Hurmaava autokratia

Kuvat: kirjoittaja sekä Saana Sarpo

Seisoimme tienposkessa ilman käteistä, vettä tai ilmastointia. Olimme kysymässä neuvoa ainoalta kuumuudessa kärvistelevältä ihmiseltä, katua lakaisevalta vierastyöläiseltä, kun omanilainen mies huitoo meitä luokseen uudesta valkeasta autostaan. Selitämme hänelle tilanteemme, ja hän tarjoutuu viemään meidät lähimmälle supermarketille. Muualla Lähi-idässä tällaiset tilanteet ovat tavanneet päättyä mielenkiintoisesti, mutta täällä luotan tuntemattomaan; Omanissa on turvallista.

Oman on henkäisevän kaunis valtio aivan arabian niemimaan kaakkoisimmassa kärjessä. Meillä suomalaisilla on jossain määrin samaistumista Omaniin, sillä maantieteellisesti kumpikin valtio on reilut 300 000 neliökilometriä enimmäkseen korpimaata, jossa väestö on keskittynyt yhteen kaupunkiin – näistä tekijöistä tietysti seuraten, että suurin vientituote on juuri kaunis ja koskematon luonto. Omanilaiset vaikuttavat tyytyväisiltä ja valtiostaan ylpeiltä. Sitä on hallinnut vuodesta 1970 alkaen taitavana diplomaattina ja reformistina pidetty sulttaani Qabus, joka tuli valtaan syrjäyttämällä isänsä Iso-Britannian erikoisjoukkojen tuella. Isä oli hallinnut maata kuin keskiaikainen ruhtinas, ja väitetään, että vuonna 1970 maassa oli vain 10 kilometriä päällystettyä tietä. Muutamassa vuosikymmenessä Oman koki saman vaurastumisen ja modernisaation kuin Gulfin öljyvaltiotkin, tosin pienemmällä rahalla ja subjektiivisesti arvioituna paremmalla maulla. Pääkaupunki Muscat rakennettiin valkeana hohtavaksi helmeksi, joka nousee merestä pitkin vuoristoisia rinteitä. Omanilaisten tyytyväisyys vaikuttaa siis perustellulta, sillä kaikki on uutta, harmonista ja ilmastoitua.

Ajelimme valkoisella ja uudella vuokra-autolla ympäri asumatonta maaseutua radiota kuunnellen. Kanavia ei ollut montaa – pääkaupungin ulkopuolelta löysimme vain muutaman, joista yksi oli kuitenkin englanniksi. En voinut olla virnistelemättä uutislähetykselle, kun varjot helmeilevän pinnan alla alkavat hahmottua. Päivän pääuutiset olivat kuninkaalliset laukkakisat sekä Muscatissa järjestettävä kansainvälinen hammaslääkärikonferenssi. Ulkomaaosio sisälsi tuhoa ja väkivaltaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, tässä maassa ei ole vapaata mediaa.

Omanista harvoin kuuluu yhtään mitään. Tämä ei ole ihme, sillä ihmiset ovat toki tyytyväisiä ja valtion ongelmat ovat pieniä verrattuna ympäröiviin maihin. Kerrottavan puute on tuskin kuitenkaan ainut syy. Sulttaani Qabus itse suhtautuu kaupalliseen lehdistöön nihkeästi ja hallinto pitää mediasta tiukkaa otetta. Freedomhousen mukaan toimittajien on esimerkiksi anottava toimittaja-lupaa vuosittain, ja kokeneet ammattilaiset ovat kouliintuneet välttämään vaikeat aiheet kokonaan.  Ongelmia ovatkin aiheuttaneet itsenäisesti toimivat online-journalistit, jotka eivät ole sidottuja lupiin tai lehtitaloihin. Amnestyn tuoreen selvityksen mukaan online-toimittajia ja bloggaajia pidätetään hatarin perustein muun muassa ”sulttaanin loukkaamisesta”. Esimerkiksi aktivisti Saeed Jaddad tuomittiin viime vuonna kolmeksi vuodeksi vankilaan näinkin herkullisella rikosnimikkeellä: sosiaalisen median käyttäminen julkisen järjestyksen pyhyyttä loukkaavan tiedon levittämiseen. Toinen viimeaikainen esimerkki ongelmakohtien esiin nostamisen vaarallisuudesta on Muwatin-nettilehden päätoimittaja Mohammed Al-Fazari, joka yllättäen pysäytettiin lentokentällä; hänet oli tietämättään määrätty matkustuskieltoon. Al- Farazin ongelmat olivat alkaneet vuonna 2012, kun hänet oli pidätetty rauhanomaisessa protestissa mielipidevankien vapauttamiseksi. Viime vuonna al-Fazari lopulta pakeni maasta, jolloin viranomaiset pidättivät hänen veljensä avunannosta syytettynä. Mainittakoon vielä, että vaikka Muwatin-lehdessä uutisoidaan myös valtion kannalta ongelmallisista asioista, ei sen sävy ole rienaava.

Meille nämä ongelmat eivät näy tai kuulu. Uituamme koko päivän ihanan kirkasvetisissä wadeissa, lähdemme viettämään torstai-iltaa kaupungille. Jordaniassa, Turkissa ja Libanonissa olen tottunut näkemään onnellisia perheitä, jotka kokoontuvat piknikille metsälämpäreille ja rannoille auringon laskiessa. Täällä niitä ei näy. Sen sijaan istumme oluilla ylellisessä Intercontinental-hotellissa. Baarissa on lisäksemme traditionaalisiin valkeisiin kaapuihin pukeutuneita omanilaisia, muutama brittituristi ja paljon sensuelleja filippiiniläisnaisia.

Tunne jonkin puuttumisesta on häiritsevä. Onko näkemämme lisäksi jotain muutakin, josta meidän pitäisi olla tietoisia? Nyt kaikki on hyvin, viiden vuoden kuluttua tilanne voi olla toinen. Kun valta maassa perustuu yhden henkilön absoluuttiselle, vaikkakin legitiiminä pidetylle hallinnalle, on vallanperimys suuri kysymys. Iäkkäällä sulttaani Qabusilla ei ole lapsia, ja hän on eristänyt sukulaisensa poliittisen eliitin ulkopuolelle, mikä lienee ollut poliittisesti fiksu veto hänen oma historiansa huomioiden. Mitä tapahtuu, kun hänen valtakautensa lähitulevaisuudessa päättyy? Onko omanilaisessa identiteetissä halkeamia, jotka vain odottavat kipinää levitäkseen raivoaviksi vastakkainasetteluiksi?

Hiljaisuus on karmivampaa ja arvaamattomampaa kuin avoin tyytymättömyys.

 

 



Ella Kaplas, 4 toukokuuta 2016




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *