Tunisian vaalit ovat merkittävä askel maan demokratian vahvistumisessa

Tunisiassa pidetään presidentinvaalit sunnuntaina 15. syyskuuta ja parlamenttivaalit pian sen jälkeen kuudes lokakuuta. Kyseessä ovat toiset varsinaiset presidentin- ja parlamenttivaalit sen jälkeen, kun maata itsevaltaisesti hallinnut presidentti Zine El Abidine Ben Ali syrjäytettiin vuonna 2011. Mikäli kukaan presidentinvaalien 26 ehdokkaasta ei saa ensimmäisellä kierroksella yli puolia äänistä, marraskuussa järjestetään toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.

Tunisian puolueet ovat vielä varsin heikkoja, ja yleiseen Lähi-itä-tyyliin monet niistä ovat pikemminkin johtajiensa ympärille rakentuvia kuin institutionaalisia ja vahvan ideologian omaavia toimijoita. Tässä suhteessa vuonna 2016 ”muslimidemokraattiseksi” virallisesti muuttunut islamistitaustainen Ennahda (al-Nahda ”renessanssi”) poikkeaa positiivisesti edukseen. Muutoksen aitoudesta ja uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan on tosin kovastikin erilaisia tulkintoja. Loikkauksista kärsinyttä, tällä hetkellä parlamentin kolmanneksi suurinta, maan perinteistä sekulaaria eliittiä edustava Nidaa Tounes -­puoluetta (Nida’ Tunis eli ”Tunisian kutsu”) johtaa presidentti Beji Caid Essebsin (Baji Qa’id al-Sabsi) kuoleman jälkeen hänen poikansa Hafez Essebsi, mikä sekin kertoo paljon puolueiden kehityksestä. Kansanedustajien loikkaukset ja uusien puolueiden tai ryhmittymien muodostumiset liittyvät nekin pikemminkin henkilöiden välisiin suhteisiin ja valtapyrkimyksiin kuin ideologisiin kysymyksiin.

Kaiken kaikkiaan poliittinen kenttä on hyvin pirstoutunut. Vaaleihin ottaa osaa suuri määrä puolueita ja sitoutumattomia ehdokkaita. Suhteellinen vaalitapa ja äänikynnyksen puute johtavat siihen, että parlamenttiin tullee suuri määrä eri ryhmittymiä. Presidentinvaalissakin ehdokkaita on peräti 26. Mikäli presidentin valinta on selvä ennen lokakuun parlamenttivaaleja, se voi vaikuttaa parlamenttivaalien tulokseen Ranskan mallin mukaisesti.

Sekä presidentin- että parlamenttivaaleissa todennäköisesti vahvimmat poliittiset voimat ovat edellä mainitut Ennahda ja Nidaa Tounes sekä nykyisen pääministerin Youssef Chahedin (Yusif Shahid) johtama uusi Tahya Tounes -puolue (”Eläköön Tunisia”), jonka taustalla ovat Nidaasta eronneet poliitikot. Pääministeri Chahed on ehdolla myös presidentiksi.

Oman mausteensa presidentinvaaleihin tuo tunnettu mediamoguli Nabil Karoui (Nabil al-Qarawi), joka ilmoitti ehdokkuudestaan vasta kesällä, mutta on johtanut mielipidetiedusteluja. Vain muutama viikkoa ennen vaaleja hänet pidätettiin rahanpesusyytöksien perusteella, ja Karoui käykin vaalikampanjaa vankilasta käsin vaimonsa välityksellä. Karouin kannattajat syyttävät pidätyksestä pääministeri Chahedia ja pitävät sitä poliittisena ajojahtina. Mikäli Karoui pääsee toisella kierrokselle, on erittäin mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Karouin vaalikampanjassa on korostunut hänen roolinsa rikkaana hyväntekijänä ja politiikan ulkopuolisena toimijana – varsin yleisiä populistisia teemoja tämän hetken politiikassa ympäri maailmaa!

Huomio kannattaa kiinnittää myös Ben Alin perintöä varsin avoimesti edustavaan Abir Moussiin (Abir Musi). Korostetun sekulaari naisehdokas on kampanjoinut voimakkaasti uskonnon yhteiskunnallista roolia vastaan. Kummatkin vaalit ovat tärkeät maan demokratian vakiintumisen tiellä, mutta samanaikaisesti on selvää, että ne eivät johda maan lukuisten ongelmien nopeaan ratkaisuun.

Kahdet vaalit joudutaan järjestämään lähes päällekkäin Tunisian presidentin Essebsin kuoltua kesken kautensa heinäkuussa. Vaalikampanjoinnin lyhyys voi osaltaan vaikuttaa presidentinvaalien lopputulokseen. Sitoutumattomat menestyivät erittäin hyvin viime vuoden paikallisvaaleissa ja voivat toistaa saman nytkin. Yksi suuri kysymys on se, kuinka moni vaivautuu äänestämään. On olemassa vaara, että äänestysprosentti jää hyvin alhaiseksi.

Miksi Tunisia on niin tärkeä?

Tunisian vaalit ovat tärkeät paitsi Tunisian oman tulevaisuuden kannalta myös esimerkkinä ja symbolina koko Pohjois-Afrikalle, arabimaailmalle ja ehkä laajemminkin niin sanotulle islamilaiselle maailmalle. Tunisiaa seurataan laajasti, koska se on ollut vuoden 2011 kansannousujen ainoa menestystarina.

Vuonna 2011 länsimaissa uskottiin laajalti, että ”arabikevääksi” nimetyt kansannousut johtaisivat demokratisoitumiseen. Länsi-Aasiasta ja Pohjois-Afrikasta koostuva Lähi-itä oli pitkään ollut maailman epädemokraattisin alue, eräänlainen poikkeustapaus. 1970-luvulla alkanut demokratia-aalto, joka on selvästi vahvistanut demokratiaa muun muassa Latinalaisessa Amerikassa, ei ennen arabikevättä ollut juurikaan vaikuttanut arabimaailmassa. Lähes jokaisessa alueen maassa on toki 1970-luvulta lähtien pidetty säännöllisesti vaaleja, mutta vaalit eivät ole olleet aidosti kilpailtuja eivätkä rehellisiä. Lakiasäätävillä elimillä ei myöskään ole ollut itsenäistä asemaa suhteessa turvallisuuskoneiston tukemaan toimeenpanovaltaan. Suuri määrä akateemista kirjallisuutta pohtii sitä, miksi yksinvaltaisuus on ollut niin sitkeää juuri arabimaailmassa ja Lähi-idässä.

Arabikevään herättämät toiveet osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Bahrainissa unelmat kaatuivat Saudi-Arabian panssareihin. Egyptissä demokratisoitumista seurasi klassinen vastavallankumous. Syyria, Jemen ja Libya ajautuivat pian kaaokseen ja tuhoisiin sisällissotiin, joihin ulkopuoliset ovat sekaantuneet. Myöskään muualla demokratisoituminen ei edennyt toivotusti. Tänä vuonna valta on osittain vaihtunut kansannousun vuoksi Sudanissa ja Algeriassa. Niiden osalta on kuitenkin vielä liian aikaista sanoa mitään varmaa. On selvää, että maiden turvallisuuskoneistot eivät irrota otettaan vallasta helposti.

Pohjois-Afrikka on alue, johon suomalaistenkin tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota, ei vähiten Välimeren yli kulkevan pakolaisreitin takia. Alueen kehitys on hyvin tärkeää myös Euroopan kannalta.

Tunisian siirtymäkausi

Tunisian tie on ollut toinen. Poliittista väkivaltaa ja terrorismia on toki ollut, mutta kaiken kaikkiaan tilanne on säilynyt suhteellisen rauhallisena ja demokratian vakiinnuttamiseksi on otettu merkittäviä askeleita. Islamistitaustainen Ennahda-puolue voitti ensimmäiset arabikevään jälkeiset vaalit syksyllä 2011. Vallansiirron jälkeinen ensimmäinen hallitus oli kuitenkin Ennahdan ja ei-islamististen puolueiden muodostama koalitiohallitus. Ennahdan johtaman hallituksen kausi, jolloin myös uutta perustuslakia kirjoitettiin, oli monin tavoin kriittistä aikaa. Samoin kuin Egyptissä, ristiriidat islamistien, tiukkaa uskonnollista lainsäädäntöä vaativien salafistien ja sekularisteiksi kutsuttujen poliittisten ryhmien välillä uhkasivat johtaa väkivaltaisuuksiin. Egyptissähän Muslimiveljeskuntaa edustavan presidentti Mohammed Mursin valtakauden päätti armeijan väliintulo kesällä 2013. Tunisiassa vältyttiin kuitenkin vastaavalta katastrofilta, mihin vaikutti oleellisesti Ennahdan ero hallituksesta ja teknokraateista muodostuneen hallituksen muodostaminen syksyllä 2013. Yhteiskunnallisen rauhan säilymisessä oli keskeisessä roolissa kansalaisjärjestöjä ja ammattiyhdistysaktivisteja edustanut ”kvartetti” (al-Ruba’i al-tunisi li-l-hiwar al-watani tai Quartet du dialogue national), joka sai toiminnastaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2015.

Tunisian tilanne saatiin vakautettua vuonna 2014. Alkuvuodesta maassa hyväksyttiin perustuslaki, joka on yleisesti arvioitu yhdeksi alueen demokraattisimmista. Syksyllä 2014 pidetyissä parlamenttivaaleissa maan perinteistä sekulaaria eliittiä edustava Nidaa Tounes  voitti, ja voittokulku jatkui myös loppuvuoden presidentinvaaleissa, joissa nousi valtaan Essebsi. Jälleen kerran maata ryhtyi kuitenkin hallitsemaan koalitiohallitus, jossa oli edustajia sekä islamisteista että sekulaaria perintöä edustavista puolueista. Vuodesta 2016 alkaen maata on hallinnut hyvin laaja kansallisen yhtenäisyyden hallitus, jonka ideana on ollut stabilisoida maan kehitys. Tunisiassa toimeenpanovalta on jaettu pääministerin johtaman hallituksen ja presidentin kesken siten, että turvallisuus- ja ulkopolitiikka kuuluu lähinnä presidentille.

Miksi Tunisia on menestynyt?

Tunisian menestystä on tyypillisesti selitetty eri osapuolien kyvyllä ja halukkuudella tehdä kompromisseja, mikä esimerkiksi Egyptin tapauksessa on puuttunut. Poliittisen kulttuurin lisäksi löytyy myös muita selittäviä tekijöitä. Tunisia on etnis-uskonnollisesti yhtenäisempi kuin useimmat muut alueen valtiot, eikä politiikka perustu heimoihin. Tunisialla on takanaan pitkä historia alueellisena kokonaisuutena jo ennen sen virallista itsenäistymistä vuonna 1956. Kaiken kaikkiaan siellä ei ole samalla tavalla pohjaa identiteetteihin pohjautuville konflikteille kuin lukuisissa muissa alueen valtiossa.

Koulutetun keskiluokan osuus on suhteellisen korkea, mikä on aina hyvä lähtökohta demokratisoitumiselle. Bruttokansantuote henkeä kohden on ollut selvästi korkeampi kuin esimerkiksi Egyptissä tai Marokossa. Tunisialla ei myöskään ole rasitteenaan öljyvaroihin pohjautuvaa rentierististä järjestelmää, jossa valtio saa tulonsa luonnonvarasta, eikä kansalaisten työpanosta varsinaisesti tarvita. Runsaat öljyvarat tuntuvat olevan eräänlainen kirous, sillä harva valtio, jonka öljy on löydetty ennen demokratiaa, on koskaan pystynyt demokratisoitumaan.

Unohtaa ei voi myöskään positiivisia historiallisia kokemuksia ”demokratiasta” alkaen vuoden 1861 hallitsijan valtaa rajoittavasta perustuslaista, joka on arabimaailman ensimmäinen. Armeijalla ei ole ollut keskeistä roolia yhteiskunnassa, joten turvallisuuskoneisto ei ole muodostanut suurta uhkaa demokratisoitumiselle. Tunisiassa on myös pitkä sekularismin perinne, joka luonee pohjaa esimerkiksi naisten suuremmalle poliittiselle roolille. Myös geopolitiikalla on merkitystä: Tunisian kehitykseen ei ole liittynyt sellaisia vahvoja alueellisia ja kansainvälisiä valtapyrkimyksiä, jotka ovat olleet tyypillisiä Syyrian, Jemenin ja Libyan tapauksissa. Tietty kansallinen yhtenäisyys on myös toiminut esteenä ulkopuoliselle sekaantumiselle.

Ongelmina talous, epätasa-arvo ja korruptio

Huolimatta osin hyvinkin rohkaisevasta kehityksestä, Tunisialla on ja tulee jatkossakin olemaan suuria ongelmia, jotka voivat uhata sen tähänastisia saavutuksia. Maan talous on ongelmissa ja taloudellinen epätasa-arvo on syvää. On hyvä muistaa, että demokratian lisäksi arabikevään kansannousuissa vaadittiin taloudellista tasa-arvoa. Itseasiassa maan taloudellinen tilanne on vain heikentynyt viime vuosina, eikä korruptiotakaan ole saatu aisoihin. Virallisesti työttömyys on noin 15 %, ja nuorison työllisyystilanne on itse asiassa huonontunut. Ainakin kolmannes yliopistoista valmistuneista nuorista on vailla työtä. Talous onkin vaalien tärkeimpiä kysymyksiä turvallisuuden ja korruption ohella. Myös kysymys uskonnon yhteiskunnallisesta roolista on edelleen tärkeä.

Myös kansalaisoikeuksien suhteen on viime aikoina otettu valitettavaa takapakkia, kun Ben Alin ajan autoritaarista lainsäädäntöä on sovellettu muun muassa kansalaisjärjestöjen toiminnan rajoittamiseen. Yksi Tunisian erityisongelmista on suuret taloudelliset erot keskuksen ja periferian välillä, millä on suuri vaikutus myös turvallisuustilanteeseen. Algerian vastaisesta rajaseudusta on tullut keskushallinnon vastaisten jihadistien keskus. Al-Qaidaan sidoksissa olevat ryhmät ovat rekrytoineet köyhien kylien ja kaupunkien työttömiä nuoria miehiä, joille ne ovat tarjonneet elannon ja tunteen kuulumisesta johonkin. Ryhmät ovat vastuussa viime vuosina tunnetuimmista turistikohteisiin tehdyistä terrori-iskuista. Maan köyhimmällä Qasrinin alueella on ollut myös jatkuvia levottomuuksia. Suurin osa väestöstä saa elantonsa lähinnä salakuljetuksesta. Qasrinin kaltaiset alueet selittävät osaltaan sitä, miksi juuri Tunisiasta lähti niin suhteettoman paljon väkeä ISIS:n riveihin.

Konsensusmalli on vaikuttanut siihen, että yhteiskuntarauha on kutakuinkin säilynyt, mutta ylettömän laajapohjainen hallitus ja kunnon opposition puute on johtanut uudistusten hitauteen. Parlamentti on ollut usein kyvytön tekemään päätöksiä, joille ei löydy yksimielistä kannatusta. Tämä koskee muun muassa elintärkeitä taloudellisia uudistuksia ja korruption vastaista kampanjaa. Tehottomuus on vienyt uskottavuutta maan poliitikoilta. Samalla demokratian kannatus on laskenut pelottavasti. Kun vielä vuonna 2013 70 prosenttia tunisialaisista kannatti demokratiaa, vuonna 2018 sitä kannatti enää 46 prosenttia.

Artikkelikuva on vuoden 2018 paikallisvaaleista. Attribution: CC BY-ND 2.0 Congress of local and regional authorities. Lähde: https://www.flickr.com/photos/congress-of-local-and-regional-authorities/28067860408/in/album-72157694691056201/



Hannu Juusola, 14 syyskuuta 2019

, , , , ,




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *