Syyrialainen nainen mielenosoituksessa

Saana-Maria Jokinen: Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan (Gaudeamus 2020)

Arabikevään myötä Syyriassa heräsi toivo muutoksesta, kun autoritaariset hallinnot kaatuivat Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa. Syyrian hallinnon brutaalit otteet ensimmäisiä vastarinnan merkkejä vastaan vain korostivat hallinnon osoittamaa halveksuntaa niin kansalaisiaan kuin demokratiaa ja vapauksia kohtaan. Toiveet vallankumouksesta kuihtuivat kuitenkin pois kansannousun jäädessä hallinnon ja eri tahojen käymän sodan jalkoihin. Jokisen teos Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan yhdistää onnistuneesti Jokisen tekemiä haastatteluja muualla julkaistuun materiaaliin. Jokinen on seurannut konfliktin kehitystä sen alusta alkaen, ja hän on haastatellut Syyriasta paenneita ihmisiä jo ennen ISISin nousua ja EU:n pakolaiskriisiä. Kirja antaa äänen kotimaastaan pakenemaan joutuneille syyrialaisille ja sitä voi suositella kaikille Syyrian konfliktista kiinnostuneille.

Viime vuosina Suomessa on julkaistu ainakin kolme suomalaisten kirjoittajien Syyriaa käsittelevää teosta. Tuorein näistä on keväällä Gaudeamuksen julkaisema Saana-Maria Jokisen kirja Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan. Jokinen on Lähi-itään erikoistunut toimittaja, joka on myös asunut Syyriassa ennen arabikevään alkua. Jokisen kirja erottuu joukosta siinä, että hän on matkustanut alueelle ja haastatellut Syyriasta pakenemaan joutuneita ihmisiä konfliktin alusta saakka. Jokisen kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joille on leimallista se, miten kirjoittaja kuljettaa rinnakkain muualla julkaistuun materiaaliin perustuvaa yleiskuvaa ja tekemiensä ihmisten, aktivistien ja ns. tavallisten syyrialaisten haastatteluja, jotka auttavat ymmärtämään Syyrian tilannetta myös tavallisten ihmisten kannalta.

Syyrian kansannousu alkoi rauhanomaisesti ja jatkui kuukausia pääosin sellaisena Syyriaa johtavan Bashar al-Assadin hallinnon erittäin väkivaltaisista toimista huolimatta. Tämä kansannousun alku ja sen tavoitteet ovat valitettavasti unohtuneet seuranneen sodan ja siihen osallistuneiden äärijärjestöjen vietyä huomion julkisuudessa. Kirja muistuttaa meitä sodan ensimmäisistä uhreista: niistä ihmisistä, jotka rohkenivat nousta vuosikymmeniä hallinnutta Assadin sukudynastiaa vastaan ja haaveilla vapaudesta valita johtajansa sekä oikeudesta ilmaista mielipiteitään.

Jokinen kuvaa hyvin sitä, miten alun toiveikkuus muuttui raa’aksi sodaksi, johon osallistui ääriryhmiä taistelulinjojen eri puolilla. Kansannousuun osallistuneet toivoivat länsimaiden ja kansainvälisen yhteisön tukea diktatuurin kaatamisessa. Syyrian ääri-islamistien, kuten jihadistisen Jabhat al-Nusran, keskeinen viesti oli päinvastoin se, ettei länsimaihin voi luottaa eivätkä ne tulisi syyrialaisten avuksi. Sunnijihadistiset ryhmät olivat myös paremmin järjestäytyneitä ja resursoituja kuin spontaanisti syntyneet ja hajanaiset kansalaisten ja armeijakarkureiden muodostamat asejoukot.

Länsivastainen viesti sai vahvistusta, kun Assadin hallinto aloitti syksyllä 2012 asuinalueiden laajamittaiset pommitukset, eikä kukaan tullut syyrialaisten avuksi. Kun Assadin hallinto vielä ylitti Yhdysvaltojen asettaman niin sanotun punaisen viivan, eli käytti kemiallisia aseita – etenkin Ghoutan sariini-iskussa vuonna 2013 – eikä tästä seurannut paheksuntaa kummempia reaktioita, Syyrian hallinto koki saaneensa vapaat kädet toimia kuten haluaa. Jokisen haastattelema Mulhem al-Akeedi kertoo, miten ihmiset lakkasivat uskomasta lännen puheisiin demokratiasta ja ihmisoikeuksista, kun Syyrian hallinto sai pudottaa tynnyripommeja asuinalueille. Hän myös kysyy, miten hänen olisi pitänyt kertoa miehelle, joka on haudannut hallinnon pommituksissa kuolleen poikansa, että länsimaat seisovat Syyrian kansan rinnalla. Syyrialaisten jäätyä yksin jihadistiryhmät vahvistuivat ja kansannousun tavoitteet yhtenäisestä Syyriasta ja demokratiasta tallautuivat sodan jalkoihin.

Meillä suurinta kauhua Syyrian sodassa on herättänyt Irakin islamilainen valtio -nimellä aloittanut ja sittemmin lyhenteellä ISIS tunnetuksi tullut jihadistinen järjestö, joka julkaisi hirmutekojaan internetin eri alustoilla. Järjestön aluevaltaukset Irakissa ja Syyriassa sekä sen länsimaissa tekemät tai inspiroimat iskut johtivat siihen, että useat maat ryhtyivät yhteistyössä taisteluun sitä vastaan.

Hirmuteot eivät kuitenkaan olleet Syyriassa Isisin tuontitavaraa vaan vuosikymmeniä jatkunut perinne, jota Assadin hallinto oli vaalinut, mutta jota ei syystä tai toisesta ole koettu yhtä vakavaksi kuin sunnijihadistien toimia. Jokinen muistuttaa meitä siitä, että arabikevättä oli Syyriassa edeltänyt 48 vuotta jatkunut poikkeustila. Diktatuurissa seinillä oli korvat, ja naapurit antoivat ilmi toisiaan. Esimerkiksi Palmyran vankilassa pidettiin ja tapettiin lukuisia hallinnon vastustajia ja jopa heidän perheenjäseniään. Jokisen haastattelema Hassan Neifi vietti pahamaineisessa Palmyran vankilassa kuusi vuotta kaikkiaan 15 vuoden vankeusajastaan ja kertoo siellä tapahtuneesta järjestelmällisestä kidutuksesta ja tappamisesta. Vankilan ulkopuolella oli joukkohauta, minne kuolleiden ruumiit haudattiin – kuolleiden omaisille ei tästä kohtalosta kuitenkaan kerrottu. Neifin vapauduttua hänen tuttavansa eivät uskaltaneet edes tervehtiä kadulla, koska pelko joutua itse vangituksi oli niin suuri.

Suhteellisuuden vuoksi on hyvä pitää mielessä myös se, että Syyrian hallinto ja sen rinnalla taistelevat ulkomaiset tahot ovat vastuussa ylivoimaisesti suurimmasta osasta sodan siviiliuhreja, minkä lisäksi ne ovat tarkoituksellisesti pommittaneet sairaaloita ja kouluja. YK:ssa Syyrian hallintoa on suojellut sen rinnalla taistellut Venäjä, joka on estänyt tuomitsevia turvallisuusneuvoston päätöslauselmia. Huomionarvoista on myös se, miten pitkään Syyrian hallinto vältteli taisteluja ISISiä vastaan, kun se keskittyi kukistamaan kansannousun.

Kirjassa on omistettu kokonainen luku informaatiosodalle, mikä on perusteltua siinä mielessä, että julkinen keskustelu Syyriasta on ollut hyvin polarisoitunutta ja värittynyttä. Informaatiosodaksi voisi lukea myös muualla kirjassa kuvatut Syyrian hallinnon toimet opposition hajottamiseksi. Näiden sisäisten toimien päämäärä oli rikkoa kansan yhtenäisyys ja luoda kuva kansannoususta puhtaasti äärisunnien väkivaltaisena toimintana. Kirjasta käy kuitenkin selväksi, miten kansannousussa tärkeässä roolissa olleet koordinaatiokomiteat korostivat sitä, että heidän tavoitteenaan on yhtenäinen Syyria, jonka kansa koostuu eri ryhmien edustajista. Komiteoiden rauhanomaisuutta korostava linja tulee ilmi niiden vuonna 2011 antamasta lausunnosta, jossa todettiin, että ”jos aseellisesta yhteenotosta ja sekaantumisesta tulee totta, on käytännössä mahdotonta luoda legitiimi perusta Syyrian ylväälle tulevaisuudelle”.

Suomalaisen lukijan kannalta oleellisempaa on kuitenkin Syyrian rajojen ulkopuolella käyty informaatiosota, jossa ovat korostuneet usein Lähi-itää aiemmin tuntemattomien henkilöiden näkyvä rooli sekä Venäjän valtion viestimien ristiriitainen ja usein valheellinen uutisointi, jota on vahvistettu sosiaalisessa mediassa. Syyrian hallinnon luomaa narratiivia mm. siitä, miten kansannousu oli alun alkaen sunnijihadistien johtama yritys kaataa (monikulttuurinen, legitiimi ja vakautta luova) Syyrian hallinto, on toistettu myös Suomessa.

Kirjan loppu on monella tapaa toivoton. Assadin hallinto näyttää selviytyneen ulkomaisen tuen avulla, ja se on jo alkanut normalisoida ulkosuhteitaan. Samalla hallinnon vastustajien tai sellaiseksi leimattujen oleskelu pakolaisuudessa uhkaa muuttua pysyväksi, kun heidän omaisuutensa Syyriassa on viety, eivätkä he uskalla palata pelätessään oman ja perheidensä turvallisuuden puolesta. Kirja päättyy opettaja Afraa Hashemin toiveeseen, että kirjassa muistutettaisiin meitä lukijoita siitä, että kansannousu oli vallankumous. Vallankumous, joka kuitenkin näyttää epäonnistuneen.

Kirjaan on jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä, mutta muuten se on hyvää ja sujuvaa kieltä, mistä kiitokset kirjoittajalle ja kustannustoimittajalle. Kirjassa on jouduttu rajaamaan joitain teemoja pois, joten se ei kata kaikkea Syyrian tilanteesta. Muun muassa kurdienemmistöisten alueiden tilanne ja PYD:n suhde Assadin hallintoon, Turkin, Iranin ja Venäjän käymät neuvottelut, eri maiden (esim. USA, Turkki, Ranska) läsnäolo ja toimet Syyriassa, lukuisten sunnijihadististen ryhmien evoluutio ja vierastaistelijoiden rooli niissä sekä konfliktin viimeisimmät tapahtumat jäävät kirjassa käsittelemättä tai ne sivuutetaan lyhyesti. Noin 300-sivuinen kirja kattaa kuitenkin kansannousun perimmäiset syyt ja konfliktin suuret linjat hyvin monitahoisessa maassa ja konfliktissa, joka jatkuu yhä.

Jokinen on tehnyt erinomaista työtä valitsemallaan linjalla. Näkökulma on kansannousuun osallistuneiden, mutta kuvaus Syyrian hallinnon kehityksestä ja toimista perustuu laajaan aineistoon. Kirjassa annetaan ääni ja toimijuus niille syyrialaisille, jotka halusivat kaataa maata vuosikymmeniä hallinneen diktatuurin ja luoda demokratian, ja jotka maan hallinto, kansannousua seurannut sota ja siihen osallistuneet ääriryhmät ovat vaientaneet. Tämä on tarpeellista tilanteessa, jossa Syyrian konflikti yhdistetään meillä Suomessa lähinnä EU:n yhtenäisyyttä koetelleisiin turvapaikanhakijoihin ja sunnalaiseen jihadismiin. Nämä pitkälti sisäpoliittiset tekijät ovat myös ajaneet monet valtiot takaisin samaan pöytään Assadin kanssa, mikä antaa surullisen kuvan ihmisoikeuksien ja demokratian todellisesta painoarvosta maailmanpolitiikassa.

Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan on kirja, jota on helppo suositella kaikille Syyrian konfliktista kiinnostuneille.

Kuva: Sadik Gulec/Shutterstock. Assadin hallinnon vastainen mielenosoitus Turkissa 2011.



Lauri Tainio, 12 elokuuta 2020

, ,




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *