Taisteluja sotien muistoista

Nakbaa ja Libanonin sisällissotaa ei voi suurimmalta osin verrata toisiinsa. Kummankin tragedian muistot sekä muistoista käytävä taistelu kuitenkin näkyvät yhä Beirutissa. Ilman nakbaa eli katastrofia, joksi palestiinalaiset kutsuvat vuoden 1948 häviötä Israelille, ei Beirutissakaan olisi suuria palestiinalaisleirejä. Libanonin vuosien 1975-1990 sisällissota taas oli monimutkainen ja verinen sota, joka on jättänyt Beirutiin syvät arvet ja sodanaikaisen eliitin.

Saavuttuani Beirutiin päädyin nopeasti monen muun kaupungissa ensimmäistä kertaa vierailevan tavoin sen keskusta-alueelle, downtowniin. Beirutin keskusta on pankkien, valtion virastojen ja luksuskauppojen täyttämä tarkasti vartioitu alue. Keskustassa sijaitsee myös muun muassa Beirutin basaari, perinteinen markkinapaikka, joka tyypillisesti on ihmisiä kuhiseva tiivis alue täynnä mausteita, vaatteita ja kaikkea muuta, mitä mieli voi haaveilla ostettavaksi. Beirutin basaarissa tyhjän kahvilan ulkopuolella tupakkaa polttava tarjoilija sekä basaaria laiskasti vartioivat puhelimiaan tuijottavat sotilaat olivat kuitenkin lähes ainoat ihmiset, joihin alueella törmäsin. Markkinapaikka oli pyhitetty Guccille, Armanille ja muille kiinni oleville ylellisille kaupoille.

 

Beirutin basaari ei ole enää tyypillinen vilkas markkinapaikka. Kuva: Ella Kaplas

 

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut. Vilkas Beirutin keskusta tuhoutui pahoin Libanonin sisällissodassa. Sen uudelleenrakentamisesta on ollut vastuussa Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn Solidere-yhtiö. Rafik Hariri salamurhattiin vuonna 2005, mutta hänen perintöään niin Solideressä kuin Libanonin pääministerinäkin jatkaa hänen poikansa Saad al-Hariri.

Solidere on muuttanut alueen sellaiseksi kuin se nyt on, karkottaen tavalliset beirutilaiset. Samalla se on aktiivisesti pyrkinyt pyyhkimään sisällissodan jäljet. Kuten arkkitehti Mona Hallak sanoi Beirut Reportille, ”Solideressä on kysymys Beirutin muistojen pyyhkimisestä.” Aktivistien painostuksen vuoksi aivan kaikkea sisällissodasta muistuttavaa ei kuitenkaan Soliderekään ole saanut poistettua. Pystyssä on vielä muun muassa Beirutin Grand Theatre. Tosin senkin Solidere on aidannut.

Sisällissodan jäljet ja taistelut sodan muistoista näkyvät myös muualla Beirutissa. Noin kuukausi sitten kävimme kierroksella Beit Beirutissa, entisessä asuinkerrostalossa sisällissodan aikaisen vihreän linjan luona. Tarkka-ampujat käyttivät rakennusta sen omalaatuisen arkkitehtuurin takia. Seiniä koristavat yhä lukuisat luodinreiät. Hiljattain osa julkisivusta on uudelleenrakennettu, ja ”luodinreikiä” on luotu myös tähän uudisosaan. Arkkitehtuurisesti ratkaisu on vähintäänkin kyseenalainen, mutta samalla se kuitenkin osoittaa, kuinka Beit Beirutissa sisällissodan muistosta ei halutakaan päästä eroon.

 

Beit Beirut. Kuva: Ella Kaplas

 

Beit Beirutissa oppaanamme toimi Mona Hallak. Mona on jo 1990-luvulta asti kampanjoinut rakennuksen säilyttämisen puolesta. Hänelle Beit Beirut kertoo tarinaa siitä, kuinka sota muuttaa kaupunkia ja ihmisiä. Välillä hänen näkemyksensä sodasta saattoivat olla naiiveja ja osittain romantisoituja. Hän muun muassa vakuutteli, kuinka kukaan ei edes sodan aikana tiennyt, miksi sotaa käytiin, ja kuinka kukaan ei valinnut ryhtyä tappajaksi. Silti Monan into säilyttää muistot sodasta on kunnioitettava.

Osittain tämä into lienee lähtöisin hänen omista kokemuksistaan. Mona eli teinivuotensa sisällissodan keskellä ja kertoikin meille muistojaan sisällissodasta. Yhdessä niistä hän katsoi uutisista, kuinka maassa makaavaa leivästä tiukasti kiinni pitävää miestä yritettiin pelastaa vihreältä linjalta heittämällä hänelle köysi ja vetämällä häntä turvaan. Lopulta tarkka-ampuja kuitenkin ampui köyden poikki ja teloitti sitten miehen. Kyseinen muisto, oli se todenmukainen tai ei, oli Monalle erityisen tärkeä kaikesta kauheudestaan huolimatta.

Myös Beirutin palestiinalaisleireillä kauheita muistoja pidetään aktiivisesti mielessä. Noin puolitoista kuukautta sitten olimme todistamassa Sabran ja Shatilan joukkomurhien muistotilaisuuksia. Syyskuussa 1982 kristityt falangistijoukot surmasivat arviolta 500-3500 palestiinalaista Länsi-Beirutissa Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä Israelin tukemana. Muistotilaisuuden paatoksellisten puheiden, marssin ja kukkien muistomerkille laskemisen pääasiallisena tarkoituksena on varmistaa, että ”emme koskaan unohtaisi.”

 

Marssi ja kukkien lasku Sabran ja Shatilan joukkomurhan muistopäivänä. Kuva: Jarno Välimäki.

 

Koko palestiinalaisleirien olemassaolo perustuu muistoihin. Palestiinan kansan nakbaan kulminoituva kohtalo onkin kenties paras osoitus siitä, kuinka muistot eivät ole ainoastaan henkilökohtaisia. Ne ovat myös kollektiivisia ja poliittisesti merkityksellisiä. Siksi niitä ei voi, ei saa eikä anneta unohtaa. Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben Gurion sanoi palestiinalaisista, että ”vanhat tulevat kuolemaan ja nuoret unohtamaan.” Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan palestiinalaiset pitävät vahvasti kiinni niin nakban kuin esimerkiksi Sabran ja Shatilankin muistoista.

Samaan aikaa Israel pyrkii pyyhkimään ja uudelleenkirjoittamaan nämä muistot: kuten Tamara Kharroub kirjoittaa, siionistit ovat yrittäneet pyyhkiä pois kaikki palestiinalaisen identiteetin maininnat. Tätä on tehty muun muassa kiistämällä nakba, uudelleen nimeämällä kaupunkeja ja heikentämällä arabian kielen asemaa. Myös Ben Gurionin väitetään tarkoituksella kehittäneen vuosien 1947-8 tapahtumista narratiivin, joka sopisi Israelin poliittisiin tavoitteisiin kieltää palestiinalaisen identiteetin olemassaolo. Lisäksi Israelin auktoriteetit pyrkivät jopa rajoittamaan palestiinalaisten tutkijoiden pääsyä nakbaa koskeviin arkistoihin.

Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin erikoistunut toimittaja Ben White avaa nakban merkitystä: nakba ei ole vain yksittäinen historiallinen tapahtuma, vaan se on jatkuva kolonialistinen prosessi, jossa palestiinalaiset pakotetaan pois kodeistaan ja tilalle asutetaan israelilaisia. Nakba jatkuu edelleen, ja siksi palestiinalaisten on niin tärkeää pitää kiinni muistoistaan eikä antaa muiden pyyhkiä niitä pois tai kirjoittaa niitä uudelleen.

Beirutissa näkemäni perusteella myöskään Libanonin sisällissota ei ole pelkkä menneisyyden tapahtuma. Libanonissa valtaa pitävät yhä sisällissodan aikaiset sotaherrat ja heidän perheensä. Korruption takia samojen perheiden yritykset saavat parhaat sopimukset. Luokkajako on sisällissodassa ja nykypäivänäkin maskeerattu sektarianismin verhon taakse. Muistojen säilyttäminen ja niistä kiinni pitäminen haastakin siis myös nykyisen Libanonin. Iso joukko aktivisteja, artisteja ja journalisteja on jo 1990-luvun puolivälistä pyrkinyt ”rikkomaan hiljaisuuden” ja osoittamaan, että sisällissodasta avoimesti puhuminen opettaisi ihmisille, kuinka vain pieni eliitti hyötyi sodasta. Se sama eliitti, joka yhä hallitsee Libanonia.

 

Artikkelikuva: Beirutin keskusta. Kuva: Ella Kaplas



Jarno Välimäki, 3 marraskuuta 2018

, , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Karim Azar, vastaa

    Is it possible to get an English version of this article. I’m very interested to read it. Thank you

  2. Syksy Räsänen, vastaa

    Hyvä ja kiinnostava artikkeli. Pieni kommentti: ”vanhat kuolevat ja nuoret unohtavat” on usein laitettu Ben-Gurionin suuhun, mutta ei ole mitään luotettavaa lähdettä, jonka mukaan hän olisi sanonut niin. Luultavasti sitaatti on virheellinen. Ks. https://electronicintifada.net/blogs/asa-winstanley/old-will-die-and-young-will-forget-did-ben-gurion-say-it

    Toinen usein toistettu sitaatti on ”morsian on kaunis, mutta naimisissa toisen miehen kanssa”, viitaten siihen että Palestiina oli asutettu ennen siionistien tuloa, mutta sillekään ei ole lähdettä. Sama juttu muuten Golda Meirin anteeksiantamissitaatin kanssa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *