.
    Näin ei ole minkään muun pa¬kolaisryhmän kohdalla.

    Majaillessaan Jordaniassa kahden vuoden aikana Arafatin joukot yrittivät salamurhata Jordanian kuninkaan Husseinin lähes parikymmentä eri kertaa, ollen siinä kerran jo hyvin lähellä. Niinpä hasemiittihallitsija sai vihdoin tarpeekseen ja määräsi Arabilegioonansa töihin. Tämä ajoittui syyskuuhun 1970.
    Arabilegioonan toimien seurauksena PLO:n ja Fatahin taistelijat ajettiin pakosalle, nyt vuorostaan Libanoniin. Lähes 15000 palestiinalaista sai hautapaikan Jordaniassa ja Arafat vannoi kostoa, ei niinkään Jordanialla, kuin taas jostain kumman syystä Israelille.
    Arafatin joukot olivat jo etabloituneet Libanoniin. Samaan aikaan radikaalit palestiinalaisjohtajat: Jasser Arafat, Sabri al-Banna (Abu Nidal) ja kuuluisa (Punainen Prinssi), Ali Hassan Salameh, olivat perustaneet järjestön, joka tuli toimintansa neljänä vuotena aiheuttamaan enemmän kauhua kuin monet vastaavat organisaatiot koko toimintansa aikana.
    Koko eteläinen Libanon kulki tuolloin lempinimellä Fatahland.
    Libanon oli vuosien1970-1980 välillä jatkuvasti sisäpoliittisissa kriiseissä, ja Arafat vainusi, KGB:n ohjailemana, että vasemmistodruusit saattaisivat olla se voimaryhmittymä, joka lopulta perisi vallan. Hän liittoutui Walid Jumblattin druusiryhmään ja laski jälleen kerran väärin. Vaikka PLO ja Jumblattin joukot tuhosivat falangisti- ja maroniittikristittyjen kyliä, surmasivat heitä tuhansittain, ei vallan kahva siirtynytkään lopulta Walid Jumblatille. Syyrian tukemana Arafatin johtama PLO aloitti myös raketti iskut Galilean pohjoisosiin, iski rajan yli aina kun se oli mahdollista ja sai lopulta Israelin suorittamaan operaation Rauha Galileaan.
    Libanonin falangistien, presidenttinsä salamurhan kostoksi, suorittama Sabran ja Shatillan pakolaisleirein joukkomurha. Sen priimusmoottorina toimi falangistien erikois- ja tiedustelujoukkojen komentaja Elie Hobeika, joka oli saanut Israelin silloiselta puolustusministeriltä Ariel Sharonilta luvan etsiä PLO:n joukkoja ja druusitaistelijoita kaikista Libanonin kymmenestä pakolaisleiristä.
    Se oli Ariel Sharonin puolelta virhearvio, hänkään ei ymmärtänyt Hobeikan kostonhimoa, eikä psykopaattista raivoa. Olihan miehen perhe surmattu muutamia vuosia aikaisemmin PLO:n ja druusien tekemässä teurastuksessa Beirutin eteläpuolella sijaitsevassa Damourin kylässä. Nuori Elie Hobeika oli lähes ainoita eloonjääneitä ja oli nähnyt kaiken tapahtuneen omin silmin hautausmaan kätköihin piiloutuneena. Vain muutamaa päivää aikaisemmin Hobeikan hyvä ystävä, ja maan tuleva presidentti Bashir Gemayel oli saanut surmansa, 24 muun ohessa, falangistien päämajaan tehdyssä pommi-iskussa. Syyllisiksi epäiltiin PLO:a ja maroniitteja sekä mahdollisesti myös druusiryhmiä. Hobeika sai syyn päälleen huolimattomasta turvallisuusvalvonnasta, mutta myös mahdollisuuden hyvittää tekonsa. Hänellä oli valvonnassaan ja käytössään falangistien erikoisjoukot, ja hän päätti kostaa.
    Lopputulos Sabrassa ja Shatillassa oli toistatuhatta kuollutta ja Sharonin harteille asetettu vastuu on varsin kyseenalaista.

    Tosiasia on, että palestiinalaiset alkoivat löytää kansallista identiteettiään vasta havaittuaan v.1967, etteivät arabivaltiot kyenneet voittamaan Israelia aseellisessa taistelussa, eivät ainakaan vielä tuolloin. On huomattava myös, että vuoteen 1967 saakka ei ollut milloinkaan puhetta tai vaatimuksia valtiollisesta Palestiinasta, vaan juutalaisvaltion poistamisesta Lähi-idästä uskonnollisin, siis islamilaisin perustein.
    PLO:n asevoimien komentaja, Saiga-terroristiryhmän johtaja sekä PLO:n Ylimmän Neuvoston (Supreme Council) jäsen Zuheir Mushin antoi antoi Trouw-nimiselle hollantilaiselle lehdelle 31.3.1977, siis kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Halutaan näitä faktoja sitten ottaa tänään vakavasti tai ei, niiden sisältö, alkuperäinen tarkoitus ja perusajatus eivät siitä muuksi muutu, eivätkä ole muuttuneet kuluneiden 40 vuoden aikanakaan.
    ”Palestiinalaisen identiteetin luominen palvelee vain taktisia tarkoitusperiä. Todellisuudessa ei ole olemassa Palestiinan kansaa, vain poliittisista syistä puhumme palestiinalaisten identiteetistä. Ei ikinä eikä missään olosuhteissa tule kysymykseen, että niiden alueiden palauttaminen jotka sionistit valtasivat 1967 sodassa, riittäisi meille. Me vaadimme, me haluamme ja me tulemme ottamaan jokaisen kaupungin, kylän, talon ja peltotilkun juutalaisilta, ja vasta sitten kun olemme murskanneet heidät sotilaallisesti, voimme ehkä elää heidän kanssaan rauhanomaisesti.
    Palestiinalaista kansaa ei sellaisenaan ole olemassa. Palestiinan valtion luominen on vain eräs keino jatkuvaan taisteluumme sionistista valtiota vastaan arabien yhtenäisyyden puolesta. Tosiasiassa ei ole mitään eroa jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanonilaisten välillä. Vain poliittisista ja taktisista syistä puhumme tänään palestiinalaisen kansan olemassaolosta, sillä arabimaiden kansalliset etunäkökohdat vaativat, että asetamme erillisen Palestiinan kansan vastustamaan sionismia.
    Katsokaahan, pelkästään taktisista syistä Jordania, joka on tunnustettu ja suvereeni valtio omine vahvistettuine rajoineen, ei voi siten vaatia Haifaa, Jaffaa, Ber Shevaa ja Jerusalemia, kun sen sijaan Israelin sisällä asuva palestiinalainen voi epäilemättä niin tehdä. Haluan korostaa, että sinä hetkenä, kun olemme vallanneet koko Palestiinan, yhdistämme välittömästi Palestiinan ja Jordanian”. (Haastattelijana James Dorsey, Trouw, 31.3.1977).

    Erikoinen väite kirjoituksessa oli esitys kolonialismista.
    Kolonialismin määritelmä (latinan sanasta colonia ’siirtokunta’, ’asutus’) on toimintaa, jossa valtio hallitsee toista valtiota tai aluetta omien alueellisten rajojensa ulkopuolella. Tällaisia maita kutsutaan siirtomaiksi.
    Viitaten Kansainliiton päätökseen (YK:n peruskirja) 24.7.1922 on virheellistä rinnastaa Israelia kolonialismin ylläpitäjäksi.
    Sitä vastoin Jordania oli sitä miehittäessään Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia vastoin kansainvälistä päätöstä, jota ei YK ja edes Arabiliitto tunnustanut.

    Nähtävästi kollektiivisesti ihmiskunnalla täytyy olla yksi ”koulukiusattu”, johon on sopinut ja sopii edelleen juutalainen, kuten on vuosisatojen aikana tapahtunut.
    Nykyisin tämä verhoutuu Israel-vihamielisyytenä tai –vääristelynä.
    Tätä mielivaltaisuutta tuo esille se, vaikka kaikkien kauhuksi Israel on säilyttänyt olemassaolonsa juutalaisten ainoana valtiona useista tuhoamisyrityksistä huolimatta ja pystynyt suojelemaan kansalaisiaan, että sitä vastaan mallitetaan milloin poliittisen tarkoitushaun mukaisen perättömän äänestyskäyttäytymisen milloin median luoman mielikuvan mukainen kuva.
    Tässä seoksessa eivät kansainväliset ja voimassa olevat päätökset merkitse mitään.
    Tätä seosta hämmennetään vain lisää käsittelemällä vajain tai yksipuolisin opein.

  4. Kari Väistö, vastaa

    Hieman Palestiina-nimisen alueen asujamistosta.
    Palestiina, jolla nykyisin käsitetään nykyisen Israelin ja Länsirannan aluetta, ei tosiasiallisesti ole koskaan ollut muinainen kotimaa niille arabeille, jotka asuvat Israelissa ja Länsirannalla. ”Palestiinalaiset” ovat arabeja, joita 1800-luvun lopulta ja erikoisesta 1900-luvun alusta alkaen muutti ympäröiviltä arabialueilta Palestiinaan. 1880-luvulla oli alkanut juutalaisten organisoitu maahanmuutto, joka veti mukanaan arabeja naapurimaista.
    Kyseinen muuttokausi oli Turkin Ottomaanien valtakaudella. Ekologisen katastrofin (=Turkin puuverotuksesta seuranneet metsien tuhohakkaukset) kokenut autioitunut ja karu sekä harvaan asuttu Palestiina oli hyvin harvojen Turkin feodaaliruhtinaitten omistuksessa. Mm. amerikkalainen kirjailija Mark Twain matkakertomuksessaan vuodelta 1867 kuvaa Pyhää Maata seuraavaan masentavaan sävyyn: ”Palestiina istuu säkissä ja tuhassa, autiona ja kurjana. Nasareth on hylätty. Jeriko on raunioitunut. … ei mikään muistuta siitä, että Vapahtaja on joskus niillä seuduilla käynyt”. Juutalainen asutus alkoi sitten vähitellen tehdä rappiolle menneen maan tuottavaksi.
    Vuodesta 1517 vuoteen 1917 Palestiina oli Turkkilaisten aluetta ja vuodesta 1917 vuoteen 1948 se oli Kansainliiton ja YK:n alaisena Iso-Britannian mandaattialuetta. Lähes unohduksissa ollut ”Palestiina”-nimi (muinaisten roomalaisten käyttämä nimitys 2. vuosisadalta eKr.) elpyi vähitellen uudelleen käyttöön ja siitä tuli virallinen nimi brittien mandaatille. Mitään ”Palestiina”-nimistä maata kansainvälinen laki ei tunne ja vielä vähemmän sen nimistä arabimaata, eikä alueen historia myöskään tunne muinaista ”palestiinalaista kansaa”.
    ”Palestiinalaiset” ovat samaa arabikansaa kuin 60% Jordanian väestöstä. Jordania on entinen Transjordania, jonka Iso-Britannia vuonna 1922 Kansainliitolta (YK:n edeltäjä) saamallaan mandaattioikeudella erotti arabivaltioksi sillä edellytyksellä, että nykyinen Israelin ja Länsirannan alue jäävät juutalaisvaltioksi. Kansainliiton mandaatin ehdot olivat kansainvälistä oikeutta, siis oikeutus nykyisen Israelin valtion olemassaololle Länsiranta siihen mukaan lukien. Palestiinalaisvaltio on myös olemassa ja se on nykyinen Jordania. Itse Jordanian kuningas Hussein totesi 26.12.1981 An-Nahar-Al Wal Daul-lehdessä: ”Jordania on Palestiinaa ja Palestiina on Jordaniaa”.
    Monet matkakuvaukset 1700-1800-luvuilta kuvaavat maan rappeutunutta tilaa:
    • – 1738 englantilainen arkeologi Thomas Shaw kuvasi aluetta: ”sieltä puuttuu väestö, joka viljelisi sen hedelmällistä maata” (Travels and observations relating to Several Parts of Barbary and the Levant)
    • – 1780-luvulla ranskalainen historioitsija Francois Volney kuvaa maan tilaa: ”Talonpojat hyökkäilevät jatkuvasti toistensa maille tuhoten maissi-, durra- ja sesamiviljelyksiä ja oliivipuita ja vieden mukanaan lampaat, vuohet ja kamelit. Turkkilaiset, jotka kaikkialla suhtautuvat välinpitämättömästi vastaavanlaisten levottomuuksien tukahduttamiseen, ovat täällä niiden suhteen hyvin tarkkaavaisia, sillä heidän hallintonsa alueella on hyvn horjuva. Beduiinit, joiden leirit ovat maan tasankoalueella, ovat jatkuvasti avoimissa vihamielisyyksissä heidän kanssaan, mistä taas talonpojat hyötyvät vastustaessaan hallintoa tai keskinäisissä kahakoissaan tietämättömyydestä johtuvan sokean oikun tai hetken hyödyn mukaisesti. Tästä syntyy anarkia, joka on vielä kauhistuttavampi kuin muualla vallitseva despotismi, kun kilpailevien joukkioiden molemminpuolinen tuhoaminen on tehnyt tämän osan Syyriaa vielä surkeammaksi kuin minkään muun. (Travels through Syria and Egypt in the years 1783, 1784 and 178). (Syyriaksi kutsuttiin tuolloin koko nykyisen Syyrian, Libanonin, Jordanian, Israelin ja palestiinalaishallinnon aluetta)
    • – 1865 H.B.Tristam kuvasi maata matkakertomuksessaan ”The Land of Israel: A Journal of Travels in Palestine”: ”Muutama vuosi sitten Jordanjoen laakso oli talonpoikien monin paikoin viljelemää aluetta, nyt sen ovat ottaneet haltuunsa beduiinit, jotka eivät viljele maata lukuun ottamatta muutamia laikkuja, joita hoitavat heidän orjansa; beduiinien mukana tuli laittomuus ja kaiken turkkilaishallinnon hävittäminen. Itärannalla ei ole minkäänlaista hallintoa…Palestiina tulee autioitumaan ja joutumaan nomadien käsiin.” ”Sekä pohjoiseen että etelään Saaronin tasangolta maa on muuttumassa viljelemättömäksi ja kokonaiset kylät katoavat maan pinnalta. Vuoden 1838 jälkeen 20 kylää on hävinnyt (beduiinien toimesta) ja väestö juurittu. (s.490)
    • – Alexander Keith kirjoittaa 50 vuotta Volneyn jälkeen: ”Volneyn päivinä maa ei ollut saavuttanut sen nykyistä autioitumista ja väestönkatoa.” (The Land of Israel)
    • – Alphonse de Lamartine (1835): ”…täydellinen ja ikuinen hiljaisuus vallitsee sen kylissä, teillä, maaseudulla…se on kokonaisen kansan hauta” (Recollections of the East, Vol I, s.308)
    • – Brockhausin Allegemeine deutsche Real-Encyklopaidie vuodelta 1827 (Vol.VIII, s.206) kutsuu Palestiinaa ”autioksi maaksi, jota pitkin arabialaiset rosvojoukot kuljeksivat.”
    • – Mark Twain kuvaa Pyhää maata matkakertomuksessaan vuodelta 1867: ”Autioitunut maa, jonka maaperä on tarpeeksi viljava, mutta annettu täysin rikkaruohojen valtaan – hiljainen surullinen laakeus…Me saavuimme Taaborille turvallisesti…Emme nähneet ainuttakaan ihmistä koko reitillämme.” (s.451,480) ”Koko Jizreelin laaksossa ei ole yhtä ainutta kylää, ei 30 mailiin kumpaankaan suuntaan. Siellä on muutamia ryppäitä beduiinien telttoja, mutta ei yhtään pysyvää asutusta.” (s.448) ”Kaikista synkistä maisemista Palestiinan täytyy olla mielestäni pahin. Kukkulat ovat paljaita, laaksot ovat epämiellyttäviä hylkymaita…se on toivoton, ankea ja sydäntä särkevä maa.” (s.564).

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *