maisema Kairosta

Kairon urbaani kahtiajako

Tänä keväänä opiskellessani Kairossa sain tilaisuuden osallistua kaupungin historiaa ja kulttuurista merkitystä käsittelevälle kurssille. Kurssin aikana tutustuimme Kairon historiaan akateemisten tekstien kautta sekä kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa esiintyviin kuvauksiin ja mielikuviin Kairosta. Kurssilla käytiin läpi kaupungin urbaanin rakentamisen vaiheita ja kiinnostuin erityisesti Kairon alueiden jakautumisesta rikkaiden ja köyhien asuinalueisiin.

Asuinalueiden segregaatio ja yhteiskunnallinen polarisaatio eri yhteiskuntaluokkien välillä on ajankohtainen aihe niin Kairossa kuin muuallakin maailmalla, ja se vaikuttaa muun muassa Yhdysvaltain tämänhetkisten levottomuuksien taustalla. Lisäksi samat globaalit urbaanin rakentamisen suuntaukset näkyvät monissa muissakin maailman kaupungeissa. Tämä kirjoitus perustuu Kairon kurssille kirjoittamaani esseeseen, joka vertailee Kairon urbaanin kahtiajaon kuvauksia Ahmed Towfiqin Utopia-kirjassa (2009) ja Hala Khalilin Nawara-elokuvassa (2016). Towfiqin teos ilmestyi Egyptin vallankumousta edeltävänä aikana ja Nawara viisi vuotta vallankumouksen jälkeen. 

Suljetun asuinyhteisön portti New Cairossa. Alueella rakennetaan jatkuvasti, joten keskeneräiset talot ovat yleinen näky..

Egypti teki Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa 90-luvun alussa sopimuksen, joka toi useita muutoksia maan talouteen ja hallintoon. Uusliberalististen talouspoliittisten vaikutteiden mukaisesti valtion rooli rakentamisessa heikkeni. Samalla yksityistämisestä tuli urbaanien alueiden kehitystä ajava voima. Tästä syystä maan monet yhteiskunnalliset sektorit aina kaupunkien infrastruktuurista peruspalveluihin kuten sähköön ja jätehuoltoon ovat siirtyneet yksityisten yritysten käsiin. Täten urbaanin rakentamisen kohderyhmät ovat juurikin ne, jotka pystyvät toimimaan maksavina asiakkaina, mikä määrittää myös sen, ketkä pääsevät osaksi modernia, urbaania kokemusta.

Kun valtion rooli kaupunkien urbaanissa kehityksessä on heikentynyt ja yritysten kasvanut, ei ole ihme, että julkinen rakentaminen on keskittynyt tuotteliaisiin projekteihin, kuten luksusasuntokomplekseihin ja ostoskeskuksiin. Kairon keskustassa ja sen läheisyydessä sijaitsevat alueet ovat kuitenkin jääneet vähäiselle huomiolle, sillä niissä majoittuvat vähävaraisemmat asukkaat. Julkisen rakentamisen nihkeys yhdistettynä Kairon valtavaan väestönkasvuun on johtanut siihen, että suuri osa Kairon väestöstä, arvioiden mukaan yli puolet, asuu keskustaan tai sen rajamaille rakennetuilla epävirallisilla asuinalueilla (’ashwa’iyat).

Epävirallista asutusta Kairon vanhimmilla alueilla. Kuva: Victor V. Hoguns Zhugin (Shutterstock)

Epäviralliset asuinalueet ovat yleensä enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä, tiiviisti rakennettuja kerrostaloalueita. Niitä asuttavat pääasiassa tavalliset keskiluokkaiset perheet, mutta alueita leimaava köyhyys on synnyttänyt myös sosiaalisia ongelmia kuten rikollisuutta. Alueiden asukkaat, etenkin miehet, joutuvatkin elämään jatkuvat poliisiväkivallan ja tarkkailun alaisena, sillä epävirallisiin asuinalueisiin ja niiden asukkaisiin on liitetty jo pitkään vahvoja mielikuvia takapajuisuudesta ja vaarallisuudesta. Mielikuvat Kairoa valtaavista sivistymättömistä ja karkeakäytöksistä maalaisista elävät edelleen ihmisten ajatuksissa, vaikka muuttovirta kaupunkiin on jo pitkään ollut peräisin muilta urbaaneilta alueilta.

Kahtiajako Kairon epävirallisten alueiden ja ylellisten aavikon asuinalueiden välillä on silmiinpistävä. Amerikkalaistyyliset, yksityisyritysten tarjoamat suljetut asuinyhteisöt (gated communities) mainostavat itseään maanpäällisinä paratiiseina, joissa vapaa-ajan aktiviteetit, shoppailumahdollisuudet, palvelut ja turvallisuus ulkopuolella vaanivia uhkia vastaan yhdistyvät. Aavikolle keinokastelun avulla nousseita viheralueita markkinoidaan jopa ympäristöystävällisinä, sillä ne puhdistavat suurkaupungin saasteista ilmaa. Samaan aikaan epäviralliset asuinalueet ovat yhtä enenevissä määrin vaarassa tulla puretuiksi tuotteliaampien rakennusprojektien tieltä. Valtion mukaan asunnoistaan häädetyt saavat joko uuden asunnon tai rahallisen korvauksen, mutta usein korvaus ei tavoita tarvitsevia tai tarjottu uusi asunto onkin suljetussa asuinyhteisössä, jonka edellyttämään elämäntyyliin asukkaalla ei ole varaa.

Näkymä suljetun asuinyhteisön sisällä New Cairossa.

Tätä taustaa vasten Ahmed Towfiqin Utopia (2009) ja Hala Khalilin Nawara (2016) kertovat tarinansa Kairon urbaanista kahtiajaosta. Teosten lähtökohdat ovat siinä mielessä erilaiset, että Utopia on vähän ennen vuoden 2011 vallankumousta kirjoitettu, 2020-luvulle sijoittuva dystopinen romaani, kun taas Nawara on vuonna 2016 ilmestynyt elokuva, joka kertoo Kairon slummissa asuvasta ja rikkaalle perheelle suljetussa asuinyhteisössä työskentelevästä naisesta vallankumouksen jälkimainingeissa.

Towfiqin Utopiassa Egyptistä on vallankumouksen ja taloudellisen romahduksen myötä kadonnut kokonaan keskiluokka. Maan väestö on jakautunut omavaltaiseen ja täysin eristettyyn Utopiaan, jossa rikas väestö asuu ja jota vartioivat Yhdysvalloista palkatut entiset merijalkaväen sotilaat. Utopian aitojen toisella puolella, urbaanin Kairon raunioiden keskellä taas asuu köyhä väestönosa täysin oman onnensa nojassa ja vailla valtion läsnäoloa.

Romaanissa rikkaiden ja köyhien välillä vallitsee paitsi fyysinen, myös täysi henkinen jako. Utopian asukkaat viittaavat ulkopuolisiin nimellä ”toinen”, ja köyhien pääsy Utopiaan sallitaan ainoastaan työn puitteissa. Rikas väestö elää kansainvälisessä ympäristössä, jossa englanti on hallitseva kieli, kun taas Utopian ulkopuolinen väestö puhuu arabiaa. Utopialaiset nuoret ottavat osaa mitä hurjimpiin muotikokeiluihin, kun taas rajan toisella puolella puetaan päälle mitä käsiin saadaan. Utopialaiset käyttävät huumeita tylsyyttä pakoillakseen, ”toiset” taas elämän kurjuutta lievittääkseen.

Aavikolle rakennetut asuinalueet vilisevät ostoskeskuksia.

Nawarassa tarina puolestaan kerrotaan urbaanin kahtiajaon rajoja ylittävän nuoren naisen, Nawaran, silmin. Nawaran liikkuminen Kairon eri alueiden ja yhteiskuntaluokkien välillä tuo esiin näiden alueiden sosiaalisia ja materiaalisia eroavuuksia. Elokuva herättää myös keskustelua vallankumouksen vaikutuksista, tai niiden puutteesta, yhteiskunnan heikompiosaisten elämään.

Myös Nawara kuvastaa sosiaalisia eroja suljetun yhteisön ja ahtaan vanhan keskustan välillä. Suljetussa yhteisössä pukeudutaan länsimaisiin pukuihin ja bikineihin, kun taas Nawaran asuinalueella niin miehet kuin naisetkin pukeutuvat perinteisempiin ja peittävämpiin vaatteisiin. Suljetussa yhteisössä englannin kielen käyttö arabian sijaan on yleistä ja eliittiperheellä on paljon kansainvälisiä kontakteja. Heitä palvelevien kieli taas on Egyptin arabia. Suljettu yhteisö on keinokastelulla ylläpidetty vehreä paratiisi uima-altaineen, kun taas Nawaran asuintalossa ei ole juoksevaa vettä lainkaan. Suljettuun yhteisöön on rakennettu amerikkalaistyylisiä luksusvilloja vieri viereen. Nawara on puolestaan ollut naimisissa 4 vuotta viettämättä hääyötä yhdessä miehensä kanssa, sillä pienenkin asunnon hankkiminen on niin hankalaa.

Molemmat teokset käsittelevät materiaalisia eroja samanlaisten teemojen kautta. Etenkin erilaisten peruspalveluiden, kuten terveydenhoidon, ja veden ja ruoan saatavuus luo teoksissa kuilua eri alueiden välille. Nawaran appiukko ei vakavasta sairaudesta huolimatta saa hoitopaikkaa eikä lääkkeitä julkisesta sairaalasta korruption vuoksi. Myöhemmin Nawaran mentyä töihin tämän päänsärystä kärsivä työnantaja pyytää häntä tuomaan rauhoittavan lääkkeen, mikä kuvastaa lääkkeiden ja terveydenhoidon saatavuutta suljettujen yhteisöjen asukeille. Samoin Utopiassa lääketieteelliset operaatiot, kuten abortit ovat rikkaampien tiuhaan käyttämä palvelu, kun taas ”toisten” alueella viisi kymmenestä lapsesta kuolee lääkehoidon puutteeseen.

Asuintaloja Abdeenissa, Kairon keskustassa. Kuva: Iida Markkanen

Nawarassa vettä käytetään paitsi elämän, myös varakkuuden symbolina. Nawaran ja hänen isoäitinsä on kannettava vesi kotiin julkiselta vesihanalta, ja isoäiti pelkää kuolevansa sellaisena aikana, ettei talossa riitä vesi hänen ruumiinsa pesemiseen hautajaisia varten. Samaan aikaan suljetussa yhteisössä Nawaran työnantaja pulahtelee vähän väliä takapihalla sijaitsevaan uima-altaaseen ja pesetyttää autonsa päivittäin. Utopiassa rikkaat pitävät koiransa hyvin syöneinä, kun taas köyhien alueelta ovat kissat, koirat ja jopa rotat kadonneet ruokapulasta kärsivien ihmisten suihin.

Lopuksi, Utopia ja Nawara käsittelevät molemmat myös unelmien pääomaa. Utopia kuvaa köyhän väestönosan toivottomuutta ja näköalattomuutta haaveistaan luopuneen ”toisen” silmin. Nawara taas kuvaa vallankumouksen ensin synnyttämää toivoa muutoksesta parempaan, ja sitten sen murskaantumista. On kuitenkin huomionarvoista, että myös rikkaiden alueiden asukit kärsivät unelmien puutteesta. Utopiassa nuoret ovat saaneet kaiken mitä voivat ikinä haluta, mikä on tehnyt heistä masentuneita ja jopa itsetuhoisia. Myös Nawarassa suljettu yhteisö muuttuu elokuvan aikana aavekaupungiksi, kun rikkaat joutuvat pakenemaan vallankumousta ulkomaille. Molemmissa teoksissa näennäistä suojattua ja onnellista elämää varjostaa pelko aitojen ulkopuolisista ihmisistä, mikä ikään kuin muuttaa suljetun alueen vankilaksi.

Molemmat esittelemäni teokset pyrkivät herättämään keskustelua Kairon urbaanin rakentamisen suuntauksista ja kritisoivat kahtiajakoa. Vertailemalla eri yhteiskuntaluokkien äärimmäisiä eroja teokset pyrkivät tuomaan esiin niiden ihmisten äänen, jotka jäävät ulkopuolelle urbanisaation kohderyhmästä. Utopia ja Nawara esittävät, ettei nykyinen elintilojen polarisaatio lopulta tuo onnea edes niille, jotka siinä lyhyellä tähtäimellä voittavat.

Artikkelikuva: Al-Azhar-puistosta avautuva näkymä Kairon tiiviisti rakennettuun keskustaan päin. Kuvaaja: Iida Markkanen



Iida Markkanen, 15 kesäkuuta 2020

, , , , , , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Kun vesipiiput katosivat



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *