Trumpin Jerusalem-päätös vie kohti yhden valtion mallia

Suomen itsenäisyyspäivänä pitämässään lyhyessä puheessa presidentti Donald Trump muutti merkittävästi Yhdysvaltojen politiikkaa Jerusalemin kysymyksessä. Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja ilmoitti aloittavansa prosessin suurlähetystön siirtämiseksi Tel Avivista Jerusalemiin. Päätöksen poikkeavuutta lisäsi se, että Trumpin puheessa antama tuki kahden valtion mallille oli ainoastaan ehdollinen. Trump nimittäin ilmoitti tukevansa kahden valtion mallia, mikäli osapuolet sitä haluavat.  Ajatus on siis se, että Jerusalem on edelleen jaettavissa osapuolten kesken kahdeksi pääkaupungiksi, mikäli sekä Israel että palestiinalaiset sitä haluavat. Nyt tehty päätös liittyy konkreettisesti vuonna 1995 kongressin kummankin kamarin hyväksymään lakiin, joka edellyttää Yhdysvaltojen suurlähetystön siirtoa Tel Avivista Jerusalemiin.

Israelia lukuun ottamatta koko kansainvälinen yhteisö on pitänyt Yhdysvaltojen päätöstä virheellisenä. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvostossa Yhdysvaltojen suurlähettiläs Nikki Haley jäi kovin yksin puolustaessaan maansa päätöstä. Suomenkin mediassa on varsin laajasti arvioitu Trumpin päätöksen mahdollisia vaikutuksia Yhdysvaltojen asemalle Lähi-idässä. Varsin yleinen tulkinta on ollut se, että päätös heikentää maan mahdollisuuksia toimia tasapuolisena sovittelijana Israelin ja palestiinalaisten välillä. Useissa puheenvuoroissa on myös korostettu sitä, että päätös heikentää entisestään sovinnon mahdollisuuksia Palestiinan konfliktissa.

Muista poiketen dosentti Markku Ruotsila A-studion keskustelussa ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Olli Ruohomäki Kirkko ja kaupunki –lehdelle antamassaan haastattelussa ovat Trumpin itsensä tavoin nähneet päätöksen vain vallitsevan tosiasian tunnustamisena eikä erityisen dramaattisena toimenpiteenä. Samassa jutussa Ruohomäki syyttää kansainvälistä yhteisöä kaksinaismoraalista, koska esimerkiksi Ruotsin päätöstä tunnustaa Palestiinan valtio vuonna 2014 ei ole samalla tavalla pidetty uhkatekijänä rauhanprosessille. Jää hieman epäselväksi, mitä Ruohomäki tällä tarkoittaa, koska hän tiennee, että Ruotsin on tunnustanut myös Israelin ja, että kahden rinnakkaisen valtion malli on jo pitkään ollut kansainvälisen yhteisön julkituotu tavoite. Ruohomäen mukaan palestiinalaisten pääkaupunki on de facto Ramallahissa, eikä Itä-Jerusalemilla ole kuin ”symbolista merkitystä.”

Taistelu Jerusalemista 1947–1949

YK:n yleiskokous esitti marraskuussa 1947 brittien hallitseman Palestiinan mandaattialueen jakamista. Ehdotuksessa Jerusalemin alueen, mukaan lukien Betlehemin, tulisi säilyä erillisenä kansainvälisessä hallinnassa olevana alueena (corpus separatum). Jerusalemin symbolisesta ja fyysisestä omistamisesta on taistellut kolme eri tahoa: sionistinen liike, Jordaniaa hallitseva hashimilainen suku ja Palestiinan arabien kansallinen liike.

Ensimmäisessä Palestiinan sodassa eli Israelin itsenäisyyssodassa 1947–1949 Jerusalemin hallinnasta käytiin kovia taisteluita Jordanian armeijan ja Israelin välillä. Sodan kuluessa Jordania sai haltuunsa kaupungin itäosat mukaan lukien vanhankaupungin pyhine paikkoineen, ja Israel puolestaan länsiosat ja kaiken kaikkiaan noin 85 % mandaatin aikaisesta Jerusalemista. Jerusalemista tuli jaettu kaupunki aina vuoteen 1967 saakka. Vuosina 1947–1949 käyty sota muutti merkittävästi kaupungin etnis-uskonnollista koostumusta, kun juutalaiset pakenivat Itä-Jerusalemista ja arabit puolestaan lännestä. Erityisesti kristittyjen suhteellinen osuus laski selvästi. Jerusalemin vanhan kaupungin menetys oli yksi harvoja tappioita Israelille muuten hyvin voitollisessa itsenäisyyssodassa. Jälkikäteen on ihmetelty, että miksi Israel ei sodan lopulla vallannut myös Itä-Jerusalemia ja Jordan-joen länsirantaa, vaikka se olisi ollut sotilaallisesti mahdollista.

Jaettu kaupunki 1949–1967

Sodan jälkeen jaettua kaupunkia vaadittiin jälleen kansainväliseen hallintaan. Tätä ajoivat erityisesti Vatikaanin ympärille ryhmittyneet katoliset maat ja Neuvostoliiton johtama sosialistimaiden ryhmä. YK:n yleiskokous 9.12.1949 antoikin päätöslauselman, jonka mukaan Jerusalemin tuli olla YK:n alaisuudessa. Jordania ja Israel yhdistivät kuitenkin voimansa sodan lopputuloksen sementoimiseksi eikä YK:lla ollut kykyä pakottaa niitä palauttamaan valloittamiaan alueita. Koska pyhät alueet olivat jääneet Jordanialle, Israel alkoi vähitellen kannattaa niin sanottua funktionaalista kansainvälistämistä, jossa vain pyhät paikat olisivat rajoitetussa kansainvälisessä valvonnassa. Tämä olisi mahdollistanut juutalaisten rukoilun Jordanian hallintaan jääneellä Länsi- eli Itkumuurilla. Myös Yhdysvallat tuki tuolloin funktionaalista kansainvälistämistä.

Ennen vuotta 1949 ei ollut lainkaan selvää, että Israel aikoi tehdä Jerusalemista pääkaupungin. Sionistisen liikkeen piirissä kaupunkiin suhtauduttiin ristiriitaisesti, koska se yhdistyi ennen muuta uskonnolliseen juutalaisuuteen eikä sekulaariin nationalismiin. Pari päivää YK:n vuoden 1949 yleiskokouksen päätöslauselman jälkeen Israel kuitenkin ilmoitti siirtävänsä pääkaupunkinsa Jerusalemiin, ja tammikuussa 1950 Jerusalemista tuli virallisesti Israelin pääkaupunki. Sinne siirtyivät vähitellen parlamentti ja useimmat ministeriöt. Huhtikuussa 1950 Jordania puolestaan liitti valloittamansa alueet, mukaan lukien Itä-Jerusalemin, osaksi valtiotaan ja antoi palestiinalaisille pakolaisille kansalaisuuden. Käytännössä ainoastaan Jordanian kuningashuonetta suosiva Iso-Britannia hyväksyi Länsirannan liittämisen Jordaniaan. Jopa Iso-Britannia suhtautui kuitenkin Itä-Jerusalemin liittämiseen kriittisesti. Arabiliitto vastusti sitä jyrkästi.

Virallisesti kansainvälinen yhteisö ei hyväksynyt myöskään Israelin päätöstä. Erityisen voimakkaasti Yhdysvallat protestoi vuonna 1953, kun Israelin ulkoministeriö muutti Jerusalemiin.  Vähitellen Israelin hallinta Länsi-Jerusalemissa sai kuitenkin kasvavaa hyväksyntää. Vuonna 1953 Neuvostoliiton suurlähettiläs oli ensimmäinen merkittävä suurlähettiläs, joka nimitettiin tehtäväänsä Jerusalemissa, ja pian länsivaltiot seurasivat esimerkkiä. Kansainvälistymispuheet menettivät vähitellen merkitystään. Useimmat suurlähetystöt pysyivät kuitenkin Tel Avivissa, ja eurooppalaisista valtioista ainoastaan Alankomaat siirsi suurlähetystönsä Jerusalemiin. Kansainvälisen yhteisön käytös osoitti kuitenkin sekä Jordanialle että Israelille, että lopulta kansainvälinen yhteisö hyväksyy ”tosiasiat”. Israelin myöhempää Jerusalem-politiikkaa onkin hallinnut näkemys, että kartalle luodut faktat saavat lopulta väistämättömän kansainvälisen hyväksynnän. Trumpin päätös on tuorein esimerkki tämän ajattelun voimasta.

Yhdistetty kaupunki

Vuoden 1967 kuuden päivän sota muutti Jerusaleminkin suhteen lähes kaiken. Sodassa Israel valloitti Itä-Jerusalemin pyhine paikkoineen hurmoksellisen ilmapiirin vallitessa. Puolustusministeri Moshe Dayan julisti, että ”olemme palanneet pyhimmälle paikallemme emmekä lähde sieltä enää ikinä”. Vuodesta 1967 Israelin asenne kaupunkia kohtaan on ollut ratkaisevasti uudenlainen. Pian sodan jälkeen Israelin hallitus päätti ulottaa Israelin lain koskemaan myös Itä-Jerusalemia, joka de facto liitettiin osaksi Israelia. Samalla kaupungin aluetta laajennettiin huomattavasti liittämällä siihen suuri määrä ympäröiviä arabikyliä. Israelin hallitsevana politiikkana on ollut lisätä juutalaisasutusta Jerusalemissa yleensä ja erityisesti kaupungin itäosissa. Siirtokuntia on rakennettu kehäksi arabiasutuksen ympärille vaikeuttamaan arabiasutuksen kasvua.

Muusta Länsirannasta poiketen Jerusalemin palestiinalaisilla on ”pysyvän asukkaan” status, mikä mahdollistaa muun muassa äänestämisen paikallisvaaleissa. Käytännössä Jerusalem on pysynyt jaettuna kaupunkina ja Itä- ja Länsi-Jerusalem toisistaan erillisinä. Vuonna 1980 Israelin parlamentti hyväksyi Jerusalemia koskevan ”peruslain”. Sen mukaan Jerusalem on Israelin ”kokonainen ja yhdistynyt pääkaupunki”. 1990-luvun alusta alkaneen niin sanotun Oslon rauhanprosessin aikana Israel on pyrkinyt estämään PLO:n toiminnan Jerusalemissa. Tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että juuri Ramallah on kehittynyt palestiinalaisten epäviralliseksi pääkaupungiksi. Pääkaupunki siirrettäisiin välittömästi Jerusalemiin, mikäli Israel sen sallisi. Jordania luopui vaateistaan Jerusalemiin kesällä 1988, vaikka on senkin jälkeen halunnut pitää kiinni roolistaan islamin pyhien paikkojen suojelijana al-Haram al-Sharifilla eli Temppelivuorella.

Miehitetty kaupunki

Kansainvälinen yhteisö ei ole koskaan hyväksynyt Itä-Jerusalemin liittämistä Israeliin. Jerusalemiin aikanaan muuttaneet suurlähetystöt ovat palanneet Tel Aviviin. Jopa Yhdysvallat on pysynyt johdonmukaisena siinä, että Itä-Jerusalem on kansainvälisen lain mukaisesti miehitettyä aluetta yhtä lailla kuin muukin Länsiranta. Viime vuosikymmenien rauhanprosessin aikana Jerusalemin kysymys on ollut yksi keskeisistä ”Final Status” -kysymyksistä, joista osapuolten pitäisi päästä yhteisymmärrykseen. Kansainvälisen yhteisön hallitseva periaate on ollut, että se ei millään tavoin muuta status quoa Jerusalemin suhteen ennen kuin osapuolet pääsevät sopimukseen asiasta. Juuri tässä suhteessa Trumpin nyt tekemä päätös poikkeaa vahvasti aiemmasta käytännöstä.

Vuosikymmenien ajan Yhdysvaltojen kongressi on vaatinut presidenttiä julistamaan Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtämään suurlähetystön sinne. Jokainen presidentti, niin demokraatti kuin republikaanikin, on torjunut vaateen. Kuten yllä jo mainitsin, vuonna 1995 kongressi sääti lain (Jerusalem Embassy Act), jonka mukaan suurlähetystö tulee siirtää Jerusalemiin vuoden 1999 toukokuun loppuun mennessä tai ulkoministeriön rahoitusta suurlähetystöille leikataan merkittävästi.

Laki on osa pitkää kamppailua maan Jerusalem-politiikasta presidentin ja kongressin välillä. Jerusalem Embassy Act mahdollistaa kuitenkin sen, että presidentti estää puolen vuoden välein lain vaatimat budjettileikkaukset vetoamalla kansalliseen turvallisuuteen. Clinton oli ensimmäinen, joka teki näin kesällä 1999, ja muut presidentit ovat seuranneet mallia. Peruste on ollut se, että suurlähetystön siirto suututtaisi tarpeettomasti palestiinalaiset ja arabimaailman, jotka haluavat palestiinalaisen valtion pääkaupungin Jerusalemiin (al-Quds). Vuoden 1995 laki liittyy osin myös Israelin sisäpolitiikkaan. Silloinen oppositiojohtaja ja nykyinen pääministeri Benjamin Netanyahu pyrki amerikkalaisten tukijoidensa avulla estämään Oslon rauhanprosessiin liittyvät kompromissit, joihin pääministeri Rabinin hallitus olisi mahdollisesti ollut valmis.

Mitä tästä seuraa

Nyt Trump on ensimmäisenä Yhdysvaltojen presidenttinä hyväksynyt Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja ilmoittanut aloittavansa konkreettisen prosessin suurlähetystön siirtämiseksi. Yhdysvallat on painottanut, ettei päätös ota kantaa potentiaalisen rauhansopimuksen sisältöön.

Trumpin puhe oli kuitenkin merkittävä tuen osoitus Israelille. Trump viittasi ainoastaan Jerusalemin ja juutalaisten välisiin yhteyksiin. Palestiinalaisten vaateet, oikeuksista puhumattakaan, jätettiin mainitsematta. Olennaisinta oli se, että puheessa ei millään tavoin huomioitu Yhdysvaltojen perinteistä kantaa, jonka mukaan Israel on Itä-Jerusalemissa miehittäjä. Täten se varmasti lisää entisestään Israelin uskoa siihen, että miehitys muuttuu ajan myötä hyväksytyksi ”tosiasiaksi”. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että monet valtiot seuraisivat Yhdysvaltojen esimerkkiä, vaikka Netanyahu on luonnollisesti tähän kehottanut. Ainakin lyhyellä aikavälillä päätös lähinnä korostaa Yhdysvaltojen ja muun maailman välistä asenne-eroa.

Alueella päätös vaikuttanee siten, että sekä palestiinalaisten johdon että Yhdysvaltojen ystävämaiden on entistä vaikeampi hyväksyä tai tukea kompromisseja, joita Israel ja Yhdysvallat palestiinalaisilta edellyttävät. Tahtomattaankin Trump taisi vaikuttaa siihen, että Palestiinan kysymys nousi taas kerran Lähi-idän politiikan keskiöön. Kun päätöstä katsotaan joskus tulevaisuudessa historiallisesta perspektiivistä, voi olla, että se oli yksi niistä tekijöistä, jotka siirsivät poliittista painopistettä kahden valtion mallista kohti yhden valtion mallia.

Palestiinalaisten tärkeimpiin neuvottelijoihin pitkään kuulunut Saeb Erekat viittasi jo tähän mahdollisuuteen julistaessaan, että palestiinalaisten ainoa jäljellä oleva optio on vaatia täysiä poliittisia oikeuksia ”Jordan-joen ja Välimeren välisellä alueella” eli kaikilla miehitetyillä alueilla ja Israelissa. Jerusalemin asukkaista 40 % on palestiinalaisia arabeja. Kansalaisina he olisivat merkittävä poliittinen voima. Vielä suurempi voima olisivat kaikki Israelin miehityksen alla olevat palestiinalaiset, jos he oman valtion sijaan ryhtyisivät vaatimaan tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia Israelin kansalaisina. Kahden valtion mallin vähittäinen romuttaminen johtaa väistämättä tähän lopputulokseen. Se on kaikkea muuta kuin Trumpin tarkoitus.



Hannu Juusola, 12 joulukuuta 2017

, , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *