Hannu_Juusola_Lahi-ItaHannu Juusola

Viime aikoina kritiikki Barack Obaman hallinnon Syyria-politiikkaa kohtaan on jälleen kiihtynyt. Taustalla on Obaman kauden lopun läheneminen samalla, kun Syyrian konflikti muuttuu aina vaan epätoivoisemmaksi toisenkin aselevon murruttua vain viikon jälkeen. Useissa kirjoituksissa Syyriaa on pidetty häpeätahrana, joka jättää pysyvän jäljen Obaman presidenttiyteen.

Presidentti Obamaan kohdistuvassa Syyria-kritiikissä huomio kiinnitetään useampaan, osin erilliseen asiaan. Ensinnäkin Obamaa syytetään siitä, että politiikka on ollut huomattavan epäjohdonmukaista. Toisen ja paljon vakavamman syytteen mukaan Obama on pettänyt syyrialaiset, vaikuttanut radikaalien ryhmien vahvistumiseen ja lopulta jättänyt Venäjälle ja muille Assadin tukijoille vapaat kädet toimia. Viime aikoina on korostunut myös väite siitä, että yhteistyö Putinin Venäjän kanssa Syyrian-konfliktin ratkaisun suhteen on epärealistista, koska Putin on lähtökohtaisesti epäluotettava eikä Venäjä edes pysty painostamaan Assadia lähtemään, vaikka haluaisikin.

Epäjohdonmukainen politiikka on syönyt Obaman arvovaltaa

Obaman hallinnon politiikan epäjohdonmukaisuudesta ei ole epäilystä, ja tämän arvion hyväksyvätkin useimmat riippumatta siitä, miten he suhtautuvat muihin väitteisiin. Konfliktin ensimmäisenä kesänä elokuussa 2011 Obama julisti, että ”The time has come for President Assad to step aside”. Edeltävän kuukauden aikana Assad oli turvautunut aikaisempaa kovempaan väkivaltaan, ja Obaman odotettiin tekevän jotain – olihan Yhdysvallat Egyptin kansannousun aikana vastoin liittolaisensa Saudi-Arabian toiveita vaatinut presidentti Hosni Mubarakin eroa. Kesällä 2011 uskottiin myös yleisesti, että Assadin regiimin kaatuminen olisi vain ajan kysymys. Suurin ongelma oli siinä, että moni Syyrian oppositiossa ja Persianlahden valtioiden johdossa tulkitsi Obamaa siten, että Yhdysvallat tulisi tarvittaessa puuttumaan Syyrian tilanteeseen sotilaallisesti. Oppositio siis saattoi luottaa siihen, että Yhdysvallat tulisi lopulta apuun. Tätä tulkintaa vahvisti myös NATOn puuttuminen Libyan tilanteeseen vain joitain kuukausia aikaisemmin.

Jälkikäteen ajatellen vaatimus Assadin erosta tuolloin oli iso virhe. Ensinnäkin arvio Assadin asemasta Syyriassa oli hyvin puutteellinen. Toiseksi vaatimus loi suuria odotuksia Yhdysvaltoja kohtaan, vaikka Obama oli todellisuudessa haluton käyttämään sotilaallista voimaa. Se vahvisti myös niitä voimia oppositiossa, jotka halusivat militarisoida kansannousun. Täytyy muistaa, että tuossa vaiheessa oppositio oli vielä hyvin erimielinen siitä, pitäisikö kansannousu muuttaa väkivaltaiseksi kapinaksi. Alun perinhän kansannousun keskeinen slogan oli kuulunut: ”ei väkivaltaa, ei sektarianismia, ei ulkoista interventiota”. Tahtomattaan Obaman hallinto antoi julkisella erovaatimuksellaan tuen myös Persianlahden valtioille, joissa suunniteltiin Afganistanissa 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan käydyn jihadin toistamista Syyriassa. Tämä ajoi myös Assadin lopullisesti nurkkaan. Kaiken kaikkiaan Obama ajautui tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen olisi jossain vaiheessa tehtävä jotain tai näytettävä hyvin heikolta.

Kaiken kaikkiaan Obama ajautui tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen olisi jossain vaiheessa tehtävä jotain tai näytettävä hyvin heikolta.

Ilmeisesti yllätyksenä jopa monille lähimmille avustajilleen Obama teki selväksi kesällä 2012, että kemiallisten aseiden käyttö olisi ”red line”, jonka ylittäminen johtaisi Yhdysvaltojen sotilaalliseen puuttumiseen. Kun ottaa huomioon Obaman ulkopolitiikan yleisen varovaisuuden ja halun korostaa realismia ja Yhdysvaltojen intressejä, uhkaus oli poikkeuksellinen. Ongelmaksi se muodostui seuraavana kesänä, kun Assadin joukot käyttivät kemiallisia aseita Suur-Damaskoksen alueella. Lopulta Obama kuitenkin suostui Venäjän esitykseen kemiallisten aseiden tuhoamisesta eikä uhkausta sotilaallisesta väliintulosta pantu toteen.

Toisaalta on helppo ymmärtää Obamaa. Loppukesästä 2013 amerikkalaiset vastustivat voimakkaasti jälleen uutta sotaa Lähi-idässä eivätkä rajoitetut sotilaalliset iskut olisi luultavasti ratkaisseet mitään. Yhdysvallat olisi lisäksi joutunut toimimaan ilman tärkeintä liittolaistaan, koska David Cameron hävisi brittiparlamentissa äänestyksen oikeudesta osallistua vastaiskuun. On kuitenkin selvää, että perääntyminen viime hetkellä koettiin Lähi-idässä hyvin nöyryyttävänä. Ailahteleva politiikka ja rikotut tai epämääräiset lupaukset ovat kaiken kaikkiaan syöneet pahasti Obaman uskottavuutta. Eittämättä mieleen on tullut toinen realistisen ulkopolitiikan ystävä, George H. D. Bush, joka vuoden 1991 Kuwaitin sodan jälkeen kehotti irakilaisia nousemaan kapinaan Saddamia vastaan, mutta kun he näin tekivät, Bush vanhempi jätti heidät paljolti yksin.

Radikalisoituiko oppositio Obaman tuen puutteen vuoksi?

Muilta osin syytökset Obaman politiikkaa kohtaan ovat ongelmallisempia. Keskeinen väite on ollut, että Yhdysvaltojen passivisuus on vahvistanut ääriryhmiä, sillä pettyneet syyrialaiset ovat hakeneet tukea sieltä, mistä sitä on ollut saatavissa. Jos Yhdysvallat olisi tukenut tarpeeksi Syyrian oppositiovoimia, ne olisivat pysyneet maltillisena. Harva kovempia toimia vaatineista on ehdottanut laajamittaista interventiota Irakin tyyliin, sillä lähes kaikki myöntävät, ettei Syyrian konfliktiin ole puhtaasti sotilaallista ratkaisua. Yhdysvaltojen passiivisuutta kritisoivien mukaan rajoitettu voiman käyttö ja opposition sotilaallinen tukeminen (”managed militarization”) pakottaisivat regiimin kompromisseihin, mikä lopulta johtaisi Assadin eroon ja maltillisen opposition valtaannousuun. Vähintäänkin Yhdysvallat voisi heidän mukaansa olla mukana vaikuttamassa siihen, että sen tukemat voimat ovat mukana, kun uutta Syyriaa muodostetaan.
Teorian puutteet ovat mielestäni kuitenkin ilmeisiä. Yhdysvallat on itse asiassa käyttänyt paljon taloudellisia ja poliittisia voimavaroja pyrkiessään rakentamaan niin sanottua maltillista aseellista oppositiota, vaikkei tietenkään läheskään niin paljon kuin oppositio olisi toivonut. Pyrkimykset ovat epäonnistuneet pahoin. On vaikea kuvitella, että taustalla olisi vain riittämätön tuki. Pikemminkin on kyse sisällissotien yleisestä kehityksestä. Lukuisten eri osapuolien tukemille sisällissodille on tyypillistä, että nimenomaan radikaaleimmat voimat pääsevät ajan myötä voitolle. Syyriassa ei koskaan ole ollut yhtenäistä oppositiota, jolle vallan olisi voinut siirtää Assadin kaaduttua.

Pikemminkin on kyse sisällissotien yleisestä kehityksestä. Lukuisten eri osapuolien tukemille sisällissodille on tyypillistä, että nimenomaan radikaaleimmat voimat pääsevät ajan myötä voitolle. Syyriassa ei koskaan ole ollut yhtenäistä oppositiota, jolle vallan olisi voinut siirtää Assadin kaaduttua.

On myös naiivia kuvitella, että Obama olisi pystynyt ratkaisevasti muuttamaan aseellisen opposition koostumuksen ja ideologiset tavoitteet. Kun katsoo kartalta sitä, missä oppositiovoimat ovat menestyneet ja missä taas eivät, yhteydet syyrialaisen yhteiskunnan perusrakenteisiin ovat ilmiselviä. Syyrian aseellinen kansannousu on alusta alkaen ollut pääosin maaseututaustaisen, köyhälistöä ja alempaa keskiluokkaa edustavan ja uskonnollisesti konservatiivisen sunniväestön kapina. Esimerkiksi nyt tuhon kourissa oleva Aleppo ei koskaan noussut kapinaan, vaan opposition joukot toivat kapinan sinne kesällä 2012 turhauduttuaan Aleppon passiivisuuteen. Obaman politiikalla oli luultavasti jokin rooli siinä, että kapina muuttui yhä enemmän jihadismiksi samoin kuin sillä, että Assad pyrki alusta asti vahvistamaan konfliktin sektarianistista luonnetta.

Vaikka Venäjä pystyisikin pitämään Assadin regiimin vallassa, konflikti jatkuu tavalla tai toisella niin kauan kuin Assadin viholliset sitä haluavat.

Olennaisimmat syyt ovat kuitenkin paljon syvemmällä. Todennäköisesti Obama oli alun perin oikeassa siinä, että Yhdysvalloilla ei ole ratkaisua Syyrian konfliktiin. Nyt sotilaallista ratkaisua yrittää puolestaan Venäjä. Luultavasti myöskään Venäjällä ei ole tarjota kestävää ratkaisua, vaikka sillä onkin käytettävissään Syyrian armeijan koulutetut maavoimat ja vaikka siihen ei kohdistu voimakasta kansalaismielipidettä, joka tuomitsisi siviileihin kohdistuvan summittaisen väkivallan. Kuten Aron Lund hiljan kommentoi, vaikka Venäjä pystyisikin pitämään Assadin regiimin vallassa, konflikti jatkuu tavalla tai toisella niin kauan kuin Assadin viholliset sitä haluavat. Nyt kun Yhdysvaltojen ja Venäjän aselepopyrkimykset Syyriassa ovat epäonnistuneet pahasti, ja Venäjän ja Assadin regiimi etsivät sotilaallista ratkaisua Aleppossa, häviöllä olevan osapuolen tukijat pyrkivät luultavasti vuorostaan lisäämään aseellista tukea asiakkailleen Syyriassa. Näin on käynyt lukuisia kertoja aiemminkin pitkien sotavuosien aikana.