Beirutin värittömät linjat: Näkökulmia Libanonin sisäsyntyisestä sektarianismista

Ensimmäisenä iltana en oikeastaan nähnyt värejä.

Saavuimme Beirutiin hieman ennen yhdeksää. Sisääntuloaulan tunnelma oli myöhäisempi, ilma paksumpaa kuin on alkuillalle ominaista. Kun laskeuduimme, lentokoneen ikkunasta näkyi heikkoa valoa koko soikion mitalta. Kiitoradan toisella puolella kohosi kukkula, jonka synkkiä rinteitä täplitti kaupunki. Reittimme Beirutiin oli kulkenut Istanbulin kautta. Eräs rohkea oli Latvian ilmatilassa vihjannut, että perille päästyämme olisi käytävä oluella. Rajatarkastuspiste oli asiallisen beige. Yksi toisensa jälkeen kaikki kertoivat, etteivät olleet vierailleet Israelissa. Taksissa kaikille ei riittänyt istumapaikkoja. Istuin mukavan, tuolloin vielä tuntemattoman, ystävän polvella ja katselin ikkunasta ympärilleni töyssy töyssyltä hiljalleen nousevaa harmaasävyistä Beirutia.

Tiesin jotain Libanonista. Olin tietoinen tulenarasta sijainnista Israelin ja Syyrian kainalossa. Beirutin haalistuneesta maineesta Lähi-idän Pariisina. Sisällissodasta, joka oli repinyt Libanonin  ikivanhojen kaupunkien maailmankuulun eleganssin maan tasalle vain viidessätoista vuodessa. Saamani kuva Libanonin yhteiskunnan tilasta oli eräänlainen haasteiden kakofonia, yksittäisiä vaikeuksia yhteen kietoutuneena. Polarisaatio, joka lävistää koko yhteiskunnan. Syyrian tilanne, pakolaiskriisit, geopoliittinen pakokauhu, jota eskaloi oikukas naapurusto aina Iranista Israeliin. Taustamateriaalimme FIME:n Libanonin 2019 -ekskursiolle yhtä lailla pinosi Libanonin ongelmia kasaan kuin tiilitaloa. Peruskalliona lepäsi raskain: sektarianismin kaikkivoipa verkosto, joka tunkeutui aina hallintojärjestelmästä Beirutin kaduille, koteihin ja keskusteluihin.

Kurssilaisia instituutin terassilla Beirutissa. Kuva: Saana Annala

 

Määritelmällisesti Libanon on parlamentaarinen tasavalta, jonka erityispiirre on vallan jakaminen uskonnollisten ryhmien kesken. Maan presidentin on oltava maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen shia. Eräiden näkökulmien mukaan yhteiskunnan suuria ryhmiä edustavien eliittien pohjalta koottu hallinto kykenee ainutlaatuisella tavalla hoivaamaan sirpaloituneen poliittisen kulttuurin vakaaksi demokratiaksi. Koska päätöksenteolle keskeiset asemat on perustuslaillisesti jaoteltu kuulumaan tietyille sekteille, yksikään intressiryhmä ei kykene monopolisoimaan valtaa. Täten Libanonin suurilla väestöryhmillä on, ainakin näennäisesti, tasa-arvoisen vanttera ote vallan kahvasta.

Sektarianismi esitetään usein vääjäämättömänä, sisäsyntyisenä osana libanonilaista poliittista ympäristöä. Libanon on sektariaaninen, libanonilaiset kohdusta hautaan sektipohjaisen identiteetin määrittämiä ja tästä syystä maan hallitseminen suorastaan vaatii sektariaanisia mekanismeja. Libanonissa ollessamme ryhmämme heräsi kuitenkin pohtimaan jakolinjojen ylläpitämisen etuja poliittiselle eliitille sekä sitä, kuinka politisoituja identiteettejä luodaan jatkuvasti uudelleen yhteiskunnan eri tasoilla.

Vallan jakamiseen perustuvan hallintomallin menestys demokratian airuena sisältää tiettyjä ehtoja. Vaikka eliittiryhmien on luonnollisesti kyettävä yhteistyöhön, on niiden uskollisuuden ensisijaisesti kallistuttava edustettaviensa puoleen. Viimeaikaiset keskustelut koskien Libanonin järjestelmän puutteita ovat nostaneet esiin poliittisten eliittien taipumuksen sektien väliseen sopimiseen. Ilmiö johtaa päätöksentekoon, joka palvelee eliittiryhmien etuja huomattavasti enemmän kuin heidän seuraajiensa tarpeita. Sektariaanisten, poliittisten ja taloudellisten eliittien välinen sopiminen myös institutionalisoi etuuksien vaihdannan poliittisen vallan keskiöön ja jakaa kansalaiset helposti hallittaviin ryhmiin, joiden välillä ei esiinny jaettua libanonilaista identiteettiä.

Saint Georgen kreikkalaisortodoksinen kirkko. Kuva: Alana Saul

 

Nejmeh-aukion kellotorni Beirutin keskustassa. Kuva: Alana Saul

 

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Beirutin prameaan, kullankeltaiseen keskustaan. Talot olivat uusia, mutta perinteitä vaalien rakennettuja. Niissä ei näyttänyt asuvan ristin sielua. Aution torin keskellä kohosi keltatiilinen kellotorni ja mukulakivikadulla lepäsi unelias kahvila. Ryhmämme ohitti ajoittainen bisnesmies, yksittäinen utelias turisti. Kadunkulmissa partioi sotilaita, joiden tuliaseiden verkkainen kulma seisautti suojaisaa elämää viettäneiden suomalaisten veret kerta toisensa jälkeen. Joku uteli, missä kaikki ruokakaupat ovat, mistä tavalliset ihmiset hakevat kahvinsa.

Pääkaupungin keskustan pysähtynyttä tunnelmaa rikkoi tasaisesti voimistuva jyly ja palaneen katku. Kulman takana olevalla aukiolla oli käynnissä mielenosoitus. Hetki sitten poissaolollaan loistaneet ihmiset olivat kerääntyneet osoittamaan mieltään talouskuripolitiikkaa vastaan vain kivenheiton päähän seesteisistä kujista. Turhautumisen kruununa koreili ilmiliekeissä loimuava autonrengas.

Kurssilaiset osuivat paikalle, kun libanonilaiset osoittivat mieltään hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan. Kuva: Ninette Kouhia

 

Libanon on kapitalistinen yhteiskunta par excellence. Maan yhteiskuntalogiikkaa leimaa laissez-faire -näkökulma, joka puoltaa valtion puuttumattomuutta esimerkiksi kansalaistensa taloudellisiin turvaverkkoihin. Viime käden turvaverkot ja taloudellinen apu ovatkin usein sektipohjaisten järjestöjen avustusohjelmien koordinoimia. On arvioitu, että peräti 90 % sosiaalisista tuista tulee Libanonissa ei-valtiollisilta toimijoilta. Vähäiset olemassa olevat julkiset järjestelmät ovat auttamattoman tehottomia ja niihin pääsy vaikeaa. Maassa luonnollisesti toimii sektariaanisista motiiveista irrallaan olevia kansalaisjärjestöjä. Kuitenkin myös nämä joutuvat operoimaan toimintaympäristössä, jota määrittävät ja muokkaavat sydänjuuriaan myöten sektariaaniset verkostot.

Kolmantena päivänä tapasimme Beirutin kansallismuseon portailla Gabrielin. Vaikuttavasta rakennuksesta valokuvia otettaessa oli kannattavaa tähdätä tarkasti. Museon rinnalla lepäsi Libanonin turvallisuusviranomaisten päärakennus, jonka suurieleisen kuvaamisen oli jo matkan alkuvaiheessa vihjattu olevan huono idea. Molemmat rakennukset sijaitsivat pittoreskilla bulevardilla, joka tunnetaan vihreänä linjana. Sisällissodan aikana vihreä linja oli alueellisesti rajannut muslimit yhdelle ja kristityt toiselle puolelle Beirutia. Linjan vihreys viittasi kasvillisuuteen, joka puski maasta sotavuosien saatossa, sillä kaupungin asukkaat kulkivat vain harvoin kahden identiteetin välimaastossa.

Vihreällä linjalla sijaitseva muraali eri uskontokuntiin kuuluvista nuorista rakastavaisista. Kuva: Alana Saul

 

Gabriel oli poikkeus. Gabriel oli kristitty, mutta syntynyt palestiinalaiselle äidille. Sodan koittaessa Gabriel asui kristittyjen puolella vihreää linjaa, mutta päätyi taistelemaan palestiinalaisten joukoissa. Kyynisen huvittunut pilke silmäkulmassaan Gabriel kertoi, kuinka kerran tultuaan kidnapatuksi hänet oli ensin piesty, sitten otettu mukaan elokuviin. Kidnappaajat halusivat nähdä teatterissa pyörivän uunituoreen elokuvan, se oli nimeltään Blues Brothers. Vanki ja vangitsijat olivat nauraneet viereisillä penkeillä katketakseen. Kun elokuva loppui, Gabriel piestiin taas, mutta vähemmän tomeralla tarmolla.

Viime käden selviytymisen varmistaminen on tavalliselle ihmiselle ilmeisen tinkimätön tarve. Ilmiöt, kuten turvaverkkojen politisoituminen, juurruttavat sektariaaniset jakolinjat vaihtoehdottomaksi osaksi libanonilaista yhteiskuntaa. Vähäisimmillään se sulauttaa verkostot ehdokkaiden keskeisiksi resursseiksi poliittisessa kilpailussa. Laajemmat, rakenteellista muutosta ajavat poliittiset lupaukset jäävät välttämättömyyksien takaamisen jalkoihin. Yhteydet kulkeutuvat isältä pojalle, hyvältä tyypiltä toiselle, lujittaen tiettyjen, hyvin verkostoituneiden piirien otetta vallasta. Jos tällaisten dynastioiden ulkopuolelta tulevat poliittiset toimijat eivät kykene vakuuttamaan kansaa kyvystään toimia yhtä tehokkaina palveluntarjoajina, niiden tie valtaan on ilmeisen kivikkoinen.

Ennen kaikkea sektille rakentuvat turvaverkkojärjestelmät polarisoivat herkästi näkemystä siitä, kuka ansaitsee apua, kuka iskuja. Etäisenä koetun ulkopuolisen epäonni on usein helppo nähdä omien kamppailua ansaitumpana. Kun samankaltaisuus tunnistetaan, särkyy herkästi myös illuusio oikeutetuista jakolinjoista.

Sodan jälkeen Gabriel oli perustamassa Fighters for Peace -organisaatiota: entisiä  sotilaita, joista oli konfliktin järjettömyyden todistamisen jälkeen kasvanut rauhan puolustajia. Kävelykierroksen päätteeksi Gabriel pyysi muistamaan, että sota ja yhteiskunnan polarisaatio eivät koskaan aja tavallisen ihmisen etuja vaan vaurastuttavat niitä, joiden ei koskaan itse tarvitse loikkia vihreän linjan ylitse kotiin. Sodan päättymisen jälkeen Gabriel oli kohdannut Beirutin kaduilla miehen, jota hän oli itse pitänyt vankinaan. Mielekkäitä sanoja ei ollut, vaikka sota oli muuttunut rauhaksi ja vihreä linja viehkeäksi bulevardiksi.

Identiteetti on monen kappaleen kokonaisuus. Aivan kuten muutkin identiteetin palaset, oli kyseessä sitten kansalaisuus, sosioekonominen asema tai mikä tahansa alakulttuuri, myös sekti voidaan valjastaa tavalla, joka tiukentaa tietyn ryhmän otetta vallasta.

Anjarin rauniokaupunki. Kuva: Jelena Simic

 

Viimeisenä päivänä vierailimme Baalbekin ja Aanjarin rauniokaupungeissa, joista jälkimmäinen sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä jälleen yhdestä jakolinjasta, Syyrian rajasta. Aanjarin väriloisto oli täydellinen vastakohta ensimmäisen illan harmaudelle. Rikkumaton hiljaisuus ja verkkaisesti tuulessa heilahteleva heinikko ei ollut se, mitä odotin näkeväni näin lähellä erästä maailman raastavinta sotaa käyvää aluetta. Raunioiden keskellä kulkiessa ei voinut välttyä ymmärtämästä, miten moniulotteinen yhteiskunta Libanon on.

On selvää, että Libanonin kaltaisen maan moninaisia historiallisia, geopoliittisia tai sektariaanisia haavoja ei voida diagnosoida yksiselitteisesti. Vaikka sektarianismi on osa libanonilaista yhteiskuntaa, on sen deterministinen korostaminen jonkinasteinen yksinkertaistus. Sektarianistisen identiteetin supistaminen libanonilaisten sisäsyntyiseksi taipumukseksi heikentää mahdollisuuksia purkaa vanhoja vallan rakenteita ja vaatia laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Jonkinlaista muutosta tuntui odottavan jokainen, jonka kanssa keskustelimme matkamme aikana: yksityishenkilöistä ajatushautomoihin, valtiollisista toimijoista kansalaisyhteiskuntaan. Muutoksen muodon määrittelyssä oli toki sävyeroja, mutta näkemys sen tarpeellisuudesta oli yhtä kirkas kaikkien kohdalla.

 

Artikkelikuva: Beirutin pilvenpiirtäjiä. Kuva: Miriam Huovila



Alana Saul, 29 elokuuta 2019

,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *